Shortsikauden loppuminen – Anthraxin State Of Euphoria -albumi 30 vuotta
Anthrax oli thrash metalin ensimmäisiä vaikutusvaltaisia nimiä, ja alusta asti samalla aaltopituudella vastakkaisista kotirannikoista huolimatta muun muassa Metallican kanssa. He olivat vain levytystahdiltaan hieman muita aikalaisiaan hitaampia. Metallican, Slayerin ja Megadethin julkaistua vuonna 1986 niin taiteellisesti kuin kaupallisillakin luvuilla mitattuna kenties aikansa suurimmat klassikkolevyt, Anthrax saattoi oman klassisen ”Among The Living” -opuksensa markkinoille vasta seuraavana vuonna. Tuolla levyllä bändi lunasti paikkansa edellä mainittujen bändien rinnalla, ja heitä alettiin yleisesti kutsua thrashin neljäksi suureksi.
Levyn menestyksen myötä bändi kiersi taukoamatta, esiintyen esimerkiksi aikansa suurimassa alan tapahtumassa, Monsters Of Rockissa Doningtonissa (nykyinen Download -festivaali) 75 000 ihmiselle. Pohjolakin tuli yhtyeelle tutuksi heidän piipahtaessaan Oulun Kuusrockissa ilahduttamassa härmän rässäreitä. Kiertäminen kuormitti bändiä odottamattomalla tavalla, sillä ”Among The Living”-seuraajan luominen jäi kiertueella tehtäväksi. Harva bändi onnistuu tien päällä säveltämään kuolematonta materiaalia, ja rasitteeksi se koitui myös Anthraxille. Bändi oli tottunut aikaisemmin säveltämään rauhassa, mutta bändille oli luvattu pääsy suuren esikuvansa Iron Maidenin kumppaniksi ”7th Son Of The 7th Son” -stadionkiertueelle. Rundille pääsyn ehtona oli uuden levyn julkaiseminen ennen kuin kiertuerekat starttaisivat. Kitaristi Scott Ian on sanonut myöhemmin, että biisejä tehtiin liukuhihnalta, eikä bändi ollut lainkaan valmis studioon mennessään. Valmiina oli muutama oma biisi sekä Trust -yhtyeen laina ”Antisocial”. Bändi yritti saada studiossa biisejä kasaan, ja Ianin mukaan biisien rakenteita, melodioita ja sovituksia olisi pitänyt hioa tarkemmin. Tähän ei kuitenkaan ollut aikaa. Tämän tiedon valossa on huvittavaa, että levy nimettiin kuulemma sen mukaan, että bändillä kaikki sujui niin hyvin. Tietysti euforia voi olla jossain määrin vahingollinenkin tila. Anthraxille perinteiseen tapaan rumpali Charlie Benante toimi pääsäveltäjänä ja Scott Ian hoiteli lyyrisen puolen.
Levy äänitettiin Miamissa Quadradial -studioilla ja tuottajaksi valikoitui Mark Dodson, jonka näytteet muun muassa Judas Priestin kanssa olivat vakuuttaneet bändin. Levy miksattiin Electric Lady -studiossa New Yorkissa Dodsonin ja Alex Perialasin toimesta.
Don Brautigamin tekemä kansi poikkesi ainakin aikanaan hevilevyjen hyllystä kirkkaan keltaisella värityksellään. Kannessa on spiraalimainen pyörre, jossa kasvotrio pyörii mukana. MAD -sarjakuvien piirtäjänä tuttu Mort Drucker on piirtänyt mainion takakannen, jossa on humoristinen piirros bändistä. Kiitoslista on ylettömän pitkä, ja ensimmäisenä perheiden kohdalla kiitetään Marge Rosenfeldia, jonka kanssa Scott Ianin avioliitto oli ajautumassa vahvasti karille.
Biiseistä ainoastaan ”Antisocial” kellottaa alle viisi minuuttia, jos ei oteta huomioon alle minuutin kestävää ”13” -välisoittoa. Omia varsinaisia biisejä levyllä on vain kahdeksan, joka ei tietenkään ole mitenkään harvinaisen vähän. Varsinkin kun ottaa huomioon, että biisit ovat verrattain pitkiä.
Mainos päättyy
”Be All, End All” on vahva raita avaamaan levyn, ja Ianin mukaan levyn ainoa biisi, joka on tasoltaan lähellä ”Among The Living” -albumia. Selloilla käynnistyvän biisin riffi on yksinkertainen, mutta varsin mieleenpainuva ja helppo hyräillä mukana. Tekstiltään biisi on kannustavaa ilmapiiriä luova, ja yleisestikin bändin tekstit ovat kaukana heavy metalia perinteisesti hallinneesta fantasiamaailmasta. Biisi on sovitukseltaan monipuolinen ja monista osistaan huolimatta ehjä kokonaisuus kruununaan hyvä kertosäe. Tällä biisillä Anthrax aloitti kiertueen keikat, ja onhan biisin loppu varsinainen anthem yleisön laulattamista ajatellen.
”Out Of Sight, Out Of Mind” oli hyvä sanonta, jota pystyi käyttämään ala-asteella englannin kokeessa pätiessä. Biisi on vähän perinteisempi riffittely, eikä aivan yhtä monikerroksinen kuin avausraita. Huono biisi ei missään nimessä ole kysymyksessä, ja kyllä tämän tahdissa sekä pää että jalat alkavat vipattaa. Väliosa on vähän kuin edelliseltä levyltä lainattu, mutta se on pieni kauneusvirhe.
”Make Me Laugh” julkaistiin lukuisana singleversiona, ja onhan kyseessä levyn vahvimpia hetkiä. Benanten soitto on kuin nuoren hirven rynnimistä, mutta aisoissa pysyen. Minusta laulaja Joey Belladonnan suoritus on loistava, vaikka myöhemmin, herran saatua potkut, ”Make Me Laugh” -biisiä käytettiin yhtenä esimerkkinä melodiasta, jota Belladonna ei kuulemma koskaan oppinut. Olisi mielenkiintoista kuulla kappale ”oikein” laulettuna. Niin se mielipide muuttuu, sillä kun levy ilmestyi, yhtye kehui Belladonnan tehneen parhaan suorituksena koskaan. Minusta Belladonnan laulu on ylipäätänsäkin puhtaudessaan ollut yksi Anthraxin tunnistettavimpia merkkejä. Onnistunut teksti kritisoi varsinkin Amerikassa isona bisneksenä harjoitettua evankelista-tyyppistä sielunpelastamista. Pidän biisin lyhyestä soolosta, ja kitaristi Dan Spitz oli kuulemma tehnyt jokaiseen kappaleeseen kahdet soolot, joista valita parempi.
”Antisocial” -biisin on varmaan jokainen heavydiggari kuullut, vaikka ei Anthraxia vakituisesti seuraisikaan. Kappale lienee ainoa, jota bändi on soittanut aktiivisesti keikoilla kaikki vuodet ja luonut siitä vähän kuin oman biisinsä. Laulusta julkaistiin singlenä myös monta versiota, joista yksi sisälsi ranskankielisen laulun. Trust -yhtye kuulemma kokosi aikanaan rivinsä uudestaan Anthraxin onnistuneen version menestyksen myötä. Biisin videossa muuten Spitzin olemus ärsytti myöhemmin Iania suuresti, vaikka minusta hänen paitansa ja kitaransa sarjakuvamaisuudet eivät ole niin vahvasti esillä. Hyvä versio, vaikka nykyään hieman ylisoitettu.
Mainos päättyy
A-puolen päättävä ”Who Cares Wins” on levyn pisimpänä sävellyksenä erittäin vaikuttava. Kodittomuutta käsittelevä kappale saa seitsemän minuuttia kulumaan kuin siivillä. Mitään Anthraxille odottamatonta elementtiä se ei sisällä, vaan on perinteisistä palikoista hyvin koottu teos.
B-puolen avaava ”Now It’s Dark” on psykoottisen Dennis Hopperin ja Blue Velvet -elokuvan innoittama teksti. Sävellyksenä kappale mielestäni edustaa hieman erilaista ja synkempää Anthraxia. Varsinkin kappaleen alun tunnelma on vaikuttava ja saa odottamaan, että mihin syvyyksiin kappale johtaa. Pienenä junnuna kertosäettä tuli hoilattua jokaisessa mahdollisessa paikassa, sillä ”don’t you fuckin’ look at me” sopi yllättävän moneen tilanteeseen.
Väkevällä rummuttelulla alkava ”Schism” on rullaava ja tarttuvalla laulumelodialla siunattu ralli. Rasismia kuvaava kappale on kuin lähtölaukaus seuraavalle yhteiskunnallisia epäkohtia kuvaavalle ”Persistance Of Time” -levylle. Kertosäe on ehkä niitä kohtia, joita olisi tosiaan ollut syytä vielä hioa tarkemmin ajan kanssa. Kappaleessa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta vähän kiire ja välityön maku siinä maistuu. Kappale ikään kuin junnaa paikallaan eikä kasva mihinkään suuntaan.
”Misery Loves Company” on mielenkiintoinen sävellys ja haluaisin tietää, kuka laulaa käheät osat. Säkeistöt eivät ole kovinkaan erikoisia, mutta väliosa ja kertosäe houkuttelevat laulamaan mukana.
Mainos päättyy
”13” on kerran hauska, mutta siitä eteenpäin aivan turha väliosa.
Levyn päättävä ”Finale” on kenties minun suosikkini koko levyltä. Kappaleessa on jännä tunnelma ja biisi on sovitukseltaan mielenkiintoinen. Kappaleen kitarointi on minimalistisen oloista, mutta saa silti tarkasti seuraamaan itseään. Varsinaista hittiainesta biisissä ei ole, mutta ”hear your mama calling you”-osa on takiaisen lailla tarttuva melodia. Loppuaan kohti kiihtyvä ralli on erittäin oiva päätös levylle. ”See ya” sanoo Belladonna levysoittimen vaietessa, ja Anthraxin neljäs kokopitkä on saapunut maaliin.
Kiertueen lavasteet mukailivat levyn kantta, ja stadionkiertue Iron Maidenin kanssa oli menestys, samoin kuin Yhdysvalloissa lämmittelyaktina suoritettu kiertue Ozzy Osbournen kanssa. Nämä valoivat vähän balsamia haavoille, joita Ian koki vihatessaan levyä ja sen biisien soittamista livenä. Anthraxilla oli aina ollut maine bändinä, joka ei ota itseään liian vakavasti. He hymyilivät kuvissa, pukeutuivat shortseihin (heillä oli jopa endorsement-diili Adidaksen kanssa) ja kertoivat rakastavansa sarjakuvia. Kiertueella Ian alkoi kyseenalaistaa bändin imagon ja pelkäsi yhtyeen muuttuvan vitsiksi sekä parodiaksi itsestään. Seuraavalla levyllä yhtyeen imago ja tematiikka olivatkin paljon synkempiä, mikä saattoi myös loppuun ”State Of Euphorialla” alkaneen muutoksen. Kiertue poikkesi Suomessakin Giants Of Rock -festivaaleilla Hämeenlinnassa, ja show on ollut monelle suomalaiselle pääntakojalle ilmeisen muistoihin painuva kokemus. Laulaja Belladonnan irrationaalinen käytös aiheutti myös hankaluuksia kiertueella, mutta muun bändin puututtua asiaan ongelmat ratkesivat kuin itsestään.
Ianin mukaan levy oli rimanalitus eikä vastaa sitä potentiaalia, mikä bändissä olisi ollut. Tosin albumin ilmestymisen aikoihin hänen mielestään ”State Of Euphoria” oli parasta mitä bändi oli koskaan saanut aikaan, eikä mitään olisi kuulemma voinut tehdä toisin tai paremmin. Levy oli myös kaupallinen menestys, vaikka joskaan ei ehkä niin suuri kuin odotukset olivat. Myöhemmin Ian kertoi, että bändi olisi tarvinnut neljä kuukautta lisää levyn tekoon. Ainoastaan neljä biisiä saa hyväksynnän häneltä (”Be All, End All”, ”Antisocial” ”Now It’s Dark” ja ”Finale”). Hän tosin myöntää, että bändillä itselläänkin olisi voinut olla vaikutusvaltaa ja jättää jopa tuleva Iron Maiden-kiertue väliin, mutta ahneudessaan suostuivat levybisneksen vaatimuksiin. Millaisen monsterin bändi olisikaan onnistuessaan luonut, jos Scott Ian pitää tätä floppina?
Mainos päättyy
Minun mielestäni kyseessä ei ole kuitenkaan millään muotoa floppi. Ehkä katson sitä fanilasien läpi, sillä vaikka tiesin bändin ja olin lukenut siitä paljon, niin ”State Of Euphoria” oli minun ensimmäinen Anthrax-levyni. Huolimatta siitä, että vaikka kokonaisuus ei kenties olekaan edeltäjänsä tasoinen, sillä on erityinen paikka sydämessäni. Muistan vielä päivän, kun kaarsin punaisella Mini-Kombillani Seinäjoen Anttilan eteen ja hain tämän kultakimpaleen kotiin. Voi sitä kansien tutkimisen ja levyn kuuntelemisen riemua. Se oli rakkautta ensikuulemalta ja uskon vakaasti, että rakkautemme kestää, kunnes kuolema meidät erottaa.
Kappalelista:
Be All, End All
Out Of Sight, Out Of Mind
Make Me Laugh
Antisocial
Who Cares Wins
Now It’s Dark
Schism
Misery Loves Company
13
Finale