Sepultura – The Mediator Between Head And Hands Must Be The Heart

Kirjoittanut Rudi Peltonen - 24.10.2013

Haudassa kajahtaa jälleen! Eteläamerikkalaista alkuperää oleva, äärimetallia ja kansantanhuja yhdistelevä Sepultura ei sen suurempia historiikkeja kaipaa, vaan bändin kirjava menneisyys puhuu puolestaan ylä- ja alamäkineen. Nyt valitettavasti emme keskity siihen, onko bändi nimensä arvoinen ilman Soulfly-konkari Max Cavaleran alkuperäispositiota, vaan tulemme operoimaan uusinta ”The Mediator Between Head And Hands Must Be The Heart” -albumia.

Vaikka bändi onkin ollut uranuurtaja perinteisemmän thrash/death metallin kentällä jo vuodesta 1984, alkoi modernimman metallimusiikin vaikutus vuoden 1993 ”Chaos A.D.” ja varsinkin 1996 julkaistun ”Roots” -albumien myötä ja se on jatkunut tähän päivään asti. Maxin lähdön jälkeen bändin onnistuneisuus on ollut vaihtelevaa ja levy-yhtiöitäkin on ehditty käydä läpi muutamia, mutta eipä tämä aaltoilu ole bändiä murskannut. Aggressiivisesta live-teatraalisuudesta tunnettu poppoo on vieraillut Suomessa viimeksi 2012 Helsingin Virgin Oilissa, ja tulossa on pienimuotoinen Pohjois-Amerikan kiertue nyt marraskuussa. Tuokohan 13. studioalbumi epäonnea myös Eurooppaan lähiaikoina?

Albumin konsepti (ei konseptialbumi) on peräisin vuoden 1927 Metropolis-elokuvasta, jossa rikas miljonääri yrittää saada robotin henkiin – bändi on saanut tästä käänteistä inspiraatiota tekniikan ja elävän elämän symbioosista nykypäivänä, jossa maailmaa automatisoidaan ihmisestä alkaen. Eli poliittisia kannanottoja on tälläkin kertaa tarjoilla kovalla kädellä.

”Trauma of War” pärähtää ilmaan helvetin ja hornanhurttien lailla. Thrash-vaikutteet ovat entistä enemmän esillä, ja Derrick Greenin (valitettavasti liikaa efektin läpi höystetty) manaus aiheuttaa adrenaliinipitoisen sotafiiliksen pahaa eliittiä vastaan. ”The Vatican”, joka on albumin ehkä menevin biisi, jää parhaiten mieleen riffittelevän kulun ja upean tuplakitarasoolon ansiosta. Levy etenee tasaisen varmaan tahtiin eteenpäin, kunnes ”Grief” synkistelee akustisella introllaan. ”Obsessed” tarjoaa extreme-päille tuplabasareiden poljentaa erään Dave Lombardon vieraillessa levyllä, lopun ”Da Lama Ao Caos” -cover taas groovaavampaa kansanmusiikkia mureilla soundeilla. Välillä tuntuu, että bändi olisi palannut takaisin 90-luvun alkuun, joskus taas modernisuus hyökkää päälle; molempi parempi. Bonusraitana olisi Internetin mukaan tarjolla Deathin ”Zombie Ritual”!

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Summa summarum: tarjolla on oikein hyvää nyky-Sepulturaa. Bändi on entistä tiukempi, ja uusi rumpali Eloy Casagrande on hatun noston ansainnut saadessaan mm. Igor Cavaleran paikan tässä organisaatiossa, perkussiivinen osaaminen on korvagenitaaleja hivelevää. Äänimaailma on balanssissa sekä hyvin ominainen yhtyeelle: peruskarheaa, yllätyksetöntä rätinää siis. Paulo Jr. ja Andreas Kisser hoitavat tonttinsa hyvin, varsinkin heille kunniaa lätystä. Albumin teema ja kolkko albumikuvitus antavat lisäpisteitä.

Näillä eväillä mennään taas jonkin aikaa, Sepultura-brändin ystäville tässä on taatusti erinomainen paketti. Allekirjoittanut ei lämmennyt tulisesti, mutta lupaa pyöräyttää levyn soittimessaan vielä useampaan kertaan; se ei missään nimessä jättänyt kylmäksi. True South American Hate!