Sauna Open Airin torstaissa raikasivat humppa, metalli ja juomalaulut

Heinäkuisena viikonloppuna 7.-9.7. hevikansa kokoontui saunavitsien ykköstapahtumaan, kun comebackin tehnyt Sauna Open Air keräsi hyvän musiikin ystävät Tampereelle Hakametsän jäähallin kupeeseen. Kolmipäiväiseen tapahtumaan mahtui kiitettävän monipuolinen ja kiinnostava kokoelma bändejä Suomesta ja sen ulkopuolelta. Otetaanpa pieni pintaraapaisu siihen, mitä kaikkea tuolla jäähallin parkkiksella muun muassa oli tarjolla. 

Saavuin festarialueelle torstaina jo ajoissa, koska mitäpä muuta sitä lomapäivänä tekisi, kun junatkin sattui niin sopivasti. Aikaa sain mukavasti kulumaan saapumalla tyylikkäästi väärälle puolelle aluetta ja kiertämällä jäähallin, jotta sain vain toisella portilla jaettavat pressihärpäkkeet. Jonottaa ei paljon tarvinnut, ja palvelu oli oikein mukavaa (läpi koko viikonlopun). Alue oli tässä vaiheessa vielä hyvinkin tyhjillään, joten sain hyvän katsauksen fasiliteetteihin.

Kompaktille mutta selkeälle alueelle mahtui kaksi lavaa, jotka oli sijoitettu vierekkäin. Hirveästi ei siis vaadittu siirtymiä keikkojen välillä. Bändituotteet löytyivät kätevästi päälavan läheisyydestä, jos tarvitsi esimerkiksi käydä keikan jälkeen ostamassa uuden lempibändin merkkaria. Mikäli katokseen olisi tarvinnut päästä pakoon hellettä tai vesisadetta, niin se olisi jäänyt haaveeksi, sikäli kun olisi halunnut nähdä samalla keikkoja. Alueen ainut katos löytyi priority-alueelta. Myös hallin aulaan oli pääsy, sillä festareilla oli poikkeuksellisesti käytössä perinteisten bajamajojen lisäksi myös sisävessat. Sisävessojen hanoista sai täytettyä kätevästi samalla käynnillä vesipullon, mutta ulkoa löytyi luonnollisesti myös vesipiste useine hanoineen.

Ruokapuolta pidin ihan kelvollisena, kunnes gluteenitonta suosiva kasvissyöjäystäväni totesi, että valikoima on nihkeänlainen. Jotain pientä sieltä onneksi löytyi lopulta myös erikoisruokavalioille, mutta valinnanvaikeutta noissa ei varsinaisesti tullut. Itse arvostin erityisesti sitä, että tarjolla oli siipiä, joista käsittääkseni jossain määrin Tampere myös tunnetaan. Juomapuoli pelasi näillä festareilla mielestäni todella hyvin, sillä väkimäärään nähden jonot olivat koko ajan hyvin maltilliset. Perustarjonnan lisäksi saatavilla oli erikoisoluita ja sangriaa, joista pisteet järjestäjälle. 

Aluetta hetken skannailtuani totesin, että se oli suunniteltu varsin järkevästi. Melkein joka kolkasta näki tai kuuli ihan hyvin lavoille, ja alue taisi hieman viettää alaspäin lavoja kohti amfiteatterimaiseen tyyliin, sillä ihmispaljoudessakin taaempaa näki kohtuullisesti. Asfalttiparkkiksella istuminen oli toki mahdollista missä vain, itse ainakin löin pari kertaa maihin keskelle kenttää, mutta myös oikeita istumapaikkoja oli tarjolla runsaasti. Kentän takaosa, jossa myös kaljateltat olivat, oli täynnä penkkejä ja pöytiä, mikä oli toimiva ratkaisu ihan jo ergonomian vuoksi mutta myös siinä mielessä, että myös noilta paikoilta pystyi helposti fiilistelemään esiintyjiä.

Viikonlopun avasi päälavalla Michael Monroe. Torstaina puolen päivän aikaan paikalla oli suunnilleen niin paljon porukkaa kuin voisi odottaakin. Monroe esiintyi perinteiseen tapaan, niin kuin parikymppisen tavalla liikehtivä kuusikymppinen nyt liikehtii. Menoa riitti, ja sanotaanko näin, että ihan jokainen ei kikkailisi lavalta pois ja takaisin yhtä ketterästi kuin tämä herra. Monroe, joka tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä, kiipeili luonnollisesti myös lavan rakenteisiin. Tämä oli kahden viikon sisään toinen kerta, kun tällaista todistin, ja jälleen kerran mietin, että järkkäreille pitäisi maksaa jotain stressilisää noista kikkailevista rokkitähdistä. Monitaiturina Monroe soitti tietysti useampaa soitinta itsekin. Ellen pahasti erehdy, niin ainakin saksofoni ja huuliharppu lavalla vilahtivat.

Välispiikeissä Monroe muistutti kuuluvansa artisteihin, jotka soittavat yleensä puolilta öin, kun nyt soitettiin keskellä kirkasta päivää. Niin hyvin en miestä tulkitse, että uskaltaisin väittää siinä tulleen pientä kuittia soittoajasta, saattoihan kyseessä olla myös vilpittömän hyväntuulinen heitto. Monroe muisti välispiikeissään myös taannoin ajasta iäisyyteen siirtynyttä, skotlantilaisen Nazareth-yhtyeen perustajajäsentä ja kitaristi Manny Charltonia. Charlton tunnettiin lisäksi Guns N’ Rosesin legendaarisen ”Appetite for Destruction” -albumin esituottajana. 

Michael Monroen jälkeen korkattiin pikkulava, jonka otti haltuun Negatiiviset Nuoret. Itse bändiä juurikaan kuuntelematta totesin menevän, punkkia ja räppiä yhdistelevän musiikin toimivan taustamusiikkina mainiosti. Jotkut biiseistä olivat ihan hauskojakin, jos sanoja rupesi kuuntelemaan. Bändi itse kertoi olevansa yllättyneitä siitä, miten hyvän yleisön olivat saaneet kerättyä alkupäivään. ”Kuviteltiin soittavamme tyhjille seinille”, kuulin lavalla todettavan. 

Päälavalla kajahti seuraavaksi ruotsalainen railakas rokki, kun Nestor otti homman haltuun. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt Nestor on kepeän menevää ja hyväntuulista kasarirokkia. Bändi ilmentää hyvin vahvasti 80-lukua niin musiikissaan kuin visuaalisellakin puolella. Jos pidät hard rockista ja kasarista, niin pidät todennäköisesti tästäkin. 

Fear of Domination pisti seuraavaksi pienemmällä lavalla käyntiin industrial metal -pippalot. FoDin tyyliin kuuluu teatraalisuus ja näyttävyys, ja bändin musiikkia on vaikeaa kuunnella paikallaan. Monipuolisuutta tuo kahden laulajan, Jessica Salmen ja Turmion Kätilöistäkin tutun Saku Solinin, erinomainen äänten yhdistelmä sekä menevien biisien kirjo, jossa vaikutteita taitaa olla useistakin tyylilajeista. Yhtye panostaa myös ulkokuoreen, sillä jäsenillä on toinen toistaan hienommat maskit, eikä vaatetuskaan ihan kauluspaitaosastoa ole. Tässä vaiheessa päivä alkoi selkeästi olla päässyt kunnolla käyntiin, sillä Fear of Dominationin keikkaa oli lavan läheisyydessä todistamassa kiitettävän kokoinen joukko.

Saunan iltapäivässä nähtiin pientä vesisateenpoikasta, ja siltä hetken suojassa seisoskellessamme kuuntelimme pienen matkan päästä suomalaisten hevifestarien toimivaan vakiokalustoon kuuluvaa Stam1naa, joka pisti pitit pyörimään päälavalta käsin. En ole nähnyt Stam1nan keikkaa, jossa ei porukkaa riittäisi, ja hyvältä se meno tälläkin kertaa näytti. Yhtye oli tuonut mukanaan vieraita, sillä lavalla nähtiin ainakin Sami Halme St. Hood -yhtyeestä fiittamassa ”Tavastia palamaan” -biisissä. Lisäksi WhatFourin laulaja Sonja Kangassalo kävi antamassa panoksensa metallijuhlaan esittämällä yhdessä Antti Hyyrysen kanssa kappaleen ”Gaian lapsi”.

Seuraavalta esiintyjältä odotin paljon. Kerran aiemmin livenä näkemäni Eläkeläiset oli saapunut saunomaan metallikansan kanssa ja sehän sopi. Eläkeläiset on humppabändi. Luit oikein. Yhtye esittää humppaa, mutta biisit ovat tuttuja rock- ja metallihittejä, jotka on sanoitettu uudelleen suomeksi ja fiksattu hieman humpahtavammiksi. Jos et ollut paikalla, niin en voi kuin pahoitella, sillä tällä keikalla oli perhanan hauskaa. Alkuun taisi olla jotain pieniä ongelmia kitaran kanssa, mutta sehän ei paljon haitannut.

Jos hevimöttöset jotain rakastavat, niin letkajenkkaa. Koko tunnin pituisen setin ajan festarialuetta kiersi yksi jos toinenkin letka, ja porukkaa vedettiin suvereenisti mukaan. Tarkkasilmäiset saattoivat myös huomata, että lavan puoleltakin käytiin yleisössä humppaamassa letkan mukana. Pienemmällä lavalla esiintynyt Eläkeläiset omisti hetken ajan koko alueen, sillä tämä humppa ylsi kaljajonoille asti. Muun muassa Nightwishia, HIMiä ja Amorphista versioiva humppapumppu on leppoisa ja äärimmäisen sympaattinen joukko, joka kannattaa tilaisuuden tullen käydä katsomassa. Ja tanssimassa. 

Eläkeläisten jälkeen ei varsinaisesti tarvinnut jäädä lepäämään laakereille, sillä suunta oli seuraavaksi kohti viereistä päälavaa ja Skotlannista saapunutta Alestormia. Jo edellisen keikan aikana ehdimme huomata valtavan kumiankan lavalla. Ehdin jo toivoa, että ankka seilaisi yleisön yli, mutta se nyt jäi haaveeksi tällä kertaa. Ei sillä, keikkaan ei kyllä tarvinnut pettyä. Piraattimetallibändiksi kutsuttu Alestorm huudatti yleisöä tutuilla hiteillä, kuten ”Mexico” ja ”Hangover”, joista jälkimmäinen on suosittu cover-versio Taio Cruzin alkuperäisestä biisistä. Lisäksi riemu repesi ”Fucked with an Anchor” -kappaleesta, jossa saa ihan luvan kanssa haistatella, ja vieläpä kovaan ääneen.

Yksi omia suosikkejani, ja selvästi yleisöön muutenkin hyvin iskenyt biisi, oli toukokuussa julkaistu ”P.A.R.T.Y.”, joka viimeistään lämmitteli yleisön juuri hyvin alkaneeseen festariviikonloppuun. Tärkeänä välinumerona australialainen, ilmeisesti myös Beef Guyna tunnettu muusikko ja entinen kokki Phill Philp kävi juomassa kaljaa. Toki mies myös fiittasi ”Hangover”-kappaleessa, että ei se onneksi ihan siihen jäänyt. Vaikka Alestormiin on vaikeaa suhtautua vakavasti otettavana metallibändinä, toivotan bändin jatkossakin tervetulleeksi suomalaisille metallifestareille tunnelmaa nostattamaan.

Moni ehkä samaistuu siihen, että on kuunnellut jotain bändiä vuosikaudet, mutta se on syystä tai toisesta jäänyt näkemättä livenä. Myönnän tässä ja nyt, että itselläni se oli viime viikonloppuun saakka Korpiklaani. Laskeskelin tuossa, että rupesin kuuntelemaan bändiä noin kolmetoista vuotta sitten, ja nyt jo näin bändin esiintyvän. Suurin odotuksin siirryimme siis Alestormin piraattibileiden jälkeen pikkulavaa kohti. Keikka alkoi, ja pian mietin jo, että onko korvatulpat liian syvällä vai onko laulaja Jonne Järvelän mikki epäkunnossa, kun ääni tuntuu takkuavan ja laulu kuulostaa katkonaiselta.

Kesken keikan Jonne ilmoitti, että on vähän krapula. Voisiko se olla selittävä tekijä? Biiseistä oli vaikea saada iloa irti, mikä oli valtava harmi, koska settilistalla oli mitä mainioimpia menobiisejä ”Tequilasta” ”Vodkaan” ja tunnettuun versioon ”Ievan Polkasta”. En lopulta ollut varma, onko laulaja krapulassa, päissään vai muuten vain vaikeuksissa esiintymisen kanssa, mutta spekulointi ei poista sitä tosiasiaa, että viikonlopun suurin pettymys oli nyt nähty. Mikäli olen näkemykseni kanssa yksin ja vika löytyy korvista tai niiden välistä, niin käsi pystyyn virheen merkiksi.

Kohti uusia seikkailuja ja päälavaa. Onneksi seuraava esiintyjä oli melko lailla aina mieltä nostattava, menevää metallijytkettä tarjoileva Beast in Black. Jos missasit tämän keikan, niin setti oli hyvin samankaltainen kuin esimerkiksi viikkoa aiemmin nähty Tuskan-keikka. Varsinkin uusimmalla levyllään entistä enemmän synthwave- ja kasaripophenkistä hevimetallia esittävä Beast in Black on noussut nopeasti isojen lavojen bändiksi. Lavan taustaa koristava kirkkaan sininen lakana animehahmoineen on kieltämättä värikäs näky mutta kertoo myös bändin tyylistä ja oman jutun tekemisestä.

Beast in Blackin lavashow’hun kuuluu yksinkertaisia mutta synkassa olevia liikesarjoja, jotka mitä luultavimmin on hiottu kuntoon pilke silmäkulmassa. Settilistalla kuului totta kai tuorein albumi, mutta aiempia kahta ei ollut onneksi unohdettu. Pyrojen saattelemana yleisölle tarjoiltiin tunnin verran vauhdikasta tykitystä ja leveitä hymyjä. Huomasi kyllä, että lavalla viihdyttiin. Laulaja Yannis Papadopouloksen äänenkäyttö tuntuu kohentuneen bändin alkuajoista, ja se kantoikin setin loppuun asti näin kevään kiertueen jälkeenkin. 

Onneksi lavat tosiaan olivat lähekkäin, sillä taas siirryttiin suoraan seuraavalle. Turmion Kätilöt sai kunnian olla pääesiintyjää edeltävä bändi, ja vaikka hieman kyseenalaistinkin sitä, että kyseinen yhtye laitetaan pikkulavalle, ei se onneksi menoon vaikuttanut. Diskometallin ykkösnimi ja Suomen rajojen ulkopuolellakin nimeä tehnyt savolaiskokoonpano teki jälleen sen, mitä lupasivat. Jos käsistä ei vielä ollut katkennut verisuonia, niin siihen oli hyvä mahdollisuus, kun Turmion Kätilöt teki koko festarialueesta armottoman metallidiskon.

Kätilöt kuuluu niihin bändeihin, joilla kunnon hittejä on jo niin tolkuton määrä, etteivät ne mahdu enää settilistalle. Tuorein, pari vuotta sitten julkaistu ”Global Warning” -albumi oli totta kai hyvin edustettuna, mikä on ymmärrettävää ja ihan kivakin, eipä siellä huonoja biisejä ole. Kuitenkin esimerkiksi sellaiset yleisönhuudatusbiisit, kuten ”Tirehtööri” ja ”Hades”, olivat jääneet matkasta, mikä riipii diskometallisydäntä. Setti oli kuitenkin hyvin rakennettu. Aloitusbiisinä toimi juuri mainitun, tuoreimman albumin avausbiisi ”Naitu”, joka toimii alkutahtiensa tunnelman vuoksi mainiosti. Samoin tunnin heilumisen päättävä ”Syntisten laulu” oli ajoitettu oikeaan paikkaan. Yhteislaulu saattelee keikan päätökseensä, ja fanit jäävät lavan edustalle kyselemään, että missä ”Tirehtööri”. Välispiikit olivat tuttua sekoilua, mutta kuultiin siellä yksi puujalkavitsikin, jopa ihan hyvä sellainen. Vääryyttä olisi, jos jättäisin mainitsematta myös upean diskopallokypärän, joka nähtiin basisti Master Batesin päässä. It’s all about details.

Torstain pääesiintyjänä päivän päätti Bullet for My Valentine. Alkuun kuultiin tuttu ”Your Betrayal” -biisi ja yleisö oli aika lailla myyty. Itse en ole kuunnellut Bullet for My Valentinea ihan hirveästi, vaikka muistelen kyllä, että nuorempana sitä kuunneltiin ehkä enemmän. Ihan viihdyttäväähän tuo kuitenkin oli. Laulaja-kitaristi Matthew Tuck ilmoitti jossain vaiheessa jonkunnäköisistä ääniongelmista, ja mekin lähdimme jo ennen keikan loppua siirtymään pois alueelta. Kuulemma setti oli loppunutkin aika aikasin, liekö sitten johtunut noista Tuckin ääniongelmista. Keikkaa kuitenkin on kehuttu kovasti, joten ääniongelmat eivät ilmeisesti ole show’ta juurikaan verottaneet.

Näiden festareiden yksi suurin kritiikin aihe kohdistuu tällä kertaa Tampereen paikallisliikenteeseen. Jos alueen vierestä menee ratikka keskustaan, niin voisi kuvitella vuoroja ajettavan tuon kokoisen tapahtuman aikana hieman tihennetyllä vuorovälillä. Me kuitenkin löysimme sellaisen ratikkalinjan, joka kulki puolen tunnin välein (todettuamme ensin, että kaupunkiin taannoin rantautuneella Uberilla on koko pitäjässä ilmeisesti yksi kuski). Tiivistä oli ratikassa. Onneksi tämän genren festarikävijöiden yhteisöllisyys riitti pitämään mielialan korkealla, ja torstai saatiin mallikkaasti pakettiin.