SikThin paluulevy on loistava osoitus bändin evoluutiosta

Kirjoittanut Tom Frankton - 30.5.2017

Muutama vuosi sitten paluun tehnyt englantilainen progressiivisen metallin suurimpien kulttinimien joukkoon kuuluva SikTh julkaisi pari vuotta sitten ”Opacities”-EP:n. Nyt monen bändin soundin vaikuttajaksi nimetty bändi on julkaisemassa ensimmäistä täyspitkää sitten vuoden 2006 ”Death of a Dead Day” -levyn. Levyllä vierailee myös Peripherystä tuttu Spencer Sotelo. Miten vuodet ovat vaikuttaneet bändin soundiin?

”Opacities” oli kelpoa materiaalia, joka kuulosti siltä, että bändi olisi astunut (lähes) täysin muuttumatta studioon tauon jälkeen ja jatkanut lähes suoraan siitä, mihin aikaisemmin jäi. Ero EP:n ja uuden ”The Future in Whose Eyes?” -levyn välillä onkin se, että bändi on muuttunut vuosien aikana. En tarkoita tällä iskeä ”Opacitiesia” alas, mutta ”TFIWE?” tuntuu hieman aidommalta tekeleeltä, ikään kuin SikTh ei hakisi levyllä silkkaa kulttifanaatikkojen tyydyttämistä. Tämän sijaan bändin jäsenet tuntuvat myöntävän kasvaneensa alkuaikojen maanisesta progeilusta ja antavat sen näkyä musiikissa. Bändin uusinta verta edustava, SikTh-debyyttinsä tekevä toinen laulaja Joe Rosser onnistuu pestissään hyvin ja toimii hyvänä vastapainona Mikee Goodmanin tutuksi tulleille, ööh… vokalisoinneille? Mennäänpä tuolla paremman sanan puuttuessa.

”TFIWE?” on siis bändin aiempiin levytyksiin verrattuna varsin erilainen. Levy on melodiapainotteisempi, hillitympi ja – ennen kaikkea – selkeämpi. Mikäli alitajuntasi huutaa tämän muotin sopivan jonkin toisen progeiluyhtyeen viimeaikaiseen levyyn, veikkaisin sen viittaavan ranskalaisen Gojiran viimevuotisen ”Magma”-levyn suuntaan, sillä itse ainakin olen näillä linjoilla ollut ensikuuntelustani asti. Toki bändit ovat progeilultaan hyvin eri luokkaa, mutta viittaankin tässä vaiheessa enemmän muutoksen määrään: bändi on edelleen oma, tunnistettava itsensä, mutta harkitummassa ja ”helpommassa” muodossa, muttei kuitenkaan sisällön kustannuksella. Kyseessä ei ole jättimäinen loikka, ja uskoisin bändin äkkiväärästä tyylistä tykänneiden pitävän tästäkin levystä. Ero on kuitenkin huomattava bändin aiempaan materiaaliin nähden, muttei kuitenkaan millään huonolla tavalla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Laulumelodioiden suurempi rooli bändin nykyisessä soundissa tulee ilmi jo ensimmäisestä kolmesta kappaleesta. Kuten aiemmin mainitsin, Joe Rosserin ääni toimii hyvänä vastapainona Mikee Goodmanin vokalisoinneille niin puhtaan laulun kuin muunkin huutelun osalta. Rosserin raspahtava ääni toimii varsin hyvin bändin musiikissa. Ei hän toki täysin samaa äänialaa omaa kuin tonttia aiemmin pitänyt Justin Hill – asia, jonka huomasin jo nähdessäni bändin helmikuisen Trivium-lämppäröinnin avanneen ”Phillistine Philosophies” -kappaleen puhtaan kertosäkeen aikana – mutta onnistuu tästä huolimatta sulautumaan hyvin bändin musiikkiin. En ainakaan itse jää Hilliä sen kovemmin kaipailemaan.

Bändin muu jäsenistö on edelleen läsnä ja pysynyt muuttumattomana. Dan Weller ja Graham ”Pin” Pinney harrastavat edelleen toisen asteen otelauta-aerobiikkaa, jota James Leach komppaa bassottelullaan. En ennen helmikuun keikkaa ollut juuri huomioinut Leachin roolia bändin musiikissa, mutta nyt hommat ovat toisin ja huomaan aktiivisesti seuraavani hänen soittoaan bändin musiikkia kuunnellessani. ”The Future in Whose Eyes?” ei petä, sillä levyltä löytyy muutamakin oikein mukava bassotaiturointiosuus. Dan ”Loord” Foordin rummuttelut ovat taas aivan yhtä häkellyttävää taiturointia kuin aiemmin, mikä tuntuu korostuvan hieman vivahteikkaamman kappalemateriaalin myötä. Mikee Goodmanin tutut maaniset ääntelyt tuntuvat parantuneen, ja muihin levyihin nähden parempi tuotanto – josta kiitokset Peripheryn Adam ”Nolly” Getgoodille – komplimentoi tätä hyvin.

Levyn vieraileva tähti, myös Peripherystä tuttu Spencer Sotelo, on taas, noh, Peripherystä tuttu Spencer Sotelo. En juuri ymmärrä hänen virkaansa levyn ”Cracks of Light” -kappaleessa, sillä hän ei tunnu tuovan mitään järin konkreettista kappaleeseen. Jollain tasolla tekisi mieli sanoa hänen olevan mukana levyllä, sillä hänen pääbändinsä kitaristi Misha Mansoor on todennut SikThin toimineen suurena vaikuttajana bändilleen ja tällä yritettäisiin kapitalisoida, mutta annetaan asian olla. Kivaltahan se Spenssi kuulostaa, vaikka onkin hieman turhahko lisäys levylle.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kappalemateriaali on hyvin jaoteltu, ja se antaa levylle mukavan rakenteellisen flow’n. Mikee Goodmanin spoken word -materiaali, jota aiemmin kuultiin bändin debyyttipitkäsoiton ”When Will The Forest Speak?” -kappaleen muodossa, toimii hyvänä aallonmurtajana levyn varsinaiselle kappalemateriaalille. Kolme biisiä plus spoken word -välihöttö kertaa kolme, siinä rakenne yksinkertaisuudessaan. Levyn lyriikat maalailevat teknologian ja kulutuksen dystopiakuvaa, jota etenkin nämä spoken word -väliosat avartavat hyvin. Levyn lopettava ”When It Rains” päättyy mukavan rauhalliseen instrumentaaliosioon, joka antaa levylle konkreettisen lopun. En osaa levyn konseptista kovin tarkkaan mitään kertoa, mutta se toimii, tuo yhtenäisyyttä levyyn ja saa sisällön tuntumaan muultakin kuin jonkinasteiselta kokoelmalta taidonnäytteitä kappalemuodossa.

Kulunut vuosi on ollut itselleni hyvin hiljainen musiikin osalta, enkä ole onnistunut löytämään monta levyä, joka toimisi pinta-arvoa enemmän. ”The Future in Whose Eyes?” vaikuttaisi tekevän viimein poikkeuksen tähän linjaan, ja uskoisin löytäväni levystä uusia puolia sitä lisää kuunnellessani. SikThin vaikutteita saattaa löytyä enemmän muoti-ilmiöksi kuin alagenreksi kuvailtavasta djentistä sekä monista muista progressiivisen metallin nykynimistä, mutta SikTh on kuitenkin oma itsensä. Bändi olisi voinut jäädä paikoilleen tekemään sitä, mikä nosti bändin kulttiarvoon, mutta se on sen sijaan osoittanut olevansa muutakin kuin vain muiden bändien kehuma reliikki.