Se mies oli Jukka Karjalainen – J. Karjalainen Hämeenlinnan Verkatehtaalla
Suomirockin elävä legenda J. Karjalainen toi bändinsä Hämeenlinnan Verkatehtaan Vanaja-saliin maaliskuun kymmenes päivä kuluvaa vuotta. Kevätkiertueen neljäs keikka oli osa Hämeenlinnan Sibelius Celebrations -konserttisarjaa.
Verkatehdas on Hämeenlinnan vastine Tampere-talolle sillä erotuksella, että se on pienempi eikä ulkomuodoltaan muistuta yleistä suihkutilaa. Se on kuitenkin areena konserteille, joissa istutaan, pukeudutaan vähän paremmin ja joiden väliajalla nautitaan virvokkeita sivistyneen keskustelun lomassa.
J. Karjalaisen keikka alkoi lähes huomaamatta miehen kävellessä lavalle. Karjalainen jutteli hetken mikkiin ja alkoi soittaa uuden ”Sinulle, Sofia” -levyn nimibiisiä. Loput bändistä lipui lavalle biisin aikana. Yhtäkkiä loppuunmyytyyn Vanaja-saliin kehittyi virallisista puitteistaan huolimatta lämmin ja intiimi tunnelma.
Mainos päättyy
Setti jatkui uusimman levyn biiseillä. Bändin ammattitaito ei antanut haparoinnille tilaa, vaan vaikutti siltä, kuin näitäkin biisejä olisi tahkottu jo vuosikymmenet. Kuitenkin ehkä pieni vivahde uuden oppimisen iloa oli havaittavissa uusien kappaleiden soidessa. Ensimmäinen setti päättyi ”Et Ole Yksin” -levyn biiseihin, ja vasta nyt huomasin, miten hieno valoshow bändillä on.”Mennyt Mies” -biisin valot saivat soittajat näyttämään mustavalkoelokuvan hahmoilta. ”Meripihkahuone” sai lavan kylpemään punaoranssissa, bändiläiset olivat kuin itikoita meripihkapalasessa.”Sinivalkoisia Sirpaleita” oli luonnollisesti sinivalkoinen myös visuaalisesti.
Väliaika saapui ja massat lähtivät jonottamaan drinkkejään. Osalle maistuivat myös pullakahvit. Itse tyydyin ilmaiseen jääveteen, jonka saamiseksi ei tarvinnut jonottaa. Koska olin saanut virvokkeeni ilman rahallista hävikkiä, suuntasin krääsämyyjän luo. Tarjolla oli uusinta levyä LP:nä sekä cd:nä sekä paria vanhempaa cd-pyörylän muodossa. T-paita-osastolta löytyi Liskomies-paita, kohtuullisen ruma bändipaita ja uusi Au Revoir -paita, johon lopulta sorruin.
Iältään yleisö oli enimmäkseen keski-ikäistä. Aika paljon oli sitä vanhempaa, mutta myös nuorempaa väkeä. Mutta selvästi Karjalaisen pitkä ura, radiohitit sekä keikkapaikan helposti lähestyttävä atmos toivat paikalle väkeä, jolle rock kyllä maistuu, mutta kun ei jaksa enää seisoskella ja olla tönittävänä ja on kiva laittaa lämpöistä neuletta päälle, kun lähtee konserttiin.
Keikan toinen osa alkoi ”Maailman Kallein Kaupunki” -biisillä, jota ei hirveästi keikoilla olekaan kuultu. Sitten siirryttiin biisiin, jonka ihan jokainen on kuullut ”Mies, Jolle Ei Koskaan Tapahdu Mitään” lähti varmalla rutiinilla, ja huuliharppukin saapui viimein parrasvaloihin. Setti jatkui vanhoilla tutuilla ja vähän uudemmilla kappaleilla. Vanhat klassikot soljuivat kepeästi kuin itsestään. Ne antoivat esittäjilleen mahdollisuuden ottaa vapauksia ja leikitellä niiden kanssa, sillä kaikki kuitenkin tietävät, miten ne biisit oikeasti menevät. Uusia klassikkoja ei vielä voinut sormeilla samalla tavalla.
Karjalaisen nelihenkinen bändi on kuin stereotyyppi siitä, mitä taustabändit aina ovat. Kitaristi Mikko Lankinen on se pörrötukkainen vähän nörtin näköinen tyyppi, joka vain sahaa kitaransa kanssa pikeepaita päällä (ks. Juha Torvinen ja Brian Baker). Koska basisti on basisti, eli ei kukaan, hän voi puuhailla ihan mitä sattuu ja onkin usein kaikkein coolein tyyppi, näin myös Tom Nymanin kohdalla. Pekka Gröhn on kuin oppikirjaesimerkki kosketinsoittajasta: hymynaamainen, laulaa taustoja ja tukkatyylissä olisi toivomisen varaa. Rumpali Janne Haavisto sukii tukan taakse ja ai, että 
kun on hyvä meininki, nyt filli tähän kohtaan.
J. Karjalainen itse on kuin biisinsä. Lunki, avoin, vähäeleinen, mutta vyöryvä. Karjalaisen biiseissä lähestytään usein korniuden rajaa, mutta 99 kertaa sadasta sitä ei ylitetä. Uskoisin sen olevan tämän laulumiehen magia. Myös lavalla hän elehtii ja ulvoo tavoin, jotka voisivat näyttää kiusallisilta, kyseessä kuitenkin on jo vanheneva äijä, oikea mäyräherra. Mutta ei, kiusallisuuden rajaa hän ei ylitä vaan pysyy juuri täsmälleen hyvän maun sisäpuolella. Hän vain on, mitä hän on. Ei pyydä anteeksi, ei yritä olla enempää, hän on rohkea ja karismaattinen. Hän on J.
Biisilista:
Mainos päättyy
- Sinulle, Sofia
- Stindebinde
- Kitara Ja Viinii
- Hänen Vasen Kätensä
- Voikukkia
- Kaksi Lusikkaa
- Mennä Huitelee
- Mennyt Mies
- Meripihkahuone
- Sinivalkoisia Sirpaleita
Väliaika - Maailman Kallein Kaupunki
- Mies, Jolle Ei Koskaan Tapahdu Mitään
- Villi Poika
- Tuulentyttö
- Riisinjyvä
- Sydänlupaus
- Hän
- Doris
- Villejä Lupiineja
- Mä Tahdon Olla Lähellä Sinua
- Sekaisin
- Sankarit
Encore - Kolme Cowboyta
- Se Mies Oli Tommy Ramone
- Varokaa Miehiä, Joilla On Mustat Lasit
- Apinaorkesteri
- Ankkurinappi
- Sinulle, Sofia (Jälkikirjoitus)
Raportti: Sanna Uusi-Rasi
