Septicfleshin ”The Great Mass” -mestariteoksesta 10 vuotta – synttäriarvio

Vuonna 1990 Kreikassa perustettu Septic Flesh aloitti uransa death metal -yhtyeenä, joka imi vaikutteita soundiinsa niin doom metalista kuin myös goottimetallista. Yhtye julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa ”Mystic Places of Dawn” vuonna 1994 ja tämä sai hyvinkin positiivisen vastaanoton. Bändin kehittäessä soundiaan alkoi uusia elementtejä ilmestyä ja vuoden 1997 ”Ophidian Wheel” -albumille tulikin mukaan neo-klassisia kokeiluja, jotka toivat musiikkiin uusia ulottuvuuksia sekä teatraalisuutta. Vuonna 2003 ilmestyneellä ”Sumerian Daemons” -albumilla Septic Flesh lisäsi sinfonisia osuuksia entisestään, mikä osoitti yhtyeen kyvystä liittää yhteen death metalia ja klassista musiikkia. Kuitenkin tämä aiempia albumeja huomattavasti raskaampi ja mahtipontisempi teos jäi Septic Fleshin ensimmäisen aikakauden viimeiseksi bändin hajotessa samana vuonna.

Positiiviseksi yllätykseksi, kuin tuhkistaan uudelleen syntynyt feenikslintu, palasi yhteen ja bändin nimen kaksi sanaa yhdistettiin. Uudestisyntynyt Septicflesh julkaisi jo eräänlaiseksi klassikoksi muodostuneen ”Communion” -comeback-albuminsa vuonna 2008, jolla se osoitti ettei läheskään kaikkia kortteja oltu vielä pöytään lyöty. Ja lisää oli luvassa vuonna 2011, kun bändi julkaisi mustan, painajaismaisen ja lähes tulkoon mestarillisen opuksensa ”The Great Mass”.

”The Great Mass” vie kuulijan syvälle ihmismielen synkimmille alueille, sekä ihmisiä jo vuosisatoja askarruttaneiden kysymysten äärelle, kuten mihin elämä katoaa? Onko olemassa jotain yliluonnollista, kaiken yläpuolella olevaa olentoa? Mikä meidän tehtävämme on ja mitä me pohjimmiltaan olemme? Tämä ei todellakaan ole mikään valon ja toiveikkuuden messu, vaan kuulija syöstään pimeyteen heti ensimmäisistä sekunneista lähtien. Albumi maalaa apokalyptisia visioita kuulijan mieleen niin musiikin, kuin Seth Siro Anthonin ja Sotiris Annunaki V:n julistamien tekstien voimin.

20 vuotta omaa soundiaan kehittänyt Septicflesh on viimeinkin saavuttanut sen pisteen, johon sinfonisella death metalilla on potentiaalia: synkkää, eeppistä, massiivista, brutaalia ja paikoittain jopa kaunista. Klassista musiikkia Lontoossa opiskellut kitaristi Christos Antoniou antoi jo ”Communionilla” ensimakua siitä, mitä oli sinfoniaorkesterille säveltämisestä oppinut eikä säästele enää mitään. Sävellykset ovat taidokkaita ja erittäin monipuolisia: sinfoniaorkesteria käytetään niin voiman ja mahtipontisuuden tuomiseen, kuin myös väliosien hengähdystaukoihin. Teoksen avaava ”The Vampire from Nazareth” -raita, sekä sitä seuraava ”A Great Mass of Death” ovat mainioita esimerkkejä tästä monipuolisuudesta. Armottomia blastbeateja kasvatetaan uusiin mittasuhteisiin uhkaavalla, pahaenteisellä ja ennen kaikkea massiivisella orkesterisoitolla, kun taas rauhallisempia Sotiriksen puhtaalla laululla varustettuja osuuksia tukevat vain hennot jousisoittimet ja huilut.

Vaikka albumista voidaan harvemmin puhua mainitsematta avauskolmikkoa (edellämainitut raidat sekä ”Pyramid God”) on tärkeää myös tuoda esille loppupuolen kappale ”Apocalypse”. Se yhdistää erittäin taitavasti ”The Vampire of Nazarethin” brutaaliuden ja ”Pyramid Godin” tarttuvuuden ollen samanaikaisesti erittäin raskas mutta upea, lähes elokuvallinen maailman ja ihmiskunnan lopun visio. Alun blastbeatien jälkeen kappale ottaa todellisen muotonsa ja kun tähän hienoon sinfoniseen death metal -runkoon lisätään ensin Sethin karjumat ja tämän jälkeen Sotiriksen laulamat sanat ”A God that wants to die / A tragic kind of killer / Lunatic, Fanatic / Your self’s greatest deceiver” nousevat kylmät väreet väistämättä pintaan.

Kuten minkä tahansa sinfoniaorkesterin kanssa tehdyn tuotannon, on tämänkin albumin tuotanto ollut varmasti vaativa prosessi, mutta lopptulos ei jätä kuulijaa kylmäksi. ”Communionilla” alkanut yhteistyö Prahan filharmonisen orkesterin kanssa oli iso askel puhtaaseen sinfoniseen death metaliin siirtymiseen ja se kyllä kantaa hedelmää. Tällä kertaa miksauspöydän takana on istunut monille death metalin ystäville tuttu herra, nimittäin Peter Tägtgren, ja albumin soundi on sen mukainen. Itse bändin miksaus on tehty edeltäjäänsä karkeammaksi lähennellen enemmän ”Sumerian Daemonsin” soundia. Tasapainona tälle on kuitenkin Prahan orkesteri hiottu viimeistäkin piirua myöten ja jokaikinen pienikin yksityiskohta on selkeästi erotettavissa.

Lopputuloksena kasassa on ehdoton merkkipaalu niin itse Septicfleshille kuin koko genrelle. Taitavaa soittamista, sanoittamista ja ennen kaikkea säveltämistä yhtyeeltä odotettuun tapaan. Bändi osoittaa, ettei parrasvaloihin paluuta tehty vain vanhaa toistaakseen tai valtavirtamusiikkiin siirtyäkseen, vaan itseensä ja koko genreä kehittääkseen ja mullistaakseen.

9/10

Kappalelista:

  1. The Vampire of Nazareth
  2. A Great Mass of Death
  3. Pyramid God
  4. Five-Pointed Star
  5. Oceans of Grey
  6. The Undead Keep Dreaming
  7. Rising
  8. Apocalypse
  9. Mad Architect
  10. Theriantropy

 

Kommentoi julkaisua