Seinille hyppimistä Stone Sourin malliin – arviossa Hydrograd

Kirjoittanut Esko Nieminen - 2.7.2017

Muutaman vuoden takainen ”House of Gold and Bones” -kokonaisuus on parhaimpia kahden levyn sarjoja, joita olen koskaan kuullut. Vielä tänäkin päivänä molemmat osat pitävät tiukasti pintansa kuunnelluimpien levyjeni joukossa, eikä loppua ole näkyvissä. Tämä huomioon ottaen Stone Sour on kenties paikassa, jossa bändin uran määrittävä tuotos on jo puskettu ulos. ”Hydrograd” räkii, hakkaa ja riuhtoo minkä vain ehtii, mutta toimiakseen kunnolla levy tarvitsee alleen muutamankin kuuntelukerran.

Sinkut ”Fabuless”, ”Song #3” ja ”Taipei Person/Allah Tea” lupailivat vähintään laajaa skaalaa niin teemassa kuin musiikinkin kannalta. Näistä kolmesta viimeiseksi mainittu edustaa parhaiten sitä, mitä albumilla on eniten tarjota; aggressiivista, seinille hyppivää ja kaikesta aikaisemmasta Stone Sourista ammentavaa tykitystä. Albumin kappaleista on helppo nähdä yhtymäkohtia bändin aikaisempaan tuotantoon: ”Knievel Has Landed” on houseofgoldandbonesmaista raskaampaa ja tunnelmallisempaa synkistelyä (ja kuuluu ehdottomasti albumin parhaimmistoon), kun taas vaikkapa ”The Witness Trees” muistuttaa ”Audio Secrecy”-aikakauden silotellumpaa rokkausta.

Suorastaan massiivinen 15 kappaleen pituus tarkoittaa sitä, että kuuntelukertaa varten mukaan pitää varata eväät ja mielellään myös makuupussi. Luonnollisesti myös levy kärsii maratonpituudesta, ja jälkimmäinen puolisko onkin selkeästi heikompaa materiaalia. Pahimpien täytebiisien lomasta löytyy kuitenkin timantti. ”Whiplash Pants” yhdistelee Slipknotin väkivaltaista energiaa tiukkoihin koukkuihin ja hienoon kitaratyöskentelyyn. Myös heti perään kuultava ”Friday Knights” näyttää kekseliäisyydellään, mistä vuosimallin 2017 Stone Sour oikeastaan pissii. Lujaa eteenpäin rullaava ralli sisältää rosoa ja kiiltopintaa, ja kyseessä voisi hyvin olla kaksi eri kappaletta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Jim Root sai aikoinaan kenkää Stone Sourista manatessaan radiosoiton ja rahan tavoittelua, mutta nykyisellään bändi kulkee sinne, minne taiteellisuus sitä vie. ”Hydrograd” on anteeksipyytelemätön ja hitaasti aukeava, mutta ennen kaikkea intohimoinen paketti.