Sepultura, Roots ja tarina siitä, kuinka kaikki meni yli äyräiden ja palasi takaisin uomiinsa
”Roots” täytti lauantaina 20.2.2016 20 vuotta. Kun kuuntelee tänä päivänä 72 minuuttia ja 8 sekuntia kestävää täyslaidallista, tajuaa, että tässä on levy, jolle aika on tehnyt pelkästään hyvää. Meneillään oleva kohtuuttomuuden aikakausi on laittanut asiat oikeaan perspektiiviin ja ennen kaikin puolin niin överi kokonaisuus osuukin nyt ytimeen ja kaikelle levyltä löytyvälle tarjonnalle löytyy perustelunsa, se tärkeä todellinen pointti. Me täällä KaaosZinen toimituksen sisäisessä kaaoksessa tietenkin myöhästyimme klassikon merkkipäivästä parin pykälän verran, mutta koska mekin elämme keskellä kohtuutonta tapahtumien tulvaa, niin tällaisen vahingon voi joko antaa meille anteeksi, tai sitten ei. Veikkaan jälkimmäistä. Ihan sama. Perustelen kuitenkin myöhästyneen kunnianosoituksen kirjoittamista kahdella seikalla. Ensinnäkin olisi sääli, jos Sepulturan ja sen jäsenien myöhempien urien pitkävaikutteisena virranjakana toiminut järkäle jäisi kokonaan huomioimatta. Kyseessä kun ei tosiaankaan ole mikään yhdentekevä roiskaisu musiikin historiassa. Toinen syy on se, että klassiseen Sepulturan kokoonpanoon kuuluneet Max ja Igor Cavalera aikovat juhlistaa ”Rootsin” täysiä kymmeniä kiertueella, jonka keikoilla levy aiotaan ilmeisesti soittaa ensimmäistä kertaa kokonaan läpi. Etno-osuuksia myöten. Minä aion nyt käyttää hetken hyväkseni ja kertoa oman näkemykseni siitä, että mitä noilla keikoilla tultaisiin kuulemaan. Aluksi pitää vain palata vuoteen 1996.
20 vuotta sitten kuulosti ja tuntui siltä, että Sepultura oli menettänyt järkensä ja suhteellisuuden tajunsa, pahemman kerran. ”Beneath The Remainsiin” ja ”Ariseen” ihastuneella nuorella ahdistuneella miehellä oli vaikeuksia jo ”Chaos A.D:n” kanssa, joka tuntui laimealta ja vesitetyltä rätiltä kahden ytimekkään turpaanvedon jäljiltä. Mutta ”Roots” oli niin täynnä kaikkea mahdollista, mikä ei aikoinaan kuulunut mielestäni ollenkaan metallimusiikkiin. En minä voinut tuohon aikaan sietää jotain etnoa lainkaan. En myöskään pitänyt etualalle nousseista industrial – kirskutteluista tai mukaan hiipineistä nu metal – vivahteista. Toki siellä taustalla möyrivät tutut Sepultura – elementit, mutta kapeakatseinen mieli janosi aina vaan sellaisia kappaleita kuin ”Slaves Of Pain”, ”Mass Hypnosis”, ”Dead Embryonic Cells”, ”Desperate Cry” ja niin edelleen. Ei silloin voinut tajuta mitään jostain yhtyeen uusiutumisen halusta tai himosta tehdä hommia eri tavalla. Kaiken piti olla niinkuin AC/DC tai Slayer. Koskaan et muuttua saa.
Minä sanoin Sepulturalle ja sen jatkeille ”Rootsin” ruokottoman ja yli hilseen menevän mahdottumuuden takia hyvästit noin 15 vuoden ajaksi. Levy ei vain kolissut ja Maxin lähdön jälkeen julkaistut Sepulturan levyt kuulostivat keskinkertaisilta ja puolivalmiilta. Jotain puuttui. Myöskään Soulfly ei aluksi houkuttellut. Ei se maailmanmusiikilla ja nu metallilla höystetty thrash/death – vääntö houkuttanut edelleenkään. Samoin teollisuus – elementit tökkivät aina vaan.
Mainos päättyy
Noin kuusi vuotta sitten sairastuin pitkän oireilun jälkeen masennukseen. Asian mainitseminen on olennaista, koska vaiva vaikutti ja vaikuttaa edelleen ratkaisevasti siihen, mitä valitsen levykaupasta tai hyllystäni kuunteluun. Ei välttämättä lainkaan johdonmukaisesti, mutta kuitenkin. Taudin puhkeamisen seurauksena kaikki se, mitä olin aiemmin kuunnellut ja mistä olin pitänyt, muuttui jotenkin…niin, masentavaksi. Mikään ei tuntunut tai kuulostanut miltään. Seurauksena oli psykoosi, joka sai minut etsimään uutta musiikkia kaikista mahdollisista genreistä. Koin itselleni uudenlaisen musiikin tutkimisen ainoaksi keinoksi selviytyä musertavasta mielen alakulosta. Tutkimusmatkailu saattoi johtaa jazzin valtaviin arkistoihin, hip hopin oppimäärän syventämiseen tai klassisen musiikin äärelle. Saatoin kadota progen syövereihin päiväkausiksi. Blues, soul ja funk, jopa country alkoivat kaikki maistumaan yht’äkkiä käsittämättömän hyvälle. Reggaelevy – kokoelmani kasvoi nopeasti. Ja juurimusiikin uudelleen löytymisen myötä hurahdin sitten lopullisesti etnoon (tai maailman musiikkiin). Tuolta saarekkeelta löytyi se aidoin, lohdullisin, iloisin, surullisin ja eniten kaiken keskipisteessä oleva olennainen, jota olin etsinyt lääkkeksi mieleni virkoamiseen.
Löytöretkien aikana metallimusiikki oli alkanut tuntumaan helvetin tylsältä ja tyhmältä möyrimiseltä. En löytänyt aiheesta enää mitään mielenkiintoista. Kaikki tuntui polkevan paikoillaan ja koko genre kärsi pahasta ummetuksesta. En ollut havainnut minkäänlaista uusiutumista tai virkistäviä tuulia yhdeltäkään uudelta metallilevyltä vuosikausiin, vaikka kuinka yritin etsiä.
Sitten tapahtui jotain. Siitä ei ole nimittäin kovinkaan pitkä aika, kun katseeni kiinnittyi levyarkistoissani yhteen tiettyyn kohtaan. Siinä kaiken keskellä seisoi itselleni yllätyksenä ”Roots”. Ei ole varmuutta, milloin tai missä vaiheessa psykoosejani olen levyn ostanut. Sen verran hämärän peitossa on osa viime vuosien levykauppareissuista. Kyseessä on täytynyt olla jonkinlainen etiäinen, joka on ilmoittanut minulle, että tuossa on sielunhoitoa juuri sinulle. No. kuitenkin, muistin hämärästi levyä tuijotellessa sen sisältäneen jopa intiaanien keskuudessa äänitettyä heimomusisointia ja muitakin brasilialaisen kansanmusiikin esille nostoja. Tämä riitti mielenkiintoni uudelleen heräämiseen.
Mainos päättyy
Ja millainen trippi kansien sisältä tällä kertaa löytyikään. Aika oli tehnyt tehtävänsä ja nyt ”Rootsin” monet eri kerrokset eivät tunnu lainkaan tostensa päälle liimatuilta tai yli äyräidensä pursuavilta. On hämmentävää, miten hyvin teollisuusmetallin vivahteet ja täysin orgaaninen alkuasukkaiden luona äänitetty jamittelu voivatkaan toimia näin hyvin yksiin samojen raamien sisällä. Missään muualla ei ole nu metalliksi myöhemmin ristitty alalajike kuulostanut niin hyvältä kuin tällä levyllä. Jonathan Davisin, Mike Pattonin ja Sepulturan yhteistyö ”Lookaway” kappaleella nostaa esiin kaikkien osapuolien kuumehoureisen laidan narkoottisen hämäryyden ryömiessä ja lopulta räjähtäessä silmille tavalla, joka saa kaipaamaan vuotta 1996. Se on outoa. Minä kun pidin tuohon vuoteen liittyvää ajanjaksoa masennusta lukuun ottamatta elämäni kurjimpana.
Klassisen Sepultura – kokoonpanon vahvuudet ovat sittenkin läsnä ja sitovat rönsyilevän kokonaisuuden yhteen. Täysin ilman väkivaltaa tuo ei tapahdu. Hardcore punkista kumpuava groove-, thrash- ja death metallin hybridi on tällä levyllä kuin monen eri planeetan polttopiste, oman universuminsa keskusta, möyryävä ja avaruusmyrskyjen valloittama aurinko. Ja tuon taivaankappaleen pinnalla käydään monta äänekästä ja vaiherikasta sotaa ennenkuin lopputulos jää selviämättä. Tai ehkä se lopputulema on tasapeli, jossa kaikki eri tyylilajit kulkevat maaliin rinta rinnan, sulassa sovussa, rauhanpiippua poltellen. Erään villinä luonnossa pärjäävän viljelykasvin lehden muotoinen logo löytyy takakannesta pienenä vihjeenä koko maailmalle. Intiaanit, heiltä olisi niin paljon opittavaa. Te senkin viinaa juovat, pahalle haisevat, pahantuuliset, kaikesta mahdollisesta turhaan nipottavat tekopyhät äksyilijät.
Kun vielä kappalemateriaali on Sepulturan alkupään tuotannolle ominaiseen tapaan vähintään hyvää, ja parhaimmillaan loistavaa, niin voin vain todeta olevani täysin tämän luonnontuotteen lumoissa. Vaivaisen 20 vuoden jälkeen. Nyt, tässä hetkessä voi tajuta levyn olleen vedenjakaja ja polttopiste, jonka vaikutus metallimusiikin maailmaan on kiistaton. Tuosta pisteestä lähti etenemään polkuja, joista osa myöhemmin tuhoutui, osa jatkoi eteenpäin kulkuaan ja osa palasi lähtöpisteeseen. Ennenkaikkea nyt huomaa sen tosiseikan, että homma piti vain vetää täysin yli äyräiden 20 vuotta sitten. Oli pakko tehdä jotain äärimmäistä ja mennä rajulla tavalla eteenpäin. Lausunnon piti olla tarpeeksi huomiota herättävä. Puritaanit (minä mukaan lukien) parkuivat, mutta riskien otto kannatti. On hullua huomata levyn vanhentuneen niin, että se kuulostaa vuonna 2016 aavistuksen normaalimmalta, mutta edelleen täysin tuoreelta ja relevantilta. Normalisoituminen on toki vain näennäistä. Ytimestä löytyvä siunattu hulluus on yhä tallella. Ja se on pelkästään positiivista.
Omalla kohdalla musiikkimaun täytyi avartua ja kypsyä, että pystyi vastaan ottamaan kaiken, mitä ”Rootsilla” on tarjottavanaan. Piti myös möyriä pitkään pohjamudissa, ennen kuin silmät avautuivat. Suuri yleisö sen sijaan rakasti trendien aallonharjalla liitänyttä yhtyettä levyn julkaisusta lähtien. Onhan tuo levy Sepulturan historian myydyin kokonaisuus. Menestyksellä oli toki hintansa ja tässäkin tapauksessa suurempi suosio oli lopulta yksi monista osatekijöistä, joka hajotti yhtyeen kuuluisimman kokoonpanon.
Ristiriitaisen klassikon aukeamisen myötä myös Maxin myöhemmät tekemiset ovat löytäneet tiensä levyhyllyyni ja olen taas ymmärtänyt, mitä Cavalera haluaa tekemisillään viestittää. Soulfly oli aluksi ”Rootsin” tyylisuuntien suora jatke. Lopulta kollektiivi on palannut tavallaan Maxin juurille. Itse pidän eniten ehkä ”Prophecyn” aikaisesta risteyksessä suuntaansa etsivästä metallisesta hiekkamyrskystä, jonka seasta pilkahtelee reggaeta, etnoa ja kiehtova keidas jos toinenkin. Sepultura pääsi sekin lopulta takaisin jaloilleen. Yhtye tekee levyistään varsin kunnianhimoisia, jopa koukeroisia kokonaisuuksia. Meneekö myös Derrick Greenin aikakauden tuotoksien avautumiseen aina se 20 vuotta? Ehkä ei kuitenkaan, mutta helpointa tietä he eivät ole valinneet.
Toivoisin Maxin ja Igorin saapuvan myös Suomeen tulevan kiertueensa merkeissä. Haluaisin päästä tarkastelemaan mahdollisimman elävissä olosuhteissa kappalerypästä, josta on tullut allekirjoittaneelle myöhään, mutta nopealla tahdilla yksi tärkeimmistä koskaan julkaistuista metallisista taideteoksista.
Ja toivon hartaasti jonkun yhtyeen/artistin julkaisevan tänä vuonna uutta ja tuoretta, palettia kunnolla uusiksi laittavaa musiikkia. Radikaalia tavaraa, joka kaataisi ahdasmieliset raja-aidat ympäritään. Jotain, mistä syntyisi hedelmällistä ja sivistynyttä keskustelua. Jotain, mikä raikastaisi ja tuulettaisi genrerypästä, jonka peräaukkoon on isketty tämän vuosituhannen alussa tahmein ja paksuin mahdollinen pihkatappi. Mikään ei näytä saavan sitä pois.
Kirjoittanut: Miikka Tuovinen