”Screem Writers Guild” on perinteistä Lordia parilla odottamattomalla yllätyksellä

Kirjoittanut Markus Mickels - 2.3.2023

Ei ole kulunut puoltatoistakaan vuotta siitä, kun Lordi julkaisi kerralla seitsemän täyspitkää albumia ”Lordiversity”-julkaisun muodossa. Tuollaisen urakan jälkeen luulisi kenen tahansa haluavan hengähtää hetkisen. Lordia ei kuitenkaan näytä pysäyttävän mikään, vaan bändi on jo nyt julkaisemassa seuraavan täyspitkän tuotoksensa, joka kantaa nimeä ”Screem Writers Guild”. Väkisinkin herää kysymys, mitä ihmettä Lordi on tällä kertaa päättänyt tehdä. ”Lordiversity” ja sitä edeltänyt ”Killection” kattoivat nimittäin melko laajan kirjon eri tyylilajeja ja soundeja. Oli diskoa, oli rässiä, oli jopa elektronista popia ja koneheviä. Lordin seuraavaa peliliikettä olikin vaikea ennustaa millään varmuudella. Seuraava levy tai levyt olisivat voineet olla ihan mitä tahansa.

Vastaus on nyt kuitenkin saatu, ja se olisi ollut melko helppo arvata. ”Screem Writers Guild” on nimittäin ihan perinteinen Lordi-albumi täynnä tuttua ja turvallista melodista hevirokkia. Asia tulee selväksi jo levyn avauskappaleessa ”Dead Again Jayne”. Äärimmäisen koukuttavan ja melodisen kertsin omaava biisi on klassista Lordia vaikkakin raivokkaammalla riffittelyllä ja tuplabasaritykityksellä kuin vaikkapa debyyttilevyn ralleissa kuullaan. Tuttua ja turvallista Lordia on myös levyn loppupuolelta löytyvä ja sen parhaisiin biiseihin kuuluva ”Heavengeance”. Myös yllättäen kurkkulaulua imitoivalla introlla alkava ”Thing in the Cage” on lopulta taattua Lordia yhdellä levyn vahvimmista kertosäkeistä.

Levylle mahtuu mukaan myös Lordille tyypillisesti lyhyitä pikkukuunnelmia varsinaisten kappaleiden väliin. Levyn loppupuolelta löytyvä ”The SCG Awards” leikittelee esimerkiksi kauhuleffaparodioilla ja mukaan piilotettu Simpsonit-viittaus sai ainakin minulta kunnon huutonaurut. On sinänsä kuitenkin erikoista, ettei levyn kakkosraidaksi päätynyt ”SCG XVIII: Nosferuiz Horror Show” toimi levyn introna. Sen sijaan ”Dead Again Jaynen” alussa on nyt reippaan minuutin verran elokuvamusiikkia muistuttavaa kauhutunnelmointia, joka sinänsä ajaa asiansa eräänlaisena levyn introna.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Yksi piirre, joka on kantautunut ”Killection”- ja ”Lordiversity”-suurprojekteista Lordin uutukaiseen on se, että Mr. Lordi istuu yhä itseoikeutetusti tuottajan pallilla. Aisapareinaan hänellä on bändin rumpali Mana sekä pitkäaikainen A&R-vastaava Janne Halmkrona. On pakko myöntää, että monsterimieheltä näyttää onnistuvan myös tuottajan homma. ”Screem Writers Guild” ei kuulosta nimittäin yhtään huonommalta kuin moni täysipäiväisen tuottajan vetämä levyprojekti, vaikkei Mr. Lordi toki vastaa miksauksesta ja masteroinnista. Levyn soundimaailma löytää hyvän tasapainon hevirymistelyn ja melodisen kasarifiilistelyn väliltä. On toki myönnettävä myös, ettei kyseessä ole Lordin parhaat soundit omaava levytys. Tuotanto tuntuu albumin raskaimmissa ja energisimmissä biiseissä hetkittäin hiukan tukahduttavalta nyanssien puuroutuessa yhdeksi massaksi. Mikko Karmilan valvovan silmän alla ongelmaa ei tuntunut olevan esimerkiksi ”Scare Force One” -levyllä. Parhaimmillaan levyn soundit ovatkin sen popeimmissa hetkissä, joissa tuotanto antaa enemmän tilaa hengittää. Hyvä esimerkki on tunnelmallinen ja melodinen ”Scarecrow”, joka etenee nykivän kitaramelodian siivittämänä yhteen koko levyn vahvimmista kertosäkeistä, joka koukuttaa heti ensikuulemalta.

Kyseisiä popimpia hetkiä ”Screem Writers Guild” tarjoaakin reippaasti. ”Unliving Picture Show” on esimerkiksi hyvin popahtava ja kosketinvetoinen biisi, kun taas ”Vampyro Fang Club” loihtii hyvin vahvan kasaritunnelman, jossa melodiat tuovat mieleen sumuisia mutta neonvaloin valaistuja kujia. Venyttääpä Lordi soundiaan jopa AOR-tontille kappaleessa ”Lycantropical Island”, joka on aurinkoisen kertsinsä, kosketinsoundinsa ja funk-henkisen bassottelunsa puolesta silkkaa Totoa. Myös levyllä seuraava biisi ”In the Castle of Dracoolove” on kosketinsoundinsa ja rentoon joraamiseen taipuvan tahtinsa vuoksi niin puhdasta Totoa, että ilman Mr. Lordin laulua sitä voisi aidon oikeasti erehtyä luulemaan uudeksi Toto-biisiksi tai jonkin 2010-luvun retrohenkisen AOR-bändin biisiksi.

Suurin uusi muuttuja ”Screem Writers Guildissa” edeltäviin Lordi-albumeihin verrattuna on lopulta varmaankin bändin uusi kitaristi Kone, sillä parinkymmenen vuoden jälkeen Lordin pitkäaikaisen kitaristi Amenin matka yhtyeessä päättyi viime keväänä. Kun Amen vannoi Ace Frehleyn perinteisen rokkikitaroinnin nimeen, tuo Kone Lordin soundiin näyttävämpää kitarasankarin otetta runsaammalla tilutuksella ja kitaravingutuksella. Luulisikin, että uudella kitaristilla on näytön paikka ja halu osoittaa, miten nopeasti hänen sormensa käyvät. Uuden levyn melodisen biisimateriaalin vuoksi Koneen soolotkin ovat lopulta kuitenkin yllättävänkin melodisia ja maltillisia. Amenkin olisi varmaan suoriutunut ”Screem Writers Guildin” kappaleista oikein mallikkaasti. Kone tuo biisien tulkintaan kuitenkin niin paljon energiaa, ettei sellaista sahaamista ole Lordin riffeissä ennen kuultu. Ja esimerkiksi sinkkubiisi ”Lucyfer Prime Evil” antaa Koneelle mahdollisuuden kitarasankarin eleille mittavan pituisella soolollaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Screem Writers Guildille” mahtuu kuitenkin myös pari todellista yllätystäkin, joita ei ennakkoon osaisi odottaa – nimittäin kappaleet ”The Bride” ja ”End Credits”. Ensimmäinen kappaleista on puhdasverinen balladi, jossa piano ja akustinen kitara ovat vahvasti edustettuina, mikä ei sinällään ole mitään niin poikkeuksellista. Onhan Lordi tehnyt balladeja ennenkin, ja esimerkiksi ”Babez for Breakfast” -albumin ”Call off the Wedding” on melko perinteinen balladi orkesterisovituksineen. Se, mikä erottaa ”The Briden” kuitenkin paitsi Lordin muista balladeista mutta myös kaikista muista sen biiseistä, on Mr. Lordin laulusuoritus. Mr. Lordi laulaa nimittäin ensimmäistä kertaa Lordi-albumilla pääosan kappaleesta täysin puhtaalla lauluäänellä. Aina ennen ne hempeimmätkin hetket on laulettu pieni käheys äänessä tai tulkittu muuten hiukan uhkaavaan, hirviömäiseen sävyyn. ”The Bridella” tuo hirviöfiltteri riisutaan kuitenkin ensimmäiseen kertsiin mennessä ensimmäistä kertaa täysin pois. Mr. Lordi ei piilota luontaista lauluääntään räkäisen örinän tai käheän kuiskauksen taakse. Hän laulaa – puhtaasti, selkeästi ja tunteella. Olisi veikeä nähdä, saisiko pop- tai iskelmäkanavia huijattua soittamaan tätä jopa hiukan kantrivivahteista kipaletta radiossa. Kyseessä on nimittäin yksi ”Screem Writers Guild” -albumin mieleenpainuvimpia kärkihetkiä.

”End Credits” on puolestaan kappale, jonka päättelin nimen perusteella olevan jonkinlainen instrumentaali tai elokuva-aiheista radioteatteria. Kyseessä on kuitenkin ihan laulettu biisi sanoituksineen kaikkineen. Eikä edes mikä tahansa biisi vaan viisiminuuttinen kappale, jossa Mr. Lordi ei kirjoita hirviöistä, seksistä tai hevimusiikin mahtavuudesta. Ei, tällä kappaleella hän kirjoittaa vastoin kaikkia odotuksia kappaleen itsestään ja elämästään. Kappale voisi toimia ikään kuin musiikkina viime vuonna julkaistulle ”Lordiary”-kirjalle, ja se on ylivoimaisesti yksi Lordin koko diskografian poikkeuksellisimpia hetkiä. ”Lordiversityn” tyylikokeilut esimerkiksi diskon saralla olivat toki Lordillekin poikkeuksellisia musiikillisesti, mutta sanoitukset ja yleinen viesti olivat silti bändille tyypillistä hirviötematiikkaa täynnä. ”End Credits” on kuitenkin niitä harvoja hetkiä, jolloin mies Mr. Lordin hirviökuoren sisällä ottaa tilaa ei vain haastatteluissa ja kirjoissa vaan myös suoraan bändin musiikissa. Lordi on viimeksi vetänyt maton altani tällä tavoin vuoden 2008 ”Deadache”-albumilla, kun Mr. Lordi uskalsi päästää omia henkilökohtaisia kokemuksia ja tunteitaan ”Monsters Keep Me Companyn” kaltaisiin sävellyksiin.

Olisin erittäin kiinnostunut tietämään, mikä sai Mr. Lordin kirjoittamaan ”End Creditsin” kaltaisen kappaleen juuri tässä vaiheessa uraansa. Liekö muistelu ”Lordiary”-kirjaa varten toiminut inspiraationa… Kappale kuulostaa nimittäin loogiselta viimeiseltä biisiltä Lordin viimeiselle levylle, jolla Mr. Lordi summaisi ne nuoruutensa käänteentekevät hetket, joiden innoittamana koko yhtye on lopulta syntynyt. Ja aivan satavarmasti fanit tulevat kuuntelemaan kappaletta itku kurkussa silloin, kun Mr. Lordista oikeasti aika jättää. Toivon mukaan ”Screem Writers Guild” ei kuitenkaan jää viimeiseksi Lordi-levyksi, ja tuskinpa se jääkään. Vaikka bändi on soundillisesti kuulostanut paremmalta, eikä ”Screem Writers Guild” ole bändin paras levy, on Mr. Lordin biisinkirjoituskynä silti yhä erittäin terävä ja koukuttavia kertsejä tasaisesti tuottava. Myös bändin nykyinen kokoonpano taitaa olla soittotaidoltaan jopa vahvin Lordin kokoonpano tähän mennessä. Näin tuotteliaalla ja energisellä mörköorkesterilla on vielä paljon annettavaa.

Kappalelista:

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen