Kun yli 20-vuotias bändi julkaisee albumin, joka kantaa yksinkertaisuudessaan vain bändin nimeä, on usein syytä odottaa jotain erikoista vaihetta tai käännekohtaa bändin uralla. Satyricon on tehnyt tämän valinnan kahdeksannella täyspitkällään, mikä sai ennakkoon miettimään, palataanko nyt mahdollisesti bändin juurille. Edellisestä levytyksestäkin on ehtinyt kulua jo viisi vuotta, joten jonkinlainen suunnanmuutos voisi olla mahdollinen (ja joittenkin mielestä jopa toivottava). Satyriconiahan on arvosteltu vuosien varrella kovin sanakääntein kaupallistumisesta ja tyylin muuttamisesta. Näihin kritiikkeihin on nyt turha enää pureutua, vaan on aika kuulla, mitä ”Satyricon”-levyllä on annettavaa vuonna 2013.

”Satyricon” lähtee käyntiin jollain tavalla edvardgriegmäisellä ”Voice Of Shadows” -introlla, joka johdattelee varsinaiseen levyyn. Heti alusta lähtien on selvää, että soundimaailma liikkuu nyt alueella, joka ei 2010-luvun kuulijalle ole ehkä kaikista tutuinta. Seuraava biisi, kuusiminuuttinen ”Tro og Kraft” vain vahvistaa tätä tuntemusta. Täysin analogisesti tuotettu levy ei ole digitaalisessa äänimaailmassa elävälle helposti vastaanotettavissa. Ensimmäisellä kuuntelukerralla huomaa lähinnä ihmettelevänsä ”vanhanaikaisia” soundeja, mutta pikku hiljaa niihin totuttuaan muistaa taas, mistä perusasioissa on kyse. Tämähän melkein hellii kuuloelimiä kylmyydellään!

Albumi on selkeästi kaksiosainen; rajoitettu vinyyliversiokin levystä on saatavilla, mutta ilman sitäkin pystyy mieltämään A- ja B-puolet levystä. Teoksen alkuosa keskittyy melankoliseen, rauhallisempaan ja aika ajoin jopa hypnoottiseen tunnelmaan. Keskitempoiset biisit kulkevat kitaravetoisesti eteenpäin, eikä riffittelyä todellakaan ole unohdettu. Biisien matalavireisyys ja Satyrin tunnusomainen kähinä luovat oman fiiliksensä levyn alkuosan biiseihin, mutta paikka paikoin tuntuu, että kappaleita on turhaan venytetty. Asia olisi kyllä tullut selväksi vähän lyhyemmässäkin ajassa. Esimerkiksi levyn ennakkomaistiaisina yleisölle kuultavaksi annettu ”Our World, It Rumbles Tonight” alkaa loppupuolella hiukan kyllästyttää. ”Nocturnal Flare” puolestaan flirttailee hiukan jopa doomin suuntaan. Tämä biisi on yksi niistä, joka vain paranee kuuntelukertojen lisääntyessä. Siitä huolimatta kipaleesta jää puuttumaan se viimeinen isku: tuntuu, kuin se olisi koko ajan valmis räjähtämään mutta jääkin sitten loppujen lopuksi suutariksi.

Levyn puolivälissä leuka loksahtaa totaalisesti lattiaan ”Phoenix”-kappaleen kohdalla. Satyricon-slovari puhtailla lauluilla? Vierailevana vokalistina tässä kuullaan norjalaista Sivert Høyemia, joka tunnetaan Madrugada-nimisestä rokkibändistä. Puhtaitten vokaaleitten päälle tämän hitaahkon biisin alkupuolella taotaan kuitenkin tuplabasareita ja kitarariffejä basson lyödessä tahtia. Siis Satyricon-slovari tuplabasareilla? Tästä nousevat väkisinkin hyvin ristiriitaiset, jollei jopa skitsofreeniset fiilikset pintaan. Väliosassa instrumentitkin hiukan hölläävät tahtia. Tällaiset valinnat ovat mielenkiintoisia ja antavat toisaalta myös sellaisen kuvan, että bändi tekee, mitä tahtoo. Eri asia on, ymmärtääkö tai arvostaako yleisö tällaisia liikkeitä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Jälkimmäisellä puoliskolla lähdetäänkin liikkeelle sitten jo rivakammin, kun ”Walker Upon The Wind” -biisissä tempoa nostetaan huomattavasti. Voin jo mielessäni kuvitella, kuinka tämä biisi tuo käännekohdan bändin keikkasettiin. Levyn loppuosasta löytyvät myös ne biisit, jotka varmasti nousevat ”Satyriconin” hiteiksi – perinteisestihän bändillä on viimeisimmillä levyillään ollut aina jokin tällainen kappale. En ihmettelisi, jos se tällä kertaa olisi ”Nekrohaven”, jossa on aineksia jopa radiosoittoon asti. Tämä biisi varmasti miellyttää myös niitä, jotka pitävät Satyriconin kahdesta edellisestä levystä.

Omaa korvaani puolestaan miellyttää suunnattomasti ”Ageless Northern Spirit” junnaavine riffeineen ja kähinöineen. Satyrin ja Frostin yhteistyö tässä biisissä on mielestäni niin saumatonta, ettei sitä voi olla ihailematta. Myös levyn viimeinen varsinainen kappale ”The Infinity of Time and Space” on jotenkin ihailtavan yllättävä veto tältä bändiltä. Ikään kuin Satyricon haluaisi vielä lopuksi näyttää, että siltä voi odottaa uusiutumista vastakin. Tämän jälkeen kuulijastakin on imetty mehut melkoisen loppuun, ja instrumentaalioutron soidessa löydän aina uudelleen itseni lähes henkeä pidätellen ihmettelemästä kuulemaani.

Mitä ”Satyricon”-levystä sitten jää käteen? Ainakin tämä haastaa kuulijansa. Levy vaatii ehdottomasti useita kuuntelukertoja avautuakseen. Arvostelijaakaan tämä teos ei päästä helpolla, mutta kuuntelukertojen myötä ihastus on vallannut tilaa ihmetykseltä ja myös pisteet ovat olleet jyrkässä noususuhdanteessa. Tässä tarjoillaan levyllisen verran melankoliaa, synkkyyttä ja kylmyyttä. Fiilikset ovat melkoisen ristiriitaiset: välillä pinnalla on totaalinen ihastus ja sitten taas roikutaan tylsistymisen reunalla.  Voin kuvitella, että tätä albumia tullaan niin vihaamaan kuin rakastamaankin, aivan kuten Satyriconia yleensäkin. Metallimaailmaan mahtuu varmasti ihmisiä, joita bändi ja sen tekemiset eivät kiinnosta ollenkaan, mutta kehottaisin heistä rohkeimpia kuitenkin kuuntelemaan tätä tuotosta muutaman kerran.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

8½/10

Kappalelista:

1. Voice of Shadows
2. Tro og Kraft
3. Our World, It Rumbles Tonight
4. Nocturnal Flare
5. Phoenix
6. Walker Upon The Wind
7. Nekrohaven
8. Ageless Northern Spirit
9. The Infinity of Time and Space
10. Natt

https://www.facebook.com/SatyriconOfficial
http://www.satyricon.no/

Kirjoittanut: Rudi Peltonen