OutoKuva Dead By April

Sateinen sadonkorjuu keskellä Pyhäjärveä – SaariHelvetti 2022, osa 1/2

Kirjoittanut Veera Olsbo - 10.8.2022

Tampereen Viikinsaaressa järjestettävä metallikupla SaariHelvetti on itselleni ollut koko vuoden kohokohtia jo monen kesän ajan. Pakkaillessani festarireppua tyypilliseen tapaani aivan viime tingassa tuumailin, että tämän vuoden ”Helvetti” taitaa olla itselleni jo neljäs laatuaan, ja mielessä pyöri erityisen paljon viime vuoden tapahtuma. Tuolloin SaariHelvetti oli kesän ainoita festivaaleja, ja festarifiilistä väritti koronapandemian tuomat rajoitukset, joita maskikasvoinen metallikansa noudatti kyllä varsin esimerkillisesti, eikä järjestelyistä koitunut muistikuvieni mukaan minkäänlaisia ongelmia. Tänä vuonna ainoat maskit festivaaleilla oli maalattu kasvoihin corpse painteiksi, ja viime vuoden epävarmuus festareille lähtiessä oli lähinnä takaraivossa kolkutteleva muisto vain.

Matkani kohti Laukontoria sujui perinteisesti sarvet päässä sähköpotkulaudalla pitkin Tampereen katuja viipottaen. SaariHelvetin humun alkaa aina aistia Keskustorin paikkeilta, jossa ensimmäiset satamaa kohti suunnistavat, mustiin pukeutuneet festarimöröt piirtyvät näkökenttään jo kaukaa. Satamassa humu sen kuin yltyy, sillä viimeisiä virvokkeitaan ennen laivaan nousua nauttivat festaroijat löytää yleensä istuskelemasta torin penkeiltä tai jonotilanteesta riippuen seisoskelemasta jonotusalueen sisällä. Yllätyin positiivisesti huomatessani, ettei itselläni ollut jonotuksen tarvetta Viikinsaareen lähtiessä lainkaan, vaan käytännössä kävelin suoraan turvatarkastukseen ja sieltä laivaan. Panin merkille jonotusalueen muuttuneen hieman edellisistä vuosista, sillä nyt jonoa oltiin siirretty liikkumaan pidempään sataman rannan suuntaisesti, täten hieman helpottaen mahdollista ruuhkaa torin keskialueella. Ensimmäinen laiva oli kyydinnyt VIP-passin omaavat paikalle kello 14:00, ja tämän jälkeen ensimmäiset kolme tuntia laivat kulkivat Viikinsaareen taukoamatta.

Kello löi suurin piirtein 15:00, kun oma paattini ponnahti irti satamasta ja puolisen tuntia kestävä Pyhäjärven ylitys sai alkaa. Laivan äänimaailma oli täynnä kevyttä puheensorinaa, taustalla soitettiin tulevia festivaalipäiviä tähdittävien bändien musiikkia ja tunnelma oli kannen alla istuessa varsin hiostava, mutta odottava. Ulkona paahtoi vielä toistaiseksi 27 asteen helle, mikä todellakin lämmitti laivan sisätiloja. Juttu vierustoverien kanssa luisti yhtä sutjakkaasti kuin matkakin, ja kieltämättä edelleen on totta että juurikin seilaus Viikinsaareen tekee Helvetistä varsin poikkeuksellisen festivaalin Suomen kirjavassa kesäohjelmistossa. Laivan kolahdettua jälleen laituriin oli aika nousta jonottelemaan paatista pois, ja päästyäni ahtaahkosta portaikosta tuuliseen ulkomaailmaan ja henkäistyäni raikasta järvi-ilmaa laiturille astellessani kasvoilleni nousi väistämättä pieni hymynkare. Tervetuloa Helvettiin.

Hetken festarialueen vielä toistaiseksi hieman uneliasta tunnelmaa tunnusteltuani löysin itseni tapahtuman avaajan, kotkalaisen Marianas Restin yleisöstä. Festivaaliemäntä Stella Polairen kuulutettua bändi lavalle ilmaan iskeytyi yhtyeen uusimman albumin ”Fata Morganan” nimikkokappaleen ensisävelet, ja yhtyeelle tyypillinen ujeltavan aavemainen show sai alkunsa. Esityksen alku tuntui aavistuksen hitaalta, mutta ”Glow From The Edgen” aikana ja sadeviittojen ilmaantuessa yleisön niskaan yhtye tuntui ottavan tukevampaa otetta esiintymiseen. ”Unsinkable” sai viimeistään itseeni sekä muuhun yleisöön hieman liikettä, ja SaariHelvetti tuntui pikkuhiljaa heräilevän. Olin kuulostelevinani, että yhtyeen bassot olisivat kuulostaneet hieman yliedustetuilta kaikuessaan kakkoslavan virkaa toimittaneelta Inferno Stagelta, ja tuntui että kitarointi sekä muu yleinen melodia pääsi hieman hautautumaan jyrinän alle, joskaan ei käänteentekevästi.

Marianas Rest

Seuraavaa esiintyjää, I Am The Nightia kohtaan minulla oli varsin suuret odotukset, erityisesti saatuani tietää että kyseessä tulisi olemaan bändin ihka ensimmäinen keikka kyseisellä kokoonpanolla. Yhtye koostuu nimekkäistä, pitkän linjan metallimuusikoista aina Markus Vanhalasta (Insomnium, Omnium Gatherum) Paradise Lostissa sekä Bodom After Midnightissa vaikuttavaan Waltteri Väyryseen, joten Kaaos Stagen ensimmäinen orkesteri ei jäsenistöltään varsinaisesti esittelyjä kaivannut. Räjähtävää black metal -louhintaa väritti ilmankosteuden nousun myötä lavalle pakkautunut hentoinen sumu, ja orkesterin jäsenten vankka kokemus näkyi välittömästi lavashowssa sekä tasapainoisessa soundissa ”Hear Me O’ Unmakerin” startattua keikan. Pikkuhiljaa kasvava yleisö pidettiin mukavasti kontaktissa yhtyeeseen koko shown ajan, ja messevän blast beatin kaikuessa pääni sisällä muistan ihailleeni valtavasti yhtyeen kekseliästä lintulogoa. Yhtye on julkaissut ainoan pitkäsoittonsa ”While The Gods Are Sleeping” lisäksi tänä vuonna uuden, nimeä ”Acclamation of Bonds” kantavan singlen, ja suhteellisen luonnollisestikin single oli päässyt mukaan settilistalle. Keikkaa varjosti ainoastaan lavan vasemmalla puolella sijainneen screenin toimintahäiriöt, ja festarikansa pälyilikin huvittuneena keikan ohessa ruudulla pyörinyttä Windows-käyttöjärjestelmän työpöytää.

I Am The Night
I Am The Night

Maittavasta bläkkisräminästä voimaantuneena päätin lähteä hieman kiertelemään festivaalialuetta. Saaren kaunis paviljonkirakennus oli entiseen tapaan myös festarikansan käytössä, ja sisältä löytyi tänä vuonna mm. VIP-passin hankkineita hemmotellut festaribuffet, mutta itse sammutin nälkäni paviljongin ulkopuolella sijainneella, erilaisia kulhoruokia tarjonneella kojulla. Suolaiseen 18 euron hintaan tarjoillut kulhot toimivat kohtalaisesti festarieväänä, mutta hintaansa nähden ainakin omani tuntui olevan pieni pettymys. Saatuani kuitenkin syödäkseni kiertelyni jatkui sivulavana toimineen Rock n’ Tits Stagen ohitse alueen puolenvälin paikkeilla sijainneille muille myyntikojuille, ja ennen pitkää takaisin Inferno Stagen tuntumille katsastamaan jo käynnistynyttä Detset-keikkaa.

Detset on kiertänyt Suomen keikkapaikkoja sekä festareita viime aikoina aktiivisesti, ja yhtye toimii mielestäni aina suhteellisen varmana vetona. Tälläkin kertaa bändi tarjoili tutun ja turvallisen shown, ja on hauska huomata, kuinka tarkkaan hiottuja esimerkiksi yhtyeen nokkamies Sami Silvennoisen lavamaneerit ovat. Tälläkään kertaa laulajan tunnusomainen hattu ei irronnut päästä hetkeksikään, ja välispiikkien huumori tuntui purevan jälleen sateessa värjöttelevään yleisöön. Yhtyeen ensimmäistä ja toistaiseksi ainoaa, ”Vermeil” -nimistä pitkäsoittoa käytiin tasaiseen tahtiin lävitse, ja itse arvostin erityisesti ”Mariana Arc” -kappaleen raskasta mutta rullaavaa poljentoa.

Detset

Pisaroiden väistyessä hiljalleen oli aika siirtyä jälleen päälavan tuntumaan seuraamaan melodeath-jyrä Omnium Gatherumia. Lavan vasemmanpuoleinen screen oltiin ilmeisesti saatu jälleen toimimaan, ja pitkähkön intron jälkeen yhtye käynnisti tottuneen setin uskolliselle fanikunnalleen. Orkesterin hittibiisit kuten mm. vuonna 2016 ”Grey Heavens”-albumilla julkaistu ”Skyline” kirvoittivat yleisöstä ääntä, ja toki asiaan saattoivat vaikuttaa myös laulaja Jukka Pelkosen kehotukset muodossa ”Suu auki, saatana!”. Fiilis oli muutenkin setin aikana asianmukaisen rento, ja runsaahkosta yleisöstä huolimatta lavan läheisyydessä pääsi kuuntelemaan keikkaa istualtaankin.

Omnium Gatherum
Omnium Gatherum

Itselleni entuudestaan tuntemattoman, turkulaisen Calliston astetta erikoisempi keikka sai alkunsa kakkoslavalla Gatherumin tarjoileman jytkytyksen jälkeen. Sumuinen, rauhallinen progeilu teki kieltämättä terää tässä välissä, ja lavalta löytyi nojailemasta varsin mielenkiintoisen näköisiä soittimia. Katsojameren jäädessä maltilliseksi oli todettava, että yhtye jäi tällä kertaa Saaressa vähäiselle huomiolle, mutta taitavalla, kauniin violetilla valoshowlla yhtye onnistui kuitenkin luomaan kesäiltaan mukavan unenomaisen tunnelman. Huomasin ilokseni bändin hyödyntävän keikalla myös rohkeasti erilaisia folk-elementtejä kurkkulaulantaa myöten.

Callisto

Calliston setin aikana oli pakko myös poiketa sivummalla sijainneella Rock N’ Tits Stagella vilkaisemassa toista suomalaisen metallimaailman erikoisuutta Sarurua. Japanilaishenkistä, kawaii pop metaliksi tituleerattua ja perisuomalaisella kanteleella höystettyä räiskintää oli mielestäni valtavan viihdyttävää seurata, eikä esityksestä puuttunut monipuolisuutta projektia luotsaavan Salla-Marja Hätisen yhdistellessä jatkuvasti eri laulukieliä sekä välillä huutolaulaen pupunkorvat raivokkaasti heiluen. Eturiviä villinnyt trio oli selkeästi odotettu lisä SaariHelvetin ohjelmistoon, ja kuulin ympäriltäni annettavan varsin paljon positiivista palautetta showsta.

Saruru

The Black Dahlia Murderin oli alunperin määrä täyttää erään festivaalin pääesiintyjän paikan, mutta yhtyettä hiljattain kohdanneen tragedian johdosta esiintyminen ymmärrettävästi peruuntui ja tilalle kiinnitettiin ruotsalainen metalcore-yhtye Dead By April. Yhtyeet edustavat keskenään varsin eri tyylilajeja, joten odotukset bändiä kohtaan olivat varmastikin sekä korkealla että ristiriitaiset. Popahtavan konemetallin sanansaattajat hoitivat tonttinsa kuitenkin esimerkillisesti, ja porukan lavaenergia toimi yhtyeen vahvimpana meriittinä. Pientä mikrofonin vaimeutta olin hetkittäin havaitsevinani, mutta menoon tämä ei vaikuttanut ja tiivis yleisö saatiin kuin saatiinkin heilumaan. Yhtyeen viimeisimmältä, vuonna 2017 julkaistulta ”Worlds Collide” -albumilta napatut kappaleet saivat selkeästi erityissuosiota, ja yhtye ilmaisi pariinkin otteeseen kiitoksensa yleisöä kohtaan paikallaolosta.

Dead By April
Dead By April

Konemetallin tanssittaessa festarikansaa päälavalla alkoivat aivan toisenlaiset humppamenot puolestaan Rock N’ Tits Stagella. Suomen rakastetuin maalaispoika Mikko Alatalo toimitti suoraan sanottuna hilpeät kekkerit kekseliäine välispiikkeineen, ja oli mahtavaa todistaa pienelle yleisöalueelle pakkautuneen mörkömeren ilakointia ensimmäisen festaripäivän illassa. Alatalon tulkitseman, Juice Leskisen ”Heinolassa jyrää!” -kappaleen aikana katsojien keskuuteen muotoutui pieni mutta sitäkin riehakkaampi moshpit, joka ei tauonnut seuraavien hitaiden kappaleidenkaan aikana. Setin loppua kohden musiikki hautautui miltei täysin yleisön ”Mikko, Mikko, Mikko!” -huudon alle, ja taisin siinä vierustoverilleni tokaista että kyseessä oli ehdottomasti eräs siihenastisen festarin kohokohdista.

Mikko Alatalo

Illan hiljalleen hämärtyessä yhdeksän aikoihin nousi kakkoslavan barrikadeille päivän toinen melodeathin tulkitsija Mors Subita. Räjähtävä, raaka sekä tiukasti eteenpäin jyskyttävän shown aikana laulaja Eemeli Bodde piti katsojat tiiviisti hallussaan, ja nokkamies kiipeili pariinkin otteeseen lavan edessä sijainneen casen päälle ottamaan yleisöön kontaktia. Tukkaa pyöritettiin lavalla yhtä tehokkaasti kuin yleisössä pittiäkin, ja viime vuosina pientä nousukiitoa nauttinut, viimeksi vuonna 2020 uutta musiikkia julkaissut Subita teki kieltämättä vahvan vaikutuksen myös allekirjoittaneeseen.

OutoKuva Mors Subita
Mors Subita

Päälavalla odoteltiin kymmenen aikoihin jälleen erästä päivän pääesiintyjistä, suomalaisen diskometallin ehdotonta kärkinimeä Turmion Kätilöitä. Yhtye on harvinaisen ahkera keikkailija, ja itsellenikään SaariHelvetin veto ei ollut heiltä todellakaan kesän ensimmäinen, mutta kyllähän tuo nyt vaan toimii festareilla kuin festareilla. MC Raaka Peen hupaisat jutustelut biisien välissä viihdyttivät tässä vaiheessa iltaa jo hieman ehkä kepeämmässä mielentilassa juhlinutta festarikansaa, ja puhkesipa yleisö raikuvaan yhteislauluunkin juuri ennen klassikkokipale ”Teurastajaa”. Lavalta esitetyt, Neitsyt Marialle kohdistetut anteeksipyynnöt metallikansan synneistä eivät ilmeisesti juurikaan auttaneet, sillä sadepisarat alkoivat setin aikana jälleen piiskata Viikinsaarta. Oma suosikkini yhtyeen livevedoista on ehdottomasti vuonna 2009 julkaistu ”Hades”, ja tottahan toki kappale kajautettiin näilläkin festeillä ilmoille.

Turmion Kätilöt
Turmion Kätilöt
Turmion Kätilöt

Illan sekä festarin ensimmäisen päivän päättänyt Pantera Tribute ei esittelyjä kaivannut. Yhtye saapui kakkoslavalle itsevarmasti ja aloitti suoraan juuri sillä kuuluisimmalla Pantera-kappaleella nimeltään ”Walk”, jonka tunnistettavat ensiriffit keräsivät paikalle metallipäitä magneetin tavoin. Lavalta välkehtiviin valoihin oli myös selkeästi panostettu, niinkin runsaasti että jouduin yleisön keskivaiheilla hetkisen siristelemään silmiäni ja lopulta siirtymään hieman sivummalle pahimman välkkeen tieltä. Tribuuttiyhtye toimi mielestäni sopivana sulkijana päivälle, ja klassikkothrashin sävelien saattelemana siirryin kohti poistuvaa laivajonoa.

Saimme seurueeni kanssa odotella laivakyytiä takaisin Laukontorille noin 45 minuuttia, mutta pieneen odotteluun oli kyllä osannut varautuakin viimeisen bändin aikana lähtiessä. Aallot kuljettivat äänekkään, intoa kihisevän laivalastillisen festaroijia sujuvasti takaisin maihin, ja oma tieni johti vielä SaariHelvetin virallisille, Stereo Terror -duon isännöimille jatkoille. Lavalta jaettiin bailaajille vastuullisesti vesipulloja, ja napattuani itsekin sellaisen ja kulautettuani sen hetkessä alas totesin, että ihan pienoisen levon jälkeen tästä on kyllä varsin hyvä jatkaa kohti uutta päivää Helvetissä.

Teksti: Veera Olsbo

Kuvat: Outi Puhakka / OutoKuva