Scorpions hurmasi Tampereella – mutta herätti myös kysymyksiä uran jatkosta

Saksalainen rockin suurlegenda Scorpions juhlisti huikeaa 60-vuotista uraansa loppuunmyydyllä keikalla Tampereen Nokia Arenalla. Yhtyeen suosio on säilynyt vahvana niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa, ja konsertti oli monella tapaa kunnianosoitus bändin pitkälle ja vaikutusvaltaiselle uralle. Illan aikana nähtiin kuitenkin myös hetkiä, jotka herättivät pohtimaan artistiuran kestävyyttä ja esiintymiskunnon realiteetteja – erityisesti laulaja Klaus Meinen osalta, jonka esiintyminen toi esiin vuosikymmenten työn jättämät jäljet. Silti bändin kokonaisuus kantoi ja Scorpionsin lavaenergia todisti jälleen, miksi yhtye on yhä yksi rockin kirkkaimmista kiintotähdistä.

ADAM BOMB

Ennen Scorpionsia Nokia Arenan isolla lavalla nähtiin vähän harvinaisempi vieras: yhdysvaltalainen kitaristilaulaja Adam Bomb. Mies tunnetaan Suomessa parhaiten 2000-luvun alusta, jolloin hän toimi parin vuoden ajan Michael Monroen bändin kitaristina – tosin silloin nimellä Pink Gibson. Nyt Bomb oli saanut bändeineen kunnian toimia Scorpionsin Suomen-keikan lämmittelijänä.

Bomb tunnetaan räväkästä glam- ja hard rock -tyylistään, ja sitä mies bändeineen nyt todella tarjosikin. Vajaa 40 minuutin setti koostui pääasiassa Bombin uran alkupään levyjen ”Fatal Attraction” ja ”Pure S.E.X.” materiaalista, parista coverista sekä ainakin biisistä ”Rock Like Fuck” – termi, jota myös Monroe on viljellyt runsaasti. Voisi ajatella, että näin suuri lava olisi ollut liikaa tällaiselle rokkitriolle, mutta Bomb täytti sen ja käytti ainutlaatuisen tilaisuutensa erinomaisesti. Tästä esityksestä jäi hyvä mieli.

SCORPIONS

Reilun kolmen vartin odottelun jälkeen oli illan odotetun pääesiintyjän vuoro. Lavalla nähtiin näyttäviä screenejä, joilla pyörivät animaatiot ja mahtipontinen intro loivat sopivan jännittävän tunnelman. Klaus Meine valui hitaasti lavalle Mikkey Deen patsastellessa taustalla massiivisen rumpusettinsä takana. Klassikko ”Coming Home” avasi keikan, ja kappaleet seurasivat toisiaan nopeassa tahdissa. Setin tuorein lisäys, ”Gas in the Tank” vuoden 2022 ”Rock Believer” -albumilta, kuultiin toisena. Tämän jälkeen sukellettiin suoraan menneiden vuosikymmenten tuttujen ja turvallisten hittien maailmaan – ja yleisö näytti olevan siitä vain hyvillään.

”Make It Real”, ”The Zoo” ja instrumentaali ”Coast to Coast”. ”The Zoo” keräsi raskaalla groove-otteellaan ja hypnoottisella riffillään edelleen äänekkäät aplodit, vaikka vaikutti siltä, että nykyisin kappale tarjoaa enemmän nautintoa soittajilleen kuin yleisölle.

On pakko todeta, että bändin 76-vuotias vokalisti Klaus Meine vaikutti ja myös kuulosti todella hauraalta heti keikan alusta asti. Mies seisoi lavalla pääosan keikasta lähes liikkumatta, liikuttaen lähinnä vain leukaansa, mutta pystyi kuitenkin riitävien taukojen avulla pääosin vielä laulamaan riittävällä voimalla ja tarkkuudella.Vaikka ”Klasukin” keikan edetessä hieman vetristyi, kontrasti hänen ja bänditovereidensa välillä oli lavalla silmiinpistävä. Samanikäinen Rudolf Schenker säntäili toisinaan yhä ympäri lavaa ja pyöri Flying V -kitaransa kanssa kuin teini, joka on juuri päässyt soittamaan ensimmäisille festareilleen.

Matthias Jabs puolestaan edusti hillitympää lavapreesenssiä, mutta hänen merkitystään ei voi vähätellä – hän toimi edelleen bändin kitaransoiton arkkitehtina, välillä vähän taustalla, mutta aina takuuvarmasti.

Yli 20 vuotta bändissä soittanut basisti Paweł Mąciwoda hoiti tonttinsa hieman näkymättömästi mutta samaan aikaan erittäin tehokkaasti, pitäen Mikkey Deen kanssa rytmin tiukasti kasassa koko keikan ajan.

Ja tosiaan, Mikkey Dee. Bändin tämänhetkinen energia lepää vahvasti hänen mukanaan tuomansa raivon ja draivin varassa. Pitkäaikainen Motörhead– ja King Diamond -rumpali on löytänyt itselleen hyvän kodin Scorpionsista. Hän liittyi mukaan vuonna 2016, kun bändi ajautui ratkaisemattomiin ristiriitoihin edeltäjänsä James Kottakin kanssa. Alkuvuodesta Dee kärsi vakavista terveysongelmista ja sai lääkäriltä luvan palata lavalle vasta muutamaa kuukautta ennen tätä kiertuetta. Nyt näytti kuitenkin siltä, että sairaudet oli selätetty – mies oli jälleen rumpusettinsä takana tutulla intensiteetillä. Lavalla hän muistutti Muppet Show’n Elukkaa eli The Animalia: kapulat ja pellit saivat armotonta kyytiä, ja hänen soittonsa oli läpi keikan sekä energistä että visuaalisesti näyttävää.

Vähän keikan puolivälin jälkeen kuultiin ”Wind of Change”, joka on viime vuosina saanut osittain uudet sanat. Ne ilmaisevat tukensa Ukrainalle ja tuomitsevat samalla vihapuheen ja suvaitsemattomuuden nousun ympäri maailmaa. Rock rauhan välineenä? Ehdottomasti kunnioitettava ajatus. Mutta kyllä muutoin tämä puhkisoitettu kappale alkaa olla jo matkansa päässä – ainakin tunnetasolla.

Balladien vertailussa illan onnistunein hidas veto oli ”Send Me an Angel”. Schenker ilmestyi lavalle Flying V -mallisella akustisella kitarallaan ja muutti Nokia Arenan hetkessä valtavaksi valomereksi. Koskettava tunnelma pysäytti kaiken muun hetkeksi.

Jos illan settilistaa tarkastelee kokonaisuutena, ei voi olla ihmettelemättä: kun kyseessä on yhtyeen 60-vuotisjuhlakiertue, miksi niin suuri osa heidän urastaan ja levytyksistään oli jätetty täysin huomiotta? Koko 1970-luvun Uli Jon Roth -aikakausi sivuutettiin vain lyhyellä medleyllä – mikä on suuri sääli, sillä tuo aikakausi sisältää joitakin yhtyeen todellisia musiikillisia helmiä.

Vaikka suurin osa 80-luvun suurimmista hiteistä oli mukana, on edelleen mysteeri, miksi bändi ei ole vuosikymmeniin esittänyt kappaleita erinomaiselta ”Savage Amusement” -albumilta. Myös myöhempään tuotantoon kuuluu useita vahvoja levyjä – otetaan esimerkiksi vuoden 2004 ”Unbreakable,” jolta tietääkseni ei ole kuultu ainuttakaan kappaletta kyseisen albumin kiertueen jälkeen.

Illan suurin pettymys monelle paikalla olleelle oli varmasti kuitenkin se, että bändin tunnetuimpiin biiseihin lukeutuva ”Still Loving You” oli selittämättömästi jätetty pois setistä – vaikka se oli alkujaan listattu illan settilistalle. Jos vertauskuvaa halutaan käyttää, se on vähän kuin AC/DC jättäisi ”Thunderstruckin” tai Metallica ”Enter Sandmanin” soittamatta omilla keikoistaan. Voin vain veikata, että erityisesti naisyleisölle tämän ikonisen balladin puuttuminen oli iso pettymys.

”Still Loving You’n” jäätyä pois keikan huipennukseksi nousi ”Rock You Like a Hurricane”, joka osoitti, että vaikka aika on jättänyt jälkensä, Scorpions osaa yhä tarvittaessa iskeä juuri oikeaan kohtaan. Biisin aikana lavalla nähtiin massiivinen skorpioni ja muutenkin visuaalisesti tarjottiin näyttävää ilotulitusta.

Puutteistaan huolimatta Scorpions osoitti olevansa edelleen riittävän hyvässä iskussa pystyäkseen viihdyttääkseen yleisöään koko puolitoistatuntisen – ja hetkittäin jopa säväyttämään. Oliko tämä yhtyeen viimeinen esiintyminen Suomessa? Se on täysin mahdollista, jopa todennäköistä. Mutta tuntien saksalaisten sitkeyden – ja sen Mikkey Deen mukanaan tuoneen esiintymien nälän, jonka mies on bändiin selvästi sytyttänyt uudelleen – ei olisi suuri yllätys, jos muutaman vuoden kuluttua olemme jälleen samassa paikassa juhlimassa bändin silloin 65-vuotista taivalta tien päällä.

SETTILISTA:
Coming Home
Gas in the Tank
Make It Real
The Zoo
Coast to Coast
Top of the Bill / Steamrock Fever / Speedy’s Coming / Catch Your Train
Bad Boys Running Wild
Delicate Dance
Send Me an Angel
Wind of Change
Loving You Sunday Morning
I’m Leaving You
New Vision
Tease Me Please Me
Big City Nights
Blackout
Rock You Like a Hurricane

WWW.THE-SCORPIONS.COM