”Sarjistaiteen ja raskaan rockin pahuuden liitto” – klassikkoarviossa White Zombien 30-vuotias ”La Sexorcisto: Devil Music Volume One”

Massachussettsista lähtöisin olevan kauhutaiteen ja -viihteen moniottelijan Rob Zombien luotsaaman, New Yorkin taideskenestä ponnistaneen ”ysäribändin” White Zombien kolmas albumi ”La Sexorcisto: Devil Music Volume One” julkaistiin Geffen Recordsin kautta 31. maaliskuuta vuonna 1992. Albumin tuotannosta vastasi Slayerin, Cultin, New Model Armyn, Sepulturan, Helmetin ja Nirvanan menestyslevyjä äänittänyt ja osittain tuottanut Andy Wallace. Kyseessä oli White Zombien kansainvälinen läpimurto. Tuttuun tapaansa yhtyeen vokalistina huhuilleen ja ärjyneen Rob Zombien lisäksi White Zombien jäsenistöön kuuluivat bändin perustajajäsen ja vokalistin silloinen naisystävä, basisti Sean Yesult, kitaristina yhtyeessä albumilla debytoinut Jay ”J” Yuenger ja yhtyeen alkuperäisrumpali Ivan de Prume. Kyseinen albumi jäi de Prumen viimeiseksi yhtyeessä.

Yhtye ei häpeillyt luoda imagostaan sarjakuva- ja kauhuelokuvamaista karikatyyria. White Zombie oli myös yksi aikansa harvoista pinnalle pompahtaneita yhdysvaltalaisia raskasmetallibändejä, jotka loivat musiikkia avoimesti kieli poskessa ottamatta itseään turhan vakavasti. White Zombiessa yhdistyivät hauskalla tavalla groove metal -pioneerin rooli, Alice Cooperin kaltainen viihteellinen teatraalisuus ja likainen thrash metal -estetiikka.

Albumi käynnistyy räyhäkästi 1960-luvun kauhuleffan ”Faster Pussycat! Kill! Kill!” -samperaitaa lainailevalla groove metalin varhaista astetta edustavalla avausraidalla “Welcome to Planet Motherfucker/ Psychoholic Slag”. ”Thunderkiss ’65” jatkaa samoilla prinsiipeillä mutta on astetta lähempänä Amerikan boogie rockia. Tarkkakorvainen saattaa erottaa kappaleen kertosäkeestä myös hienoisia grunge-elementtejä, jotka kuvaavat hyvin ysärimetallin monimuotoisuutta yli genrerajojen. J:n kitarariffeissä on katkorytmiä ja raakaa rullaavuutta vaikka muille jakaa. Groove metalin arkkityyppi ”Thunder Kiss ’65” päätyi myöhemmin, vuonna 1998 julkaistun ”Chucky -tappajanukke” -elokuvan soundtrackille.

Iggy Popin hyytävän alkupuheen sisältämä ”Black Sunshine” on albumin ehdoton headbanger-kärki, jonka keskitempoinen heavy rock ja tajuntaan porautuvat puoliksi räpätyt, puoliksi ärjytyt vokaalilinjat ovat eräänlainen epitomi ysärimetallille. Väliosan Slayer-hidastelun lainaus istuu Popin lausumaan johdantoon täydellisesti. Paitsi että kappaleen legendaarinen musiikkivideo sai runsasta rotaatiota MTV:n Headbanger’s Ballissa, ikuistettiin se myös yhdeksi Mike Judgen luoman ”Beavis And Butthead” -animaatiosarjan myötä eniten kulttisuosiota kasvattaneeksi musiikkivideoksi. ”Soul-Crusher” jatkaa Hanneman-vainaan riffiarkun antimien hyötykäyttöä ennen siirtymistään kokeellisemman sorttisen vaihto-osan kautta röyhkeästi kukkoilevaan soul-osaan.

Metallican ”Seek And Destroyn” väliosan takapotkulla groovaavan väliosan sisarriffillä käynnistyvä ja Lombardon intensiivistä tavaramerkkiä, kahdeksasosilla ride-symbaalia naputtavaa komppia mallintavan hidasteluriffin varassa toimiva ”Cosmic Monsters Inc.” ei ole ehkä albumin omaperäisimpiä raitoja, mutta se pitää linjansa kokonaisuuden tummasävyisimpänä kappaleena, joka sisältää puolestaan puheraitaa ”Plan 9 From Outer Space” -sci-fi-kauhuklassikosta.

Takakenoiseen Helmet-tyyppiseen voimagrooveen rytmipohjansa perustava vuoroin katkorytmittelevä, huiluäänillä operoiva ja thrashaava ”Spiderbaby (Yeah-Yeah-Yeah)” on silkkaa ysärimetallin pohjan luomistyötä. Bay Arean thrash-yhtyeille tyypillisellä kaiutetulla, uhkaavan nätillä sähkökitaranäppäilyllä alkava ja Black Sabbath -viitteinen stoner-pala ”I Am Legend” tekee hyvän irtioton perinnetietoisen raskastelun puolelle, ja toiseen osaansa päässeen ”Knuckle Duster (Radio B2)”:n myötä kanava ”kääntyy” stereokuvassa häiritsevästi kristillisen ohjelmiston puolelle.

White Zombielle ominaisimman thrash-vetoisen, hitusen laiskasti rullaavan boogie-koneen jylinän kaltainen ”Thrust!” heijasteli enteilevästi kaikuja yhtyeen pari vuotta myöhemmin julkaisemalta ja sen menestyksekkäimmältä albumilta ”Astro Creep 2000”. Etenkin, kun tutkistelee tarkemmin sen avauskappaleen ”Electric Head Part 1. (The Agonyn)” anatomiaa, voi kyseinen biisi olla kuin sen varhainen demoversio.

”Grindhouse A Go-Go” oli White Zombien vastine samoihin aikoihin valtavasti huomiota saaneen hardcore-pitoisen rappimetallin nousulle. Yeasultin, de Prumen ja J:n rytmiikka otti selkeitä linjauksia Downsetin ja Biohazardin kaltaisten bändien rikotuista beateista ja brutaalista hardcoresta. Kappale on hyvä mutta sortuu ”LaSexocriston” perisyntiin: laiskaan tempoon ja lepsuun rytmisoittoon.

Albumin päättävät ”Starface” ja ”Warp Asylum” ovat selkeiten Amerikan hard rockin perinnölle kumartavat biisit. Cheap Trickin, Kissin ja Mötley Crüen kaltaista boogiepitoisen raskaskätisen kitaroinnin leveää kuljetusta ja prätkärockin pärinää tarjoilevat raidat tekivät viimeistään nyt selväksi, ettei White Zombie ole tyylillisesti pelkästään aikansa modernin metallin muskelijunttaukseen rajoittunut yhtye, vaan sen sulatusuunin kautta virtasivat monenlaiset musiikilliset vaikutteet useammalta menneeltä vuosikymmeneltä kiteytyen samalla katu-uskottavaan mutta myös viihteelliseen muottiin.

”La Sexorcisto: Devil’s Music Volume One” nousi ilmestymisensä jälkeen korkeimmillaan Yhdysvaltain Billboard 200 -listalla sijalle 26. Yhtyeen rikas ja häpeilemättömän mielikuvituksellinen audiovisuaalinen maailma tarjosi ysärin alun nuorille aivan oman maailman minne sukeltaa.