Savua, liekkejä ja rock-kliseitä – Sauna Open Air, osa 2/2

Sauna Open Air järjestettiin viikonloppuna kuuden vuoden tauon jälkeen Ratinanniemessä, Tampereella. Kahden päivän aikana se keräsi noin 14 000 raskaan musiikin ystävää. Festivaalia järjestävän RH-Entertainment Oy:n toimitusjohtaja Riki Huhtala kertoikin olleensa iloinen, että Sauna Open Air herätettiin henkiin.

Sauna Open Airin lauantain polkaisi käyntiin melodista hard rockia soittava One Desire. Festarialueelle oli suhteellisen varhaisesta aloitusajankohdasta huolimatta saapunut mukavasti porukkaa, ja bändin sähköjäniksen lailla ympäriinsä riehunut Andre Linman sai yleisön hienosti lämpimäksi. Bändin musiikki on sangen tarttuvaa metallia, eivätkä ne parit power balladitkaan tahtia juuri hidastaneet. Ei moitittavaa, One Desire osoittautui kelpo liveaktiksi. 

Brother Firetribe oli kerrassaan aurinkoista musaa, kerrassaan aurinkoisissa puitteissa, kerrassaan aurinkoiselle porukalle.  Bändistä huomasi, että sillä oli hauskaa lavalla. Yleisöstä huomasi, että sillä oli hauskaa. Keikan parasta antia olivat tietysti bändin hitit ”I’m on Fire”, ”For Better or for Worse” ja keikan lopussa kuultu ”Heart Full of Fire”. Toivottavasti ”Veli Paloheimon” Pekka Heino oli jo kurkistanut taikapalloonsa, kun hän totesi spiikissään, että ”nähdään ensi vuonna”. Kyllä, sanoit juuri niin. 

Skindredin keikkaa edelsi ämyreistä pauhaava AC/DC:n ”Thunderstruck”. Bändin jäseniä katsellessa olisi lavan voinut kuvitella (ulkoisesti) vallanneen AC/DC, ZZ Top, Bob Marley jne. Bändin jäsenet näyttivät nimittäin ulkonäkönsä puolesta kuuluvansa jokainen aivan eri bändiin. Kyseessä oli siis vuonna 1998 Newportissa, Walesissa perustettu yhtye, joka sekoittaa tyylissään heavy metalia, punk rockia ja reggaeta kutsuen itse tyyliään ”ragga metaliksi”. Ja sitä se oli, heavy metalia, punk rockia, reggaeta. Soitto kulki varsin vauhdikkaasti lisäten vauhtia yleisöön saakka. Bändin laulaja Benji Webbe oli varsin innokas yleisön huudattaja. Tiedustellessaan yleisöltä ”who wants to go crazy” ja ollessaan tyytymätön yleisön verraten laimeaan vastaukseen, totesi hän ”fuck you”. Ja sitä kuultiin läpi keikan, ”fuck you”. Ja mitäpä siihen on lisäämistä, ”fuck you” ja niin edelleen.

Battle Beastin setti alkoi vartin yli viisi. Bändillä oli ollut edellisenä päivänä keikka Tsekeissä, ja kamat vielä pari tuntia ennen keikan alkua Wienin lentokentällä. Battle Beastin keikalta ei puuttunut tulta, savua, eikä lieskoja. Vähän tosin harmitti ihastella niitä katsomosta käsin, koska aurinko suodatti suurimman osan lieskoista taivaan tuleksi. Yksi keikan hienoimmista hetkistä koettiin ”I Wish” -kappaleen aikana. Bändin laulaja Noora Louhimo omisti kappaleen aikaisemmin lauantaina pois nukkuneelle läheiselleen. Liekö se, vai omat muistot, mutta kappaleen aikana kuivasin silmiäni useamman kerran. Mahtava suoritus mimmiltä, ja osanottoni surussa. Keikka oli varsin viihdyttävä: muusikot pistivät parastaan, ja yleisö jaksoi mukana. – Kyllä me tamperelaiset jaksetaan, kuten Louhimo kiteytti oleellisen.

Sonata Arctica pilkutti varttia vaille seitsemän. Intron jälkeen seurasivat ”Closer to an Animal” ja ”Black Sheep”. Bändin keikkasettiin mahtui sekä sitä kiivainta metallia että myös ”Tallulah”, yksi kauneimmista tietämistäni balladeista. Yleisö otti ”Tallulahin” omakseen ja lauloi antaumuksella mukana. Varsin kaunista kuultavaa ja katseltavaa, kun yleisö laulaa intohimoisesti mukana. ”Tallulahia” seurasi ”A Little Less Understanding” ja ”Full Moon”. Viimeistään ”Full Moon” sai Ratinanniemen räjähtämään yhteislauluun: ”It’ll all collapse tonight / The full moon is here again / In sickness and in health / Understanding so demanding”. ”Taistelutovereiden”, yhden suosikkisarjani, tunnuskappale ”Band of Brothers” saatteli yleisöään kiittävän ja kumartavan bändin pois lavalta. Hieno keikka, totta vieköön…

Sonata Arctican jälkeen Ratinanniemen illassa jatkoi Joey Tempestin johtama Europe. Keikan aloittivat ”Walk the Earth” ja ”The Siege”, jota seurasi ensimmäinen kohokohta ”Rock the Night”. Kappaleen aikana Tempest taituroi mikkiständinsä kanssa kuin David Coverdale ikään. Myöhemmin hän muisti kertoakin, että ”I stole that move from Mr. Coverdale”. Myös yleisöä muistettiin: ”Perkele, terve Tampere”. Keikka eteni varsin mukavissa merkeissä: Tempestin ääni oli hyvässä kunnossa, eikä bändi jäänyt miltään osin kakkoseksi. Kitarat soivat, basso ja rummut antoivat iltaan rytmin. ”Carrien” aikana seurasin (vahingossa) vieressäni tapahtuvia ”hitaita”, kun vanhempi pariskunta tanssi liki toisiaan. ”Superstitious” ja ”Cherokee” räjäyttivät yleisön vimmattuun menoon, ja setin päättävä ”The Final Countdown” sai yleisön nyrkit ilmassa juhlatunnelmaan. ”Hieno biisi”, totesi vieressäni seissyt mies kaverilleen kyynelten valuessa pitkin poskia. Oli se.

David Coverdalen johtama Whitesnake aloitti settinsä täsmällisesti, jopa pari minuuttia ennen h-hetkeä. Arvostan, ettei yleisön anneta tahallaan (tai tahattomasti!) turhaan odotella – lämpimikseen. Keikalla kuultiin hittejä, nähtiin rock-kliseitä, eikä kulutettu turhaa lava-aikaa puheisiin. Coverdale, tuo seksipeto, oli edelleen hyvässä vedossa. Mikki sai kyytiä, hymy loisti miehen kasvoilla ja yleisö huusi. Keikan alussa Coverdalella näytti oleva ongelmia korvamonitoriensa kanssa, minkä vuoksi toinen korvamonitori roikkui paidan rintamuksella. Edes se ei haitannut iloisesti ja vauhdikkaasti edennyttä keikkaa. Keikalla kuultiin hitit ”Love Ain’t No Stranger”, ”Is This Love”, ”Still of the Night” ja monta muuta. ”Always Look on the Bright Side of Lifen” myötä oli aika pistää kädet takaisin farkkujen taskuihin ja lähteä kuljeskelemaan kohti seuraavia koettelemuksia.

Kaksi päivää auringon paahteessa, kaksi päivää nostalgiaan uppoutuneena. Hienoa, että taatto herätettiin henkiin ja saatiin taas nauttia aikuisten musiikista kesäkaupunki Tampereella. Myös me, jotka emme ikämme puolesta koskaan nähneet Europea tai Whitesnakea niiden alkuperäiskokoonpanoissa.

Teksti: Johanna Ania, Jaana Karppinen
Kuvat: Peter Saari