”Selkeimmin musiikin ja kuvataiteen yhteyden näkee levyjen kansissa” – haastattelussa taiteilija Kai Hanninen, osa 1/2

Kai Hanninen on musiikin ystäville tuttu muun muassa bändeistä Inferia, Mustan kuun lapset, Sov̇ed ja Uhreja kuten me kaikki. Harvempi kuitenkaan välttämättä tietää, että hän on tehnyt kuvataidetta jo useiden vuosikymmenten ajan. Kaaoszine kutsui Hannisen haastatteluun keskustelemaan hänen taiteestaan ja sen yhteyksistä musiikkiin, inspiraation synnystä, tekoälyn roolista, sekä taiteilijan tekijänoikeuksista. Lue alta kaksiosaisen haastattelun ensimmäinen osa.

Olet sanan varsinaisessa merkityksessä monitaiteilija, vaikka monet saattavat sinut tietää pelkästään musiikin parista – kerro hieman meille uteliaille, että missä kuvataidettasi voi nähdä?

Niin, tämä onkin kiinnostava kysymys. Missä? Internet on tietysti kaikkein helpoin vastaus, mutta jos asiassa menee syvemmälle ja haluaa nähdä jotakin aivan livenä, asia muuttuukin huomattavasti hankalammaksi. Suurikokoisista kuvatöistäni suurinta osaa ei ole enää olemassa, niiden eliniät vaihtelevat muutamasta päivästä useisiin vuosiin, mutta ennen pitkää ne tuhoutuvat. Lähinnä näitä on nähtävissä enää valokuvissa, toistaiseksi pääasiassa omissa arkistoissani. Joitakin harvoja erilaisissa painotuotteissa, joista tuoreimpina esimerkkeinä, vaikka Hellraisers Crew – Graffiti from Espoo, Finland est.1990 – kirjassa (julk. Rosebud / Voima, Helsinki, 2021), sekä Top 50 artists to Watch in 2022–2023 -kirjassa (julk. Marvelous Art, Lontoo, 2023).

Taulukokoisia maalauksiani löytyy lähinnä yksityisiltä harrastajilta ja keräilijöiltä. Olen itse asiassa aina ollut erittäin huono markkinoimaan taidettani minnekään, ja viime vuosina onkin viimein kytenyt ajatus mahdollisen edustajan hankkimisesta. Tällainen managerointihan on yleistä musiikin saralla, mutta taiteessa sen kanssa on vain vähän kokeiluja galleriakentän ulkopuolella.

Musiikilliseen menneisyyteeni kuuluu mm. sellaisia yhtyeitä kuin Olotila, Inferia ja Mustan kuun lapset. Nykyisyyteeni vastaavasti sellaisia orkestereita kuten Jumalation, Sov̇ed ja Uhreja kuten me kaikki. Graafista työpanostani on löydettävissä mm. Solacide, Waltari, Mörbid Vomit, Sabbat, Keretik, Abigail, Sarcofagus, Liskomies jne. yhtyeiden julkaisuista, sekä videotyöskentelyäni mm. Letheria, Mustan kuun lapset, Varjo, Pressure Points jne. yhtyeiden tuotannoista. Samalla musiikillisen kiinnostuksen viitoittamalla tiellä on tullut toimittua sitten myös studio- ja ääniteknikkona useissa projekteissa.

Eri kanaviltani maailman suuressa verkossa on pengottavissa monenlaisia esimerkkejä työskentelystäni eri medioiden parissa ja sen kokonaiskuvan laajuudesta. Facebookin taiteilijasivut ovat todennäköisesti kattavin saatavilla oleva kokoelma. Sekin alkaen kuitenkin vasta vuodesta 2013, jättäen täten pois ensimmäiset 25 vuotta taiteellisesta pyristelystäni. Ja sitten toki bändien nimillä hakemalla suoratoistopalveluista tai vaikkapa YouTubesta. Myös sosiaalisen median profiileistani näet lisää (linkit artikkelin lopussa).

Kipinä, joka roihahti taiteeksi

Mistä sait aikoinaan kimmokkeen taiteilijan uralle?

Mitään varsinaista kohtaa tiestä, jossa vasemmalle olisi kääntynyt, en suoranaisesti kuitenkaan osaa määrittää. En ylipäätään koe millään tavalla valinneeni omaa tietäni taiteeseen suuntaavaksi, vaan se on vain ollut suunta, johon olen kulkenut. Tekemisen tarve, toisinaan pakottava sellainen, lienee ollut se kaikkea ohjaava nuora. Oikeastaan koko ”taiteilijan” ura on käsite, jota en ole tietoisesti koskaan edes hakenut, enemmänkin koko elämä on ollut vahvaa ahdistusta siitä, ettei tee mitään ”oikeaa työtä” ja ”ole kuin muut”, sekä siitä seuraavia ongelmia. Että pitäisi mennä ”oikeisiin töihin” ja siitä syntyvää osaamattomuuden, kyvyttömyyden, kelpaamattomuuden ja yhteiskunnan ulkopuolisuuden tunnetta. ”Oikeiden töiden” puute tai niiden yksioikoisuus on sitten ruokkinut omaehtoista tekemistäni ja toki antanut sille myös tilaa.

Joskus 80-luvun lopulla aloittaessani graffititaiteella, sillä oli huomattavasti vahvemmin poliittinen merkitys kuin tänään. Kyse oli nimenomaisesti omaehtoisesta tekemisestä, omista säännöistä – siis eräänlaisesta kapinoinnista. Ei silloin ollut tarkoitus ”koristella” alikulkuja muiden iloksi, kuten tänään ilmiötä selitetään, vaan se oli tekemistä itselleni ja kavereille. Musiikki oli silloin jo samalla viivalla. Joko sitä piirteli, kävi maalaamassa tai kuunteli musiikkia ja opetteli kitaransoittoa. Sekä pelasi lätkää. Ei niitä koskaan minään tulevana työnä nähnyt tai ajatellut, niitä vain teki koska niitä halusi ja piti tehdä. Näin myöhemmin ajateltuna nuo, lätkää lukuun ottamatta, ovat myös ne seikat, joiden näen pelastaneen nuoren itseni suuremmilta ongelmilta esimerkiksi huumeiden kanssa. Mikä voi myös vaikuttaa hieman paradoksaaliselta, kun kyse on taidemaailmasta.

Suuressa määrin taiteet, joihin olen ollut osallisena, kumpuavat ulkopuolisuudesta ja vastarinnasta, vastakulttuurista ja normien kyseenalaistamisesta. Tämä ei toki tarkoita sitä, etten olisi niitä ”oikeita” töitäkin tehnyt. Vaikka niidenkin liittyessä jollakin tasolla taiteisiin, ”oikeista” töistä ei kai voida puhua silloinkaan – ainakaan tämän hetkisessä yhteiskunnassa.

Mikä sinua inspiroi?

Suurin osa tekemisistäni kumpuaa jostakin mustasta. Pimeästä, turhasta ja tyhjästä. Masennuksesta, ahdistuksesta, toivottomuudesta ja näköalattomuudesta. Se ei tarkoita sitä, että välttämättä näin koko ajan olisi, vaan sitä perusvirettä, joka vaikuttaa olevan niitä kantavia voimia. Ei minua henkilökohtaisesti kiinnosta maalata luodon nokkaa ja järvimaisemaa, tai punaisia latoja peltojen keskellä. Saatikka sanoittaa jotakin kappaletta siitä, kuinka elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Ei siinä ole mitään kiinnostavaa. Kukkamekkoisia iloisia ihmisiä on kesäisin bulevardit ja torit täynnä. Paljon kiinnostavampaa siinä tilanteessa on se, miksi jollakin on mustat vaatteet ja musta sateenvarjo. Toisaalta voihan sitä tehdä mustapukuisia ihmisiä ja yhden kukkamekkoisen, mutta silloin päädytään samaan asetelmaan, että se erilaisuus on kiinnostavaa, eikä se, että järvimaisemassa on joku luoto keskellä ulappaa.

Jos ajattelee, miksi olen alkanut käyttää jotakin tiettyä välinettä ilmaisussani, luulen että jäljet ovat useimmiten johdettavissa kiinnostukseen, uteliaisuuteen ja kokeilun haluun. Kuinka jokin tehdään, kuinka jokin tekotapa sopisi käytettäväksi yhdessä jonkin toisen tekotavan kanssa, miksi jokin toimii kuten se toimii ja miten sen saisi toimimaan jotenkin muuten. Kaiken tekemiseni pinnan alta löytyy jonkinlainen opettelu.

Monesti olen myös joutunut huomaamaan, että kiinnostukseni jotakin työskentelytapaa kohtaan ennen pitkää hiipuu ja sen tilalle tulee jotakin muuta, kunnes sitten taas palaa vanhaan ennemmin tai myöhemmin. Olen ymmärtänyt sen johtuvan siitä, että olen saavuttanut itselleni alitajuisesti asettamani tason kyseisen välineen käytössä, eikä sillä ole minulle sillä hetkellä enää mitään annettavaa. Tuolloin siirryn johonkin muuhun välineeseen ja työskentelen sen kanssa, kunnes taas jokin tiedostamaton taso on saavutettu.

Tämä on ollut hankala oppia ja suuren osan elämääni se on luonut lähinnä ahdistusta, kun työskentely on ollut kuin aallokkoa ja on ollut vaikeuksia saada jotakin edes valmiiksi, koska ei ole ymmärtänyt, että homma nyt vain menee näin. Välillä voi tehdä muuta ja sitten palata jatkamaan uusilla ideoilla ja taidoilla siitä mihin aiemmin on jäänyt. Nykyään kun tuon tiedostaa, se ei haittaa. Karrikoiden voi sanoa ymmärtävänsä, että nyt tässä keväällä tehdään akryylimaalauksia, kesällä sitten toimitaan videoiden parissa ja syksyllä jatketaan seuraavan levyn rakentamista. Eihän tuo nyt aivan näin suoranaisesti tietenkään pelaa, mutta suuremmassa mittakaavassa tämä on havaittavissa.

Kun taide ja musiikki puhuvat samaa kieltä

Jos ajatellaan kuvataidetta ja musiikkia, niin inspiroiko taide musiikkia vai toisinpäin – vai pystyykö tätä edes tietoisesti kuvailemaan?

Selkeimmin musiikin suhteen kuvataiteeseen näkee levyjen kansissa. Vääränlainen kansi voi ns. flopata koko levyn. Tai näin ainakin joskus on ollut, siitä kuinka Spotifyn tms. pikkukuvat tällaisessa vaikuttavat on hankalampi sanoa. Pienemmissä piireissä sen näkee siinä, että tietynlaiseen musiikkiin pitää tulla tietyn tyylinen kansi, ja siitä ei keskustella. Sellaistakin on joskus osunut vastaan, että on haluttu levylle kantta, erään kerran jopa useampia ehdotuksia, ja sitten valitaan kanteen jostakin muualta työ, joka on sokeankin silmissä huomattavasti heikompi. Kyse ei ole siitä, etteikö työ olisi ollut hyvä, ainoastaan siitä, että se ei kuvannut musiikkityyliä, jota levy sisältää, ja jollaiseksi yhtye haluaa identifioitua.

Kansitaiteessa onkin syytä heittää omat taiteelliset päämääränsä helvettiin ja ymmärtää minkälaista taidetta kyseinen tyyli kaanonissaan viljelee. Kyse on käytännössä samasta asiasta kuin jos pyydettäisiin suunnittelemaan 1800-luvulta periytyneen cola-pullon etiketti uudelleen ja siitä tekisi vaaleanvihreän. Samalla tämä toki auttaa omassa työskentelyssä, on valmiit raamit ja tyyli, jota tarvitsee vain mukailla. Tiukasti omasta tyylistään kiinni pitäville taiteilijoille tällainen saattaa olla vaikea paikka, mutta kyse on kuitenkin vain käyttögrafiikasta, jolla myydään yhtyettä, ei kansitaiteilijaa.

Musiikin kuuntelu on muutenkin vahvasti osana kuvataiteellista työskentelyäni. Tuskin löytyy hetkeä, jolloin taustalla ei musiikkia soisi, ja etenkin vapaammassa maalaamisessa musiikin tyyli ajoittain voi näkyä myös työn jäljessä. Olen kuitenkin niin kaikkiruokainen musiikkini suhteen, että eri lajeja voi olla erittäin vaikea havaita lopullisesta työstä jollei se ole ollut teoksen päämääränä. Toisinaan, eli silloin kun muistan, olen kuitenkin kirjannut maalauksen taakse sen työstön taustalla soineen musiikin, lähinnä enemmänkin maininnan musiikki-tyylistä kuin kattavaa biisilistaa. Useasti näistä on löydettävissä myös äänikirjojen nimiä. Esimerkiksi viime vuoden maalauksista on löydettävissä lähes koko William S. Burroughsin tuotanto.

Toisinpäin kysymys on vaikeampi. En ainakaan henkilökohtaisesti voi sanoa yrittäneeni muuttaa jotakin maalaustani musiikiksi, mutta ainakin klassisessa musiikissa tällaisesta on esimerkkejä esimerkiksi Rachmaninoffin ja Debussyn musiikista. Voisin kuvitella, että tällaista löytyy muunkin musiikin saralta.

Onko joku projektisi ollut sinulle erityisen mieleinen tai mieleenpainuva?

Aina silloin tällöin jostakin putkahtaa vastaan kuvia tai mainintoja joistakin vanhemmista projekteista, useimmiten ehkä bändeistä, vaikka näiden suuremman kunnian päivät ovatkin jo ajalta ennen internetin kaikkialle yltävää kouraa. Ainahan näistä joitakin muistoja nousee sitten mieleen ja samalla myös oma elämäntilanne siihen aikaan. Useimmiten ne eivät itselleni sinällään ole kovin kiinnostavia tilanteita, pääosin jopa epämieluisia ja ahdistaviakin.

Olen pyrkinyt urallani kulkemaan lähinnä eteenpäin ja enkä haikailla niin paljoa menneen perään. En koe, että sellainen olisi kovin rakentavaa. Samalla koen olevani tällä hetkellä henkisesti paremmassa kunnossa kuin ehkä koskaan aiemmin urallani ja taiteellisessa näkemyksessäni kulkenut pitkälle vanhoista räpellyksistäni. Niiden varjossa menneisyyden kiemurat tuntuvat lähinnä kiusaannuttavilta.

Ei sillä, että tekemisiään häpeäisi, ne ovat olleet tarpeellisia etappeja taiteellisessa kasvussa. Mutta niissä, sekä ihmissuhteissa että itse töissä, näkee lähinnä vain oman kypsymättömyytensä, tehdyt virheet ja kuinka jokin olisi pitänyt tehdä, että se vastaisi tämän hetkistä tilannetta. Lähes poikkeuksetta vanhemmat työt näyttäytyvät itselleni vain harjoittelijan tekeleinä, vaikkei niissä varsinaisesti mitään vikaa olisikaan. Sitä vain tuppaa näkemään työt omien virheidensä ja sen kuinka jokin olisi pitänyt tehdä kautta.

Tutustu lisää näistä linkeistä: Facebook, Instagram, YouTube, TikTok

Haastattelun toinen osa julkaistaan pian Kaaoszinessa. Siinä Hanninen kertoo muun muassa mielipiteensä tekoälyn käytöstä taiteessa, avaa ajatuksiaan peruuntuneesta Tampereen taidenäyttelystä ja jakaa vinkkinsä aloitteleville taiteilijoille.