Scorpions – Blackout

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 29.3.2017

Scorpions on ollut minulle ensimmäisiä yhtyeitä, joita olen alkanut kuunnella löydettyäni rockin. Yhtye on tehnyt paljon mieluisaa kuunneltavaa, eikä ”Blackout” ole poikkeus. Kyseinen levy on Scorpionsin kahdeksas studioalbumi ja julkaistu tasan 35 vuotta sitten. Sain kyseisen levyn reilu kymmenen vuotta sitten isältäni ja muistan kiinnittäneeni erityistä huomiota kansikuvaa kohtaan – kuva karjuvasta ukosta jonkinlaiset taitetut haarukat silmissään särkyvän lasin ympäröivänä oli puistattava näky. Kansikuvasta huolimatta laitoin cd-levyn soittimeen ja aloin kuunella Klaus Meinen ja muun orkesterin tekelettä vuosikymmenien takaa.

”Blackout” ei välttämättä ole noussut erityisen hyvin esiin Scorpionsin laajasta tuotannosta, sillä se on jäänyt esimerkiksi ”Love At First Stingin” ja ”Crazy Worldin” kaltaisten hittilevyjen varjoon. Vaikka tällä levyllä ei ole ”Wind Of Changen” tai ”Rock You Like A Hurricanen” kaltaisia hittejä, on albumi kokonaisuutena yllättävän vahva paketti. Kun ”Blackout” ilmestyi vuonna 1982, tuli siitä Scorpionsin siihenastisen uran myydyin albumi, ja se saavutti nopeasti platinan myyntiluvut. ”Blackout” pitää sisällään mielenkiintoisen kokonaisuuden – pitkäsoitolta löytyvät ”Blackout” ja ”Now!” ovat hyvin napakoita ja energisiä rockralleja, jotka ruutataan voimalla ulos. Vastaavasti ”China White” pysäyttää kuuntelijan kuulemaan Meinen apokalyptistä saarnaa, jolla hän yrittää saada ihmiset ymmärtämään, että ihmiskunta tuhoaa itsensä, ellei se lopeta toistensa sortamista. Scorpionsille tyypillisesti tälläkin albumilla on siirappisia sanoituksia kappaleiden ”Can’t Live Without You” ja ”No One Like You” muodossa, joissa molemmissa ylistetään oman kumppanin ylivertaisuutta. Jottei kokonaisvaikutelma kuitenkaan kallistuisi liian pehmeäksi, tarjoaa ”Dynamite” pelimiesmäistä naistenkaatomeininkiä.

”Arizona” on noussut levyltä ajan kuluessa jonkinasteiseksi kulmakiveksi, eikä se sinällään ole ihme. Kappaleen sanoitukset ovat hulvattomat, kun Meine toivoo, ettei hänen tarvitsisi lähteä Arizonasta ja ylistää sikäläisiä tyttöjä. Kappaleen äänimaailma on todella tarttuva, hyväntuulinen ja tuntuu vievän mukanaan. Päätösraita ”When The Smoke Is Going Down” onkin sitten täysi vastakohta – alusta saakka melodia on haikea ja tunnelmasta on aistittavissa kuin Meine olisi jättämässä jäähyväiset rakkaalleen. Päätöskappale on yllättävän kevyt, kun ottaa huomioon, miten energinen levyn alku oli. ”When The Smoke Is Going Down” antaa kuitenkin rauhallisuudellaan hyvän kontrastin ja syvyyden albumille.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Blackout” on ilmiselvä klassikkolevy. Vaikka albumi on jäänyt välillä itsellänikin liian pitkäksi aikaa levyhyllyyn pölyttymään, on tämän kiekon äärellä mukava hiljentyä kuulemaan Meinen kirkuvaa huutoa sekä Rudolf Schenkerin ja Matthias Jabsin ilmavia kitarasooloja. ”Blackout” ei ole ehdoton mestariteos, mutta todella laadukas rock-albumi se on.

Kappalelista: