Sentencedin ”Down” juhlii kolmenkymmenen vuoden vahvaa alennustilaa

Sentenced nosti kovasti osakkeidensa arvoa maailmanmarkkinoilla vuoden 1995 ”Amok”-levyllä. Levy-yhtiökin lienee ollut loppujen lopuksi iloinen, vaikka olikin ilmeisesti ollut skeptinen odottaessaan suoranaista jatkoa edelliselle ”North From Here” -levylle. Sen perusteella voikin olettaa, että sydämentykytykset jatkuivat heidän kuultua ”Down”-levyn materiaalia. Iloksi epäilemättä sekin muuttui… Yhtye todisti todeksi senkin, mitä Vanessa Warwick sanoi vokalisti Taneli Jarvan todenneen Headbangers’s Ball -ohjelmassa: Sentenced ei ole kovinkaan faniystävällinen bändi johtuen sen jatkuvista musiikillista muutoksista.

Lisää sydämentykytyksiä oli luvassa levy-yhtiöllekin yhtyeen kohdatessa suuren muutoksen keväällä vuonna 1996: vokalisti-basisti Taneli Jarva ilmoitti jättävänsä suuressa nousukiidossa olevan bändin. Epätietoisuus oli suurta joka puolella. Minäkin menin niin hämilleni, että sain töistä esihenkilön luvalla vapaapäivän. Hän tosin oli äitini, mutta hän tiesi, kuinka isosta asiasta oli kysymys. Shokki tai vähintäänkin odottamaton yllätys se oli monelle muullekin. Bändikin on myöntänyt olleensa hukassa jonkin aikaa  (vaikka se aluksi kiistettiin) sekä odottaneensa, että Jarva palaisi takaisin yhtyeen riveihin.  Jopa levy-yhtiön kakkosmies Robert Kampf oli uhannut muuttaa Jarvan rappukäytävään asumaan, kunnes hän muuttaisi mielensä. Jarva itse aukaisee syvemmin lähtönsä syitä mainiossa ”Täältä Pohjoiseen” -kirjassa. 

Sentenced haki laulajaa muun muassa lehti-ilmoituksella, ja rumpali Vesa Ranta epäili jossakin haastattelussa, ettei bändi saisi yhtä persoonallista laulajaa kuin Jarva. Toiveena oli kuitenkin löytää jossain määrin puhtaampi laulu. Myöhemmin kitaristi Sami Lopakka tuumi, että Jarvakin olisi pystynyt hoitamaan biisit omalla tavallaan, mutta tilanne oli se mikä se oli. Ulkomailta ei kuulemma hakenut ketään. Pesti ei kiinnostanut myöskään yhtäkään naislaulajaa. Muutamia legendaukkoja kävi kokeilemassa bändin kanssa, mutta jokin ei vain natsannut. Ajan käydessä vähiin astui kohtalo peliin, sillä yhteisten tuttujen kautta Ranta kuuli Ville Laihiala -nimisestä hepusta. Koelaulun kautta homma lyötiin pakettiin.

Kiire olikin tuntuva, sillä vain muutaman viikon päässä odotti studio Saksassa. Kovin monia treenejä ei ilmeisesti ehditty pitää ennen kuin matka Saksaan ja Woodhouse-studiolle alkoi. Ensimmäistä kertaa yhtyeellä oli sessioissa tuottaja-tittelillä varustettu henkilö, sillä levytystä kaitsemassa oli Waldemar Sorychta -niminen heppu, jolla oli ansioluettelossa muun muassa sellaisia nimiä kuin The Gathering ja Moonspell. Matkalla Saksaan ilmaantui perisuomalaisia ongelmia, mutta perille päästiin kuitenkin lopulta.

Matkaan oli lähdetty nelihenkisenä, sillä vakituista basistia ei Jarvan jäljiltä vielä ollut. Tosin Jarvaa kokeiltiin vielä pelkkään basistin rooliin, mutta treenit menivät iloisesti rallatellen metsään. Niinpä tehtiin päätös, että kitaristi ja pääsäveltäjä Miika Tenkula hoitaa levyllä myös bassot. 

Ensimmäistä kertaa äänitykset hoidettiin myös niin, että yhteissoiton sijaan jokainen hoiti osuutensa vuorollaan. Laihiala on kiitellyt Sorychtalta saamaansa tukea laulujen äänityksiin, ja tuottaja on muutenkin saanut bändiltä hyväksynnän. Sorychta on itse sanonut, että biisit itsessään olivat niin hyviä ja valmiita, että haasteellisinta oli löytää studiossa oikeat soundit ja tasapaino kaiken raskauden ja melodioiden välillä. 

”Down” voi äkkiseltään kuulostaa musiikillisesti kevyemmältä kuin aikaisemmin, mutta tunnelma on yhtä lailla raskas ja ihmisen alennustilaa kuvaava. Muutamassa tekstissä on tosin havaittavissa ihan silkkaa romantiikkaa, joskin verenpunaisten lasien läpi katsottuna. Musiikillisesti levy on ilmavampi kuin aikaisemmin, jolloin melodiat ja soitto saavat enemmän tilaa ja selkeyttä. Jarva oli (ainakin minulle) maestro myös tekstien teossa, mutta Lopakan otettua päävastuun sanoista, oli ainakin ”Down” lähes silkkaa alamäkeä sinne viimeiselle rajalle asti. Huoletta voi sanoa, että sekä musiikki että tekstien tematiikka kulkevat huoletta päät saman köyden sisällä. 

”Intro…The Gate” on sananmukaisesti intro, joskin pidempi sellainen ja avaa portit viimeiselle matkalle. Biisin jälkeen kuuluu aseen lataamisääni, ja sen luoma tunnelma pysyy muistissa läpi levyn. Ensimmäinen varsinainen biisi ”Noose” alkaa näennäisen yksinkertaisen kuuloisella mutta tarttuvalla riffillä. Sitä seuraa muu bändi ja Laihialan avaushuuto. Samalla käy ensimmäistä kertaa selville, millaista ääntä Laihiala suoltaa. Vallan mainio raspi ja melodioihin kykenevä ääni sieltä lähtee. Juuri sellaista, jota bändi oli haastatteluissa kertonut etsivänsä. Laihialan artikulaatio on ”Noose”-biisissä rauhallinen, selkeä ja välillä vittumainen (sanan kaikessa hyvässä merkityksessä). Levyltä on helppo huomata James Hetfieldin merkitys Laihialan laululle, mutta onhan suoritus aivan huikea muutaman viikon treenaamisen ja ylipäätään muiden jäsenten tuntemisen jälkeen. Biisin melodia ja kertosäe ovat tarttuvia kuin kohti ammuttu luoti, ja maallikkokin pääsee helposti mukaan hoilottamaan. Kappale on melkein kaikkien itsemurhabiisien äiti, sillä sen selkeämmin asiaa ei voi sanoa (joskin bändi itse rikkoi tuonkin ennätyksen myöhemmin). Väliosassa rumpu tikittää kuin aikapommi — ja onhan ääretöntä rakkautta laulaa, että ”I’ll take the rope, just like you / and wherever you are, I’ll be too”. Biisistä nousi varmasti yksi bändin suurimmista hiteistä. 

”Noosesta” tehtiin myös video, jonka sisältöä minun on kieltämättä ollut vähän vaikea ymmärtää. Petteri ”Sökö” Kaukorannan ohjaamassa videossa bändi näyttää tyylikkäältä, ja puitteet ovat komeat, mutta nuoren pellen, balettitanssijan ja teatterin siivoojan kosketusta biisin tekstin viitekehykseen en osaa rakentaa. Ehkä siivoamisessa on kysymys jostain vanhan pois siivoamisesta ja sinällään vaikka itsemurhaan yhdistämisestä. Mene ja tiedä.

Kolmantena tulevasta ”Shadegrown” -biisistä on muodostunut minulle ehkä levyn rakkain laulu. Basson ja akustisen kitaran voimin aloitetussa biisissä on syksyistä, haikeaa ja synkeää romanttista tunnelmaa vahvuutta unohtamatta. Biisi paljastaa myös Laihialan monipuolisuuden laulajana, ja kitaramelodian johdattama bridge ja kertosäe ovat sieluun iskeviä. Levyllä entistä isompaan rooliin nousseet koskettimet tuovat kappaleeseen aivan omaa tunnelmaansa.

”Bleed” on ensimmäinen nopeampi kappale ja myös ensimmäinen, jonka kuulin levyltä radion kautta. Biisissä on vimmaa ja voimaa, jota selkeästi kuuluva basso vain korostaa. Biisin viesti ei jätä tulkinnanvaraa, ja väliosan kitaran vingutukset henkivät soittajan tunnetilaa. Biisistä nousi takuuvarma livehitti, joka tempaisi yleisön mukaansa. Levyllä on mukana myös Samael-yhtyeen laulaja Vorph, mutta minulle hänen roolinsa levyllä jää tyhjänpäiväiseksi. Ilmankin olisin pärjännyt.

”Keep My Grave Open” -biisissä haasteelliset laulumelodiat muutettiin puhetyyliseksi, mikä on itse asiassa oikein toimiva ratkaisu. Melodia, laulu ja äänimaailma ovat hyvin visuaalisia — ikään kuin katselisi sielun silmin savuavia nummia ja raunioita. Tarttuvassa kertosäkeessä on hieno melodia, ja ”Cold and peaceful, and far from the battlefields / …and opened just for me” -lauseen kohta tuo mieleen vähän jopa Waltarin. ”Crumbling Down (Give Up Hope)” sisältää itämaisen alkuosan, jonka jälkeen vimmainen riffi laskeutuen keskitempoisuuteen vie mielen aina Intiaan asti. Laulumelodia on jälleen hieno, ja bridgeen on saatu ladattua vihaisesti suollettu näkökulma. Birgit Zacherin hieno laulu nostaa biisin tunnelman aivan uudelle tasolle ja täytyy sanoa, että hän tekee levyllä aivan huikeaa jälkeä! Levyn pisin biisi lienee niitä, joiden nimi on pysynyt samana kuin materiaalia työstettäessä Jarvan aikaan. Ja mistä Jarva on myöhemmin murahtanut, että biiseille olisi voinut keksiä uudetkin nimet…

Noita tarttuvia kertosäkeitä on itse asiassa melkein turha mainita erikseen, sillä lähes jokaisessa biisissä on oma sellainen.

”Sun Won’t Shine” on puhdas rakkauslaulu, ja koskettimien ja kitaran maalaileva alku vie heti mukanaan. Biisi on verkkaisesti etenevä mutta omaa silti suuren tunnelatauksen. Säkeiden kitarakuvio ja yksinkertainen rapsutus ovat toimiva yhdistelmä, ja bridge on biisin hienoin osa. Kertosäe on melodialtaan kuin ”Noosen” veli, mikä ei tokikaan ole huono asia. ”Ode To The End” omaa voimakkaan bassokuvion, jonka päälle tulee puhetta. Biisissä on jälleen hyvin harkitut ja tyylitajuiset koskettimet äänimaailmaa luomassa.  Biisin aihe ei yllättäen ole edelleenkään mitenkään iloinen vuosien tuskasta ja surusta kertoessaan. 

”0132” on melkein iloluonteinen irrottelu ja Koskenkorvaan viitatessaan ikään kuin viimeinen juhlaryyppy ennen elämän loppusuoralle siirtymistä. ”Warrior Of Life (Reaper Redeemer) on vahvaa uhoa ja kaiken synkkyyden sekä viikatemiehen keskellä omanlaistaan voitontahtoa ja selviytymistä julistava kappale. Se on hieno biisi, joka soi yllättävän usein päässä. Levyn viimeinen biisi ”I’ll Throw The First Rock” sisältää hienon laulumelodian, ja pidän suuresti sen sanoituksesta. Erityisesti ”There are no strangers in this world / only bastards I haven’t met” -lause on erittäin hieno.  Kappale on levyn toinen vähän nopeampi pala, ja kitaramelodia kertosäkeen ja soolon välissä on suorastaan hypnoottinen. Ei ehkä innovatiivinen mutta hypnoottinen. 

Levy päättyy aseen laukeamiseen, ja samalla koko levyn mitan ”vaivannut” piinaava tunnelma väistämättömästä lopusta saa sinetin ja helpotuksen. Levy ei ole mitenkään raivokas ja hallitsematonta vihaa pursuava, vaan omalla tavallaan kaikessa padotussa tuskassaan jopa rauhallinen mutta silti äärettömän voimakas, jonka voima lepää päättäväisyydessä. Jokaisella biisillä on oma luonne ja maailma, ja ne muodostavat silti täydellisen ja rikkoutumattoman kokonaisuuden.

Levyn menestys oli huomattavaa, ja Suomessa bändin suosio nousi uudelle tasolle. Saksassa levy valittiin Rock Hard- ja Metal Hammer -lehtien kuukauden levyksi. Ei sinällään ihme, sillä bändillä oli ihan oma tyyli, eikä muilla ollut samalla tontilla mitään jakoa. ”Down” myös antoi lopulliset suuntaviivat sille, miten yhtye tulisi kehittymään ja olemaan loppuunsa asti.

Levy huokuu kannesta lähtien tietynlaista melankolista sielunmaisemaa, ja minulle kannessa oleva harmaa lehti edustaa sekä kuolemaa että jälleensyntymää. En tiedä, olenko tulkinnut oikein, mutta takakannessa on ikään kuin maalitaulu biisilistan jälkeen tyyliin ”game over — olet saavuttanut päätepisteen”. Levy on minulle tietyn aikakauden soundtrack. Kun lähdin opiskelemaan, soi albumi alituiseen tulkitsemassa mielentilaani. Opiskelukaverini Antin kanssa taidettiin välillä jopa tapailla kappaleita opiskelun lomassa.

Terveisiä myös Lapuan Syväojan lähikaupalle, josta levy heti ilmestyessään tarttui mukaani. Levyn julkaisun jälkeen näin kiertueen keikan Tampereella. Meno oli huikeaa. Jarva on minulle aina se ykkönen, mutta uuteen materiaaliin sopivampaa korvaajaa bändi olisi tuskin voinut löytää, ja Laihiala hoiti pestinsä suvereenisti loppuun asti. ”Down” oli mitä mainioin aloitus hänen Sentenced-uralle.