Shadow Tour kaahasi Tapiolaan – One Desire ja Dirt Espoon Kulttuurikeskuksessa 17.3.

Maata kiertävä kahden jykevää rockia soittavan yhtyeen kombo One Desire ja Dirt leipoi maukkaan raskaan rockin iltamat Espoon Kulttuurikeskuksessa, Tapiolassa perjantaina 17. maaliskuuta Pyhän Patrickin juhlapäivän iltana. Kyseessä oli ”Shadow Tour 2023” -nimellä kulkevan Suomen-kiertueen neljäs keikka.

Alun perin Kirkkonummi-Helsinki-Rovaniemi-yhteydet omaava, vuonna 2016 Helsingissä perustettu Dirt julkaisi viime vuonna erinomaisen debyyttialbumin ”Deadbeat”. Grungahtavaa hard rockia tykittävä nelikko on kuluvan vuoden aikana rundannut ahkerasti, ja se välittyy. Yhtyeen tekemisen taso on kovalla tasolla, mutta herrat eivät ole kuitenkaan unohtaneet sympaattista poikamaista koheltamista saati pilkettä silmäkulmassa. Yhtye kiitteli paikalle saapunutta, tuohon aikaan reilun puolen salin täyttänyttä yleisöä.

Keikkansa kello seitsemän korvilla aloittanut Dirt oli alusta asti sähäkällä soittotuulella, eikä se ollut tullut naapurikaupunkiin säästelemään. Lämppäribändin roolissa ja oman äänimiehen puuttuessa Dirtin ainoa selkeä puute oli pääbändin soundipolitiikkaan verrattuna alempien taajuuksien osalta tukkoinen ja yleissoundin osalta hieman voimaton äänimaisema, mikä ei kuitenkaan näkynyt mitenkään määrätietoisen yhtyeen lavaotteissa.

Ilahduttavinta oli nähdä Dirtin suoritusvarmuuden ja luontevan lavaesiintymisen kokonaisvaltainen edistyminen sen viimekesäisistä levynjulkkareista Tavastialla. Yhtyeen setti koostui avausbiisinä toiminutta debyytti-EP:nsä ”Low Lifen” nimikkobiisiä ja keikan päättänyttä cover-numeroa lukuun ottamatta täysin ”Deadbeatin” biiseistä. Tasaisen vahvalta albumilta löytyy sopivasti niskantaittoriffiä, southern rock -groovea, grungahtavaa vääntyneisyyttä, äkkivääryyttä ja ennen kaikkea herkullisia ja moniäänisiksi rakenneltuja melodioita. Livenä nämä saavat Dirtin käsittelyssä vielä lisää ytyä.

Musiikillisesti setissä ei ollut heikkouksia, ellei mukaan lasketa setin avanneen ”Low Lifen” raakilemaisuutta debyyttialbumin biiseihin kuten ”Real World”, ”Circles”, ”God Has Cut You Down” ja ”Deadbeat” verrattuna. Kitaristi Kasperi Koutosen ärhäkkä ja ylikorostetun lesoileva soittosirkus hykerrytti kontrastina hillitymmin esiintyneen aisaparinsa, kitaristi Sebastian Frigrenin ja basisti Benny Raivion pokkana nakkailemiin Judas Priest -tyyppisiin moshausmaneereihin ja kitaranostoihin.

Laulaja Aleksi Tiaisen esiintymisten myötä entisestään varmentuneet otteet yhtyeen keulamiehenä kannattelivat hyvin keikkaa. Tiaisen vuorotellen Koutosen kanssa tekemät harkitut haahuilut yleisön joukossa kesken ”Eyes Wide Shut”- ja ”Counting Bodies” -biisien säväyttivät ja tempaisivat yleisöä astetta paremmin mukaansa. Yhtye soi tiukasti mutta silti hienosti svengaten. Kiertue-elämä on tuonut yhtyeen otteisiin tervettä rutiinia ja asioiden kokonaisvaltaista hallintaa. Ja kuin irlantilaisen juhlapäivän kruunuksi setin ärhäkästi päättänyt Thin Lizzy -cover ”Cold Sweat” oli loistelias kruunu hienon setin päätteeksi. – Tätä tietä eteenpäin ja uusia biisejä niiden valmistuessa settiin, niin tulee pirun hyvä.

Kahdeksan jälkeen lavalle nousi illan headline-bändi One Desire (ainakin kaltaisillemme boomereille reilu vuosikymmen takaperin nuorisobändisensaatio Sturm Und Drangista tutun laulaja-kitaristi André Linmanin bändi). Yhtyeen tuottajana kunnostautunut kitaristi Jimmy Westerlund on One Desiressakin paljosta vastuussa. Jo kaksi kohtalaisen menestyksekästä studioalbumia (”One Desire”, 2017 ja ”Midnight Empire”, 2020) ja livealbumin julkaisseen viisimiehisen kasarihardrockia, soft rockia ja AOR:ää yhdistelevän bändin soundissa on paljon perinteitä ja viitteitä muun muassa Def Leppardin, Stratovariuksen, Cinderellan ja Toton suuntaan. One Desire on ollut jo pidempään ahkeran keikkabändin maineessa ulkomaita myöten, joten se potkaisi setin käyntiin ”Never Gonna Stop”- ja ”Apologize”-biiseillä. Live-soundit olivat heti keikan alkaessa selkeät ja yhtyeen kasarihenkistä rokkipoljentoa palvelevat.

Keikan alussa yhtyeen rytmiryhmän rumpali Ossi Sivulan ja basisti Jonas Kuhlberg yhteissoitto yskähteli hieman, mutta yhtye skarppasi ammattitaitoisesti jatkon osalta. Akustisen kitaran mukaantuonti ja etenkin ”Heroes”-biisin maukkaat blues-soolo-licksit osoittivat ulkoisesti erehdyttävästi Steve Lukatherin innoittaman Westerlundin juurevan varmaa soittotatsia. Linmanin ääni oli hyvässä vedossa, ja yhdessä muun miehistön tukemien taustastemmojen kanssa yhtyeen vokaalitulkinta oli kautta setin ensiluokkaisen ryhdikästä kuultavaa. Asia kiteytyi etenkin komeasti kajahtavassa ”Down And Dirtyssa” ja eteerisemmin rokkaavassa ”Shadowmanissa”.

Setin puolivälin suvantokohdassa kuultiin pari unettavan kliseistä balladinomaisen ja kosketinsoittimille tilaa antavan pehmorockailun välimaastossa kömpivää biisiä (”This Is Where the Heartbreak Begins” ja ”After You’re Gone”.) Tässä kohtaa Linmanin miltei joka toisen biisin välispiikissä hieman väkinäiseksi käymään alkanut toistuva alleviivailu ”soitetaanpa vähän lisää heavy metalia” alkoi tökkiä. One Desire kun ei kliinisesti katsottuna muutamaa keskitempoa kipakammin etenevää ja puoliksi dempattua kitarariffiä lukuun ottamatta edusta heavy metalia juuri millään tavalla. – Juustoista tukkarockia se edustaa sitäkin enemmän rock-kliseillä leikkivine, balladinomaisine tunnelmointeineen.

Tässä kohtaa yleisöön hiipi väistämättä ajatus, että Dirtin suvereenin, luontevan ja villin esityksen jälkeen yhtyeellä oli jostakin syystä valtava tarve korostaa olevansa tai ehkä haluavan olla rankempi ja raffimpi kuin mihin sen kappaleiden anatomia antaa edes puoliksi edellytyksiä. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos myöntää avoimesti tekevänsä iskelmäheviä tai tukkarokkia AOR-mausteilla kasarin loppupuoliskon sapluunalla! – Sen tekemisessähän One Desire on parhaimmillaan oikein hyvä ellei jopa erinomainen, mistä esimerkkinä mainittakooon setin lopussa kuultu tehokastakin tehokkaampi korvamato ”Whenever I’m Dreaming”.

Akustisena alkanut ja hyvää jännitettä pitkin matkaa ylläpitänyt ”Through The Fire” oli One Desiren setissä oikeastaan ensimmäinen rukiinen raskaan rockin biisi. Pitkin setin etenemistä One Desiren keikassa alkoi olla jo muutenkin selkeämmin rehellisen rockin imua kuin alkusetin pehmorockailun lomassa. Setin ehdottomiin kohokohtiin kuului yhtyeen mukaansatempaavimpiin biiseihin kuuluva ja hienosti livenä toimiva ”Hurt”. Hieman katetta Linmanin ’heavy metal’ -spiikkauksille yhtye sai kipakasti kasarihevieväin potkivan ”Buried Aliven” myötä. Biisin sovinnaisen siirappisten sointukiertojen ja melodioiden kyytipoikana tulee nimittäin selkeitä heavy metalin soitannolliseen kuriin puristettuja riffejä ja kiivasrytmisiä elementtejä. Joka tapauksessa myös One Desiren Louhisaliin saapunut, yhtyeen runsaslukuinen espoolaisfanikunta sai haluamansa.

Näin jälkikäteen ajatellen ohjelmistossa oli tuona iltana tietyistä yhtäläisyyksistä huolimatta kaksi musiikilliselta anatomialtaan hyvin eri tyyppistä bändiä. Syystä on varsin helppoa kuvitella, että One Desiren oli omalla tavallaan paha rasti tulla lavalle sitä huomattavasti muskelipitoisempaan, juurevampaan, maanläheisempään ja tyylillisesti freesimpään ilmaisuun luottavan lämppäribändin Dirtin jälkeen. Toisaalta on kuitenkin hyvä asia, että genretyypiltään toisistaan noinkin paljon toisistaan poikkeavat bändit tekevät yhteiskeikkaa sulassa sovussa ja genrerajoja kaihtamatta. – Niin avarakatseisen yleisön kuin bändienkin puolesta.

Pakko on kuitenkin todeta, että ainoastaan mielikuvituksen varaan jäi, miten asetelmat olisivat muuttuneet, jos Dirt olisi saanut soittaa viimeisen päälle hiotuilla, omaan musiikkityyliinsä optimoiduilla soundeilla. Nyt sen setin potkuvoimasta jäi uupumaan huomattava osa liiaksi One Desiren miksauksen sapluunalla tehdyn PA-miksauksen myötä, eikä se tehnyt oikeutta Dirtin musiikille. Toki lämppärisloteissa on välillä omat epäkiitolliset piirteensä…

Yhtyeet jatkoivat Espoosta seuraavaksi illaksi keikalle Turun Apolloon. Tulevana viikonloppuna yhtyeillä on vuorossa kiertueen viimeiset keikat Vaasassa ja Tampereella. Yhtä kaikki, kyseinen ilta Kulttuurikeskuksen Louhisalissa oli viihdyttävä ja tarjonnaltaan monipuolinen, laajakatseisesti kotimaista raskaampaa rock-musiikkia kuluttavalle yleisölle suunnattu tapahtuma, jonka kaltaisia ei Espoossakaan nähdä liiaksi. – Toivottavasti tulevaisuudessa enemmän.