Sekalaisten ainesten albumi – arviossa Wolfhorden Hounds of Perdition

Kotimaisen folk metalin kentältä kajahtaa jälleen, kun Wolfhorde palaa täyspitkien albumien kantaan tammikuisella julkaisullaan ”Hounds of Perdition”. Vuonna 2016 ensimmäisen täyspitkänsä ja jo kuusi vuotta sitä ennen debyytti-EP:nsä maailmaan saattanut yhtye kertoo julkaisutiedotteessa tuoneensa kakkosalbumilleen uusia tuulia muun muassa rockin ja improvisoinnin maailmoista. Rockhenkeä ja asiaankuuluvaa groovea levyltä löytyykin, mutta enimmäkseen sillä kuljetaan silti kansanmusiikkivaikutteiselle metallille tuttuja polkuja.

”Hounds of Perdition” sisältää moninaisia aineksia ja on kenties siitä syystä kokonaisuutena hieman epätasainen. Toisinaan möyritään syvällä raskaiden riffien ja lähemmäs kymmenminuuttisiksi venytettyjen kappaleiden suossa, ajoittain meno on taas rockhenkisempää ja helpommin sulateltavaa. Lyriikkapuolella liikutaan vanhassa kunnon kuoleman, sairauden ja kärsimyksen maailmassa, ja teemaa on selkeästi mietitty ja haluttu kuljettaa läpi koko albumin. Folk-instrumentit soundeineen ja melodioineen tuovat ajoittain mieleen Finntrollin, ja etenkin ”Doctor of the Plague” voisi esityskieltä vaihtamalla olla kuin suoraan peikkometallin sanansaattajien omaa tuotantoa. ”Kill the Light” kuulostaa puolestaan aivan kuin astetta rankemmalta Stratovariukselta, niin powermetal-pitoinen humppa on kyseessä. Power metal- ja hard rock-sävyjä kuuluu muutoinkin siellä täällä pitkin levyä, ja kun samaan aikaan albumi nojaa vahvasti eeppiseen folk metaliin, on sopassa jo reilusti sattumia.

Keitos ei maistu pahalta mutta jää monista mausteistaan huolimatta hieman valjuksi. ”Hounds of Perditionin” kohokohta on reipas ja aavistuksen humoristinenkin ”Black Song”,  joka on nimestään huolimatta veikeän viihdyttävää kuunneltavaa. Laulaja-rumpali Hukkapätkän vokaalityöskentely on läpi levyn vakuuttavaa niin viemärikorinaa lähentelevine huutoineen kuin Jarkko Aholasta muistuttavine puhtaine lauluineen. Sävellystyötä ei valitettavasti voi kehua yhtä tasaiseksi: riffit toimittavat asiansa mutteivät jää mieleen, eikä melodiapuolellakaan päästä ajoittaisista kauniista sointukuluista huolimatta kunnolla nostattelemaan kuulijan niskavilloja. Se on harmi erityisesti albumin avaus- ja päätöskappaleiden kohdalla, joiden eeppinen tematiikka ja kesto tarvitsisivat kipeästi kannattelijoikseen sitä jotakin erityistä. Wolfhorde onnistuu kakkospitkällään nousemaan selkeästi plussan puolelle, kiitos perusvarman tekemisensä ja muutamien mielenkiintoisten ideoidensa, mutta nousu keskinkertaisesta kehuttavaan jää tällä kertaa puolitiehen.

6 1/2 /10

Kappalelista:

  1. Chimera
  2. Doctor of the Plague
  3. Black Song
  4. Towers of Silence
  5. Forged in Ice
  6. Kill the Light
  7. Hounds of Perdition

Wolfhorde Facebookissa

 

Kommentit