Sateesta se alkoi, aurinkoon se päättyi – Sweden Rock jytäsi Ruotsissa jälleen, osa 1

26 vuotta rokkareita yli 50 maasta, kasa harvinaisia ja kertaalleen hajonneita bändejä, ystävällisyyttä yli rajojen. Siinä osa aineksista, joista Sweden Rock Festival on keitetty. Itse olen käynyt kekkereillä 14 vuotta ja nähnyt ainoastaan yhden tappelun. Silloinkin suomalaiset painiskelivat keskenään. Live Nation osti loppuvuodesta 2016 osake-enemmistön festivaalista, jolloin monella heräsi epäilys, kuinka juhlille mahtaa käydä. Sweden Rock on tunnettu nimenomaan festivaalina, joka nostaa lavalle ne nostalgiset artistit, joille muut nauravat. Nauraa toki saa, varsinkin kun festivaali on ollut loppuunmyyty vuodesta toiseen. Toki juhlat tarjoavat aina kattauksen myös tulevaisuuden nimiä, ja vuosien varrella esimerkiksi Volbeat ja Sabaton ovat nousseet pienimmältä lavalta pääesiintyjiksi. Suomalaisia bändejä festivaalilla edustivat Amorphis, Apocalyptica, Lost Society sekä Wintersun. Päälavan lauteilla piipahti myös Tarja Turunen, ja yleisössä oli paljon suomalaisia aina ELMUn mainiosta porukasta luumäkeläisiin motoristeihin asti.

Vuosi 2017 saattoi ensikatselulla vaikuttaa esiintyjien osalta vähän välivuodelta, varsinkin isojen nimien kohdalta, mutta sitä se ei ollut. Etukäteen huomionarvoisia keikkoja olivat ilmeisesti viimeisellä kiertueellaan oleva, Suomen väliin jättävä Aerosmith sekä Running Wild, jota ei ole Pohjoismaissa nähty todella pitkään aikaan. Avauspäivänä keskiviikkona sade otti rokkareista mittaa, mutta harva siitä taisi enempää piitata. Lavoista ainoastaan kolme oli käytössä, mutta meno oli kohdillaan.

Keskiviikko 7.6.

Ensimmäisenä silmiini sattui kylmyyden keskellä lämmin Heavy Tiger. Kolmen viehkeän nuoren neidon muodostamaa bändiä ei sovi ylenkatsoa; monet vanhemman polven rokkarit olivat erittäin viehtyneitä trion menevästä rockista, ja täysin ansaitusti. Kenties klubi olisi bändille oivallisin ympäristö tykitellä, mutta hyvin bändi toimi isommassakin ympäristössä. Keikan selät yleisöön päin aloittanut bändi henki oikeaa rockasennetta. Täyteläisen soundin siivittämänä pari albumia julkaissut bändi takoi tarttuvia kertosäkeitä ja tanssimaan saavia sointuja. Ikään kuin aikanaan näkemättä jäänyt Runaways olisi lihallistunut eteeni kadottaen välistä turhat vuosikymmenet. Erityispisteet ansaitsee vokalisti-kitaristi Maja Linn, jolta taittui niin soolot kuin herkkyyttä hehkuvat soinnut. Loistava bändi, joka kannattaa syksyisellä Suomen-kiertueella ehdottomasti tsekata.

”…ja tuo perkeleen pohjoistuuli huulet siniseksi lyö”, lauloi Neumann aikoinaan (ja aina vain uudelleen). Sade halusi antaa kaikkensa, mutta Heavy Tigerin kanssa samaan aikaan soittanutta Grand Magusta se ei ainakaan pysäyttänyt. Nuo karskit viikingit antoivat kaikkensa, ja yllättävän iso yleisö antoi kunniaa takaisin. Viikinkien hengessä JB Christofferssonin johtama tehokas trio näytti, mistä se on tehty: taipumattomuudesta, kunniasta asiaansa kohtaan sekä kyvystä taivuttaa jopa säiden jumalat. Kruununa kaikelle keikan viimeisenä soi ”Hammer Of The North”, joka sai sateisessa ilmassa innostettua ihmiset yhteiseen kuorolauluun.

Kanadasta kotoisin oleva Helix on ollut Ruotsissa iso nimi, ja vuonna 1985 julkaistu ”Long Way To Heaven” ylsi aina listaykköseksi asti. Yhtye saapui paikkaamaan peruuttanutta Y&T:tä, ja bändin paluu oli varmasti enemmän kuin odotettu, sillä sen verran tiukkaan pakkautui Sweden Stagen edusta. Hienostihan bändi jorasi, ja varsinkin laulaja Brian Vollmer piti homman käsissään. Bändin iästä huolimatta olemus oli ”nuorekas”, ja eiväthän kaikki lavalla olleet alkuperäisiä jäseniä (monestakin syystä johtuen). Homma polkaistiin käyntiin mainitulla ”Long Way To Heaven” -kipaleella, ja ihan hyvällä sykkeellä bändi rokkiaan roiski. Mieleen uudemmista biiseistä jäi varsinkin ”Bastard Of The Blues” -levyltä oleva ”Even Jesus (Wasn’t Loved In His Hometown)”. Varsinaisen setin loppuun paiskattiin suomalaisiltakin radioaalloilta tuttu ”Rock You”, jonka aikana Vollmer laskeutui lavalta jengiä moikkamaan. Niin hienoa kuin bändin esiintymistä oli seurata, hieman surullisen ajankuvan Vollmer piirsi tästä päivästä; bändi on myynyt kotimaassaan platinaa, mutta nyt hän totesi yleisö kiitellen: ”When we go back home, nobody cares.” Onneksi on olemassa Sweden Rock!

Grave Digger jaksoi karusta ilmasta huolimatta uskoa heavy metalin unelmaan eikä suostunut antamaan periksi piiruakaan. Lähes kahdenkymmenen levyn kokemuksella laulaja ja bändin sielu Chris Boltendahl oli esiintyjä sanan todellisessa merkityksessä. Kitaristi Axel Ritt oli taas malliesimerkki paidattomasta maskuliinisesta heavykitaristista. Uuden levyn nimikappaleella ”Healed By Metal” aloitettu setti päättyi debyyttialbumin nimiraitaan ”Heavy Metal Breakdown”. Kieltämättä bändi polkee hieman ruostunutta pyörää, mutta siitä huolimatta kaikki kunnia bändille. Sisulle ja periksiantamattomuudelle on aika paikkansa.

Myrskyisän illan päätti Thin Lizzy -siemenestä alkunsa saanut Black Star Riders. Kolmesta upeasta albumista huolimatta pelkäsin pahinta, enkä vähiten yhtyeen menneisyyden vuoksi. Kaikesta huolimatta kaikki pessimismin sävyttämät huolet kuitattiin iloisesti täysin vääriksi. Täysin katastrofisesta ilmasta huolimatta bändi lämmitti ainakin minun sydäntäni. Debyyttilevyn ”All Hell Breaks Loose” -nimikappaleella alkanut setti ei jättänyt mitään kaivattavaa; Ricky Warwickin vaikuttava lavaolemus, hienot biisit, varkain lavan näkyvimmäksi hahmoksi noussut kitaristi Damon Johnson sekä alkuperäisen Thin Lizzy -miehen Scott Gorhamin kanssa heitetyt tuplasoolot olivat sanalla sanoen upeita. Olen nähnyt Johnsonin vuosikymmenen alussa Helsingissä Skid Row’n kitaristina paikkaamassa lennolta jäänyttä Dave ”Snake” Saboa. Tuolloin hän oli paikkansa ymmärtävä heppu, mutta nyt oli tilaa ottaa homma haltuun. Mainittava on myös muun muassa esimerkiksi Rattista tutun basisti Robbie Cranen innostava esiintyminen. Mielestäni tässä tapauksessa ei ollenkaan yritetty ratsastaa kuollutta hevosta tai annettu sille tekohengitystä. Black Star Riders seisoi vahvasti omilla jaloillaan. Aloittelijoista ei tietenkään ollut kyse, jos kundien cv:ssä ovat esimerkiksi bändit The Almighty, Thin Lizzy, Alice Cooper ja Megadeth. Alkuun soitettiin kaikkien levyjen nimibiisit sekä erityisesti kolahtanut ”Hey Judas”. Valitettavasti ”Charlie, I Gotta Go” -laulun jälkeen koiranilma sai minut luovuttamaan ja toivomaan, että näen bändin pian uudestaan. Sateesta huolimatta ehdottomasti vuoden kovimpia keikkoja!

Sweden Rock on festivaali, jossa kaikki palaset vain osuvat kohdalleen. Ei siis ihme, että festivaalilla on esimerkiksi mennyt useita pareja naimisiin. Tunnelma on mitä leppoisin niin asiakkaiden kuin henkilökunnankin puolelta, ja esimerkiksi monella järjestyksenvalvojalla olisi Sweden Rockissa tutustumiskäynnin paikka asiakaspalvelun suhteen. Alueelta löytyy aktiviteettia moneen lähtöön aina parturia myöten, ja mukaan voi ostaa vaikka viinipullon mennessään bändiä katsomaan. Tärkeimpänä kekkereillä on tietysti musiikki, sillä eihän missään muualla lähimailla ole moista kattausta kaltaiselleni nostalgiannälkäiselle diggarille. Erityispisteet vielä siitä, että festivaalilla on mahdollisuus tuoda pienempiäkin kulttinimiä esiintymään. Suomesta usein puhutaan varsinaisena hevimaana, mutta jostain syystä Ruotsissa perinteet tuntuvat olevan paljon syvemmällä. Nämä ovat osa niistä syistä, miksi Sweden Rock on itselleni maailman paras festivaali.

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Michael Lindström