”Selkeyttä ja syvyyttä” – arviossa Sielun Veljien ”Hei Soturit 2022”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 6.5.2022

”Ole kova koville – vanha viidakon sanonta”; ote ”Ossin jälkeiset” –vieroitusoirekuvauksesta kiteyttää oivasti vast’ikään uudelleen miksatun, alunperin vuonna 1984 Poko Recordsin julkaiseman Sielun Veljien ensimmäisen studioalbumin ”Hei Soturit” -tunnelman kattavasti.

Tuttavallisemmin ’Siekkareina’ tunnettu yhtye perustettiin Hassisen Koneen toiminnan hiivuttua. Tarinan mukaan tuo tapahtui Kalliossa Helsinginkadulla sijaitsevan ravintola Tenkan vanhan ajan iskelmiä sisältävän jukeboksin äärellä Ismo Alangon, Jukka Orman, Jouko Hohkon ja Alf Forsmanin toimesta vuonna 1982.

Sielun Veljien idea oli alunperin tehdä peltisiä versioita vanhoista klassikoista, mutta hyvin pian toimeen tartuttuaan nelikko oivalsi täysin uudenlaisen vision ja jalosti tavan luoda räjähtävää punkin ja uuden aallon sekaista, repivää rockia New York Dollsin persauksille potkivan, häpeilemättömän asenteen ja mentaliteetin siivittämänä. ’Siekkareiden’ primääri tarkoitus oli olla totaalisesti tajunnan räjäyttävä livebändi – kaikkea muuta kuin aikansa sliipatut yleisön viihdyttäjät.

Todisteena tästä on yhdessä yhtyeen visuaalisesta aspektista huolehtineen valomiehen Vinskin kanssa Vanhalla ylioppilastalolla taltioitu, yhtyeen omaa nimeä kantava raakaakin raaempi, täysin uusia biisejä sisältänyt livelevy. Seuraavana vuonna yhtye äänitti 6 biisin ”Lapset” –EP:n, jonka jälkeen nelikko lähti äänittämään ensimmäistä studioalbumiaan Finnvoxille äänittäjä-miksaaja Heikki Iso-Aholan ja tuottaja / kansitaiteilija Kari Kalénin kanssa. Nuoria hurjia pelimanneja ei kuitenkaan tuossa ajassa liiemmin kiinnostellut levyn saati soundien hierominen studiossa. Kamat pystyyn ja biisit purkkiin oli pelin henki.

Miltei 40 vuotta albumin julkaisun jälkeen kitaristi Jukka Orma yhteistyössä sipoolaisen E-Studion äänisepän, Jyri Riikosen kanssa on uudelleenmiksannut ja osittain uudelleentuottanut koko ”Hei Soturit” –albumin alkuperäisistä masternauhoista. Svante Forsbäckin tekemä huoliteltu masterointi on hunajaa korville. Myös albumin uusittu versio on kääritty ikoniseen kuvaan Christine Hämäläisen taiteilemasta merirosvolippuvillapaidasta.

Brittityyppisen post punkin kolkkouden, mutta toisaalta kirkkauden ytimessä kolistelevat perkussiovetoista avausinstrumentaalia ”Rytmi” ja lohdullisemman sekopäistä, varhaisen Bauhausin mieleen tuovaa uusromanttista ”Satama” -biisiä ei koskaan ole pidetty ’Siekkareitten’ tähtihetkinä. Silti näin vuosien jälkeen allekirjoittanut herää arvostamaan vuosikymmenten takaisten nuorten visionäärien tyylitajuista tekemisen meininkiä ja kylmän viileää presenssiä, joka kappaleista huokuu. Hohkon säröbasso Orman liukkaitten, lievästi efektoitujen kitarakuvioden tukena oli jo tuolloin ominainen osa uniikkia ’Siekkari’-soundia.

Amerikan mallin rockabillysta kipinänsä ottavassa, kiihkeässä klassikkorenkutuksessa ”Aina nälkä” kuultavat Antero Prihan (trumpetti) ja Jukka Tuovisen (saksofoni) uljaat puhallinsovitukset nousevat entistä selkeämmin esiin miksauksesta hälventäen alkuperäisen miksauksen kalseutta. Orman väkevästi rytmittämällä riffillä runttaava albumin nimibiisi on liian aliarvostettu ’Siekkari’-klassikko, jonka poljennossa basisti Hohkon ja rumpali Forsmanin rytminen yhteistyö on kerrassaan väkevää. Samaan hengenvetoon on myös todettava, että näinä synkkinä maailmanpoliittisen tilanteen aikoina sodankäynnin kammottavuudelle ja lapsellisuudelle päin näköä naureskelu ei ole ollut näin terapeuttista kuin ko. biisiä kuunnellessa. Alkuperäiseen versioon uusiomiksaukselle on tehty pieniä rytmisiä muutoksia.

Selkeillä ja hienosti hengittävillä rumpusoundeilla kuorrutettu, alkukantaisesti klonksuva viidakkorumpurock ”Ossin jälkeiset” esitteli aikanaan sen primitiivisen, puoliakustisen soundin, jonka pariin yhtye palasi tiiviimmin viimeisellä suomenkielisellä albumillaan ”Suomi-Finland” (1988). ”Tää on tää” edustaa likaista, urbaania rokkausta, jonka soundissa on aikalaisyhtyeensä Smackin kaltaista, lesoa takakenoa. Unohdetuksi ’Siekkari-helmeksi jäänyt jylhän kaunis, ”Muistokirjoitus” soi puolestaan nyt herkemmin ja jäsentyneemmin kuin koskaan. Kappaleen loppuun pitkinä nuotteina soitettujen kitaroiden soundin peltisyyden pois hiominen uusiomiksaukselle teki kappaleen outrosta sulavamman. Jokaisen voimabasistin aapinen, Hohkon armoton säröbassoriffi ja Forsmanin robottimaisesti jyskävän kompin muodostama turbulenssi muodostaa yhden kotimaisen vaihtoehtoisen rockin näkymättömistä suurtöistä.

Tango Skitsofreniassa” Orman käärmemäiset riffikierrot ja kitaramelodiat johdattavat biisin Forsmanin ja Hohkon takomalla käännetyllä puolikompilla armottomaan menoon. Paremman äänierottelun myötä kappaleen kertosäkeen hienous pääsee uusiomiksauksella kunnolla oikeuksiinsa. On myös lohdullista huomata, että albumin etukäteen tylsimpänä pitämäni biisi, ZZ Topin rytmistä suoruutta Tuomari Nurmion vinosti svengaavaan sapluunaan yhdistävä ”Paljain jaloin” ei näin jälkikäteen niin heikko teos olekaan. Etenkin Orman oikeissa kohdissa kappaletta korostuva melodiakitaratyö pelastaa paljon. Albumin toinen, punkisti vedetty mutta melodisesti hienoja jännitteitä sisältävä särötango ”Sielun veljet” on sekin punkin sekaisen runttarockin kotimainen valioyksilö. Vaikka rauhoittavilla tainnutetun mielipuolen tunnustukselta kuulostavan albumin varsinaisen päätösbiisin ”Rauhallista” brutaalissa jyräblues-väliosassa soundimaisema on muuhun albumin rock-osuuksien soundimaisemaan nähden räkäisempi, toimii biisi sellaisenaan hyvin.

Ensimmäisenä CD-version bonusbiisinä kuultava Toivo Kärki – Reino Helismaa -käsialaa oleva, surumielinen ikivihreä valssi ”Kulkurin iltatähti” on albumilla sydäntä särkevän kaunis gootahtavassa laahaavuudessaan. Huomionarvoista on, että kyseinen versio on alun perin tehty ennen Sielun Veljien varsinaista perustamista ’Iskelmätaivas’ -produktiossa. On myös kiehtovaa kuvitella, että juuri kyseinen biisi on ollut Tenkan jukeboksin kuuntelusessioiden ja yhtyeen pohjatyön ensimmäisiä konkretisoituneita hedelmiä. On myös hyvä muistaa, että versio ei myöskään ole se sama, jonka yhtye äänitti vuosia myöhemmin nopeampana versiona Tapio Rautavaaran tribuuttialbumille ”Sunnuntaina Sataa Aina” (1989).

CD-version bonuksena albumin päätteeksi kuullaan Orman laulama glam rock -henkisesti rönsyilevä roketti ”Mustaa valoa”. Orman lauluääni istuu biisiin pirun hyvin, ja biisi rullaa tyylillä. On tosin myös toisaalta ymmärrettävää, miksi kyseinen, tyyliltään selkeästi 1980-luvun alun rock-tarjonnan keskilinjaa lähempänä oleva biisi on jätetty alkuperäiseltä kokonaisuudelta pois.

Yhtäältä Ismo Alangon häpeilemättömän viileä artikulointi on aina tehnyt allekirjoittaneeseen erityisen vaikutuksen alkuaikojen ’Siekkareiden’ tuotoksilla. Etenkin uuden miksauksen myötä alkuperäisestä vähentyneestä keskiäänten alueen kuormituksesta johtuen myös laulujen sanat erottuvat nyt alkuperäistä versiota selkeämmin.

Todettava kuitenkin on, että alkuperäinen ”Hei Soturit” ei allekirjoittaneen mielestä ole lähtökohtaisesti mitenkään erityisen huonosoundinen levy. Lähinnä soundimaiseman syvyys ja lämpö jäivät sillä potentiaalistaan vajaiksi, eikä se myöskään tavoittanut yhtyeen rajua livesoundia optimaalisella tavalla. Toisaalta, Mika Jussila oli vuonna 2005 Pokon ”Hei Soturit” / ”Lapset” -kokoelmajulkaisua varten tekemässään CD-masteroinnissa jo saanut osittain korjattua näitä puutteita alkuperäisestä miksauksesta.

Ensitunnelmat Suomen kautta aikain hienoimman rock-yhtyeen tylyimmän studiolevyn uudelleen restauroidun version kuuntelun jälkeen ovat innostuneet. Tosin välttämätön hankinta se on ainoastaan yhtyeen teosten korkeatasoista äänenlaatua arvostaville tosiystäville. Uuden miksauksen myötä alkuperäisestä vähentyneestä keskiäänten alueen liiallisesta kuormituksesta johtuen kappaleet soivat nyt moniulotteisemmin ja lämpimämmin. Etenkin Hohkon säröbasso rouhii nyt luonnollisella tavalla eikä jää stereokuvassa pelkästään epämääräiseksi, keskiäänivoittoiseksi muhjuksi. Tärkeä seikka on myös, että uudelleen miksattujen ja minimalistisemmin efektoitujen laulujen myötä biisien sanat erottuvat selkeämmin kuin albumin alkuperäisellä versiolla.

Tässäpä tulikin mieleen, että yhtyeen roisisoundiselle live-debyytille voisi yhtä hyvin tehdä samankaltaisen, perinpohjaisen restauroinnin. Olkoot puritaanit siitä sitten ihan mitä mieltä tahansa.