Visuaalisesti levy on hieno; kannen liila ja vihreä toimii, kallo viittaa kauhupunkin mestariin The Misfitsiin, ja kansilehti kertoo värikuvissa verisen tarinan, missä naisesta silvotaan valtijatar. Tämä ei vaikuta arvosteluun, mutta on hienoa, että arvostelija sai tarran sekä julisteen mukana. Tätä on promoaminen! Innoissani heitän levyn soittimeen… ja petyn pahemman kerran.

This is my torso, this is my temple
If you promise to love me, I let you kill me

Sanoitukset ovat sitä itseään, verellä, kauhulla ja muilla epäsovinnaisilla aineilla läträämistä. Sanoituksissa on onnistuttu ihan hyvin. Mitään kaunokirjallisuutta ei kannata odottaa, vaan genreosaamista. Itse musiikki onkin sitten jotain, mikä ei ole niin innostavaa corpsepaintin, alastoman nätin naisen ja verellä läträämiseen nähden. Jos Lordista riisuu hevin ja lisää siihen punk-rockia, tulos voisi olla jotenkin tällainen. Melodiat ovat kyllä ihan hyviä, mutta mielestäni liikaa pop-vaikutteisia, eli turvallisia ja iloisia. Laulu on hieman väkinäisen rouheaa, ja huonohko englannin lausuminen paistaa paikoin läpi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Ei se silti huonoa ole. Pettyä voi ihan hyväänkin materiaaliin. Se vain, että hyvää on niin paljon maailmassa, että siihen kyllästyy, ellei se ole erinomaista. Vasta neljännessä kappaleessa, ”More Skulls” heräsin, nyt alkaa kuulostaa jo hyvältä! Kappale on hieman erilainen kuin muut, mutta sellainen, mitä muidenkin kappaleiden pitäisi olla. Heti sen perään ”Angel’s Deathin” kirkkaat ja iloisemmat melodiat jotenkin upottavat tunnelman takaisin tylsyyden aallokkoon. Onneksi se on vain väliaikaista, sillä ”They Live” tuo nopean metallisävytteisen ja hyvin iskevän punkin takaisin kuvioihin. Nyt kun levyllä on jo ollut kaksi oikeasti menevää kappaletta, ihmettelen, miksei koko levy ole ollut tiukka? Pitääkö yhtye löysemmästä popahtavasta otteesta, ja nämä ovat täytebiisejä vähän rikkomaan sitä pilveä? Tiedä häntä. Loppu levy jatkuu vaihtelevana, vuorotellen punkimpaa ja popimpaa. ”Theatre Of Death” tuo mukaan myös pieniä death metal-sävyjä, ja on muutenkin erittäin toimiva.

Tuntuu, että aivan lopussa levy tiukentaa otetta ja paranee. Ehkä ne helpot hittibiisit jaettiin alkupäähän? CD-levyllä viidennen ja kuudennen kappaleen väliin on jätetty rakoa, mikä kertoo vinyylin A- ja B-puolista! B-puoli on ehdottomasti parempi! Viimeinen kappale, ”Deathfuckingtank” on aivan sairaan hyvä, ja jättää hyvän maun suuhun koko levystä. (CD:llä on myös bonusbiisi, mikä on aika turhanpäiväinen jo tiukan lopetusbiisin takia.)

Levy ei ole huono missään nimessä. Mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei se kovinkaan erikoinenkaan ole. Sanoitukset ovat hauskoja, kun lauluun tottuu, se alkaa toimia. Melodiat ovat hyviä, ja vaikka kritisoinkin joissain biiseissä tuntuvaa popahtavaa otetta, ne on hyvin soitettu. Jos punk-rock-metallisävyillä ja osittain popahtavilla melodioilla kolahtaa, ja Lordista puuttuu munaa, niin tämä on varsin kelvollinen levy!

6/10

Kappalelista:

1. Scream Queen Death Hop
2. Horror Of The Beach Party
3. Macabre Night
4. More Skulls
5. Angel’s Death
6. Waiting For The End
7. They Live
8. Metal Invaders (Bonus)
9. Theatre Of Death
10. Ghost In The Dark Graveyard
11. Deathfuckingtank

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy