Sillisalaatti, joka on kaikessa omituisuudessaan persoonallinen – arviossa Winterin ”Fire Rider”

Saksalainen Winter, tai tarkemmin sanottuna multi-instrumentalisti Markus Winter ja taustamuusikot, julkaisi aikaisemmin tänä vuonna kokoelma-albumin, joka herätti minussa mielenkiintoa monipuolisen sisältönsä ja persoonallisen tyylinsä ansiosta. Näin loppuvuodesta Winter helli kuuntelijoita lisää julkaisemalla ”Fire Rider” -albumin, jolla kuuntelija viedään aiempaa monipuolisemmalla otteella tummansävyisen goottirockin maailmaan.

Kuten ”Looking Back” -albumin arvostelussa totesin, löytyy Winteristä verrattain vähän tietoa. Uusimman pitkäsoiton myötä asia hieman korjaantuu, kun albumitiedoista voi lukea taustamuusikoiden nimet sekä Winterin keulahahmon ajatuksia viime vuosilta. Muusikko toteaa pitkäsoiton kansilehdessä kuluneen vuoden olleen poikkeuksellisen kiireinen taustoittaen myös hieman ”Fire Rider” -pitkäsoiton syntyä. Winter peilaa albumin syntyprosessia sitä edeltävään ”Pale Horse” -albumiin ja toteaa ”Fire Riderin” olevan tummempi sekä henkilökohtaisempi kuin edeltäjänsä.

Synkkyydestä ja henkilökohtaisuudesta on helppo olla samaa mieltä Winterin kanssa. Ulkoasunsa puolesta ”Fire Rider” tuo tietenkin mieleen Ghost Rider -elokuvan, mutta albumin punainen lanka kulkee kuitenkin goottirockissa eikä kostonhimoisessa motoristissa. Toisin kuin ”Looking Back” ei ”Fire Rider” ole kokonaisuutena yhtä helposti lähestyttävä. Pitkäsoitto koostuu lyyrisesti irrallisista kappaleista, jotka muodostavat sekalaisen kokonaisuuden. Sävellysten suhteen on myös variaatiota, mutta se tukee kuuntelua. Oman haasteensa kuunteluun tuo myös albumin kokonaiskesto, joka lähentelee 80 minuuttia. Siksi kuuntelun pilkkominen useampaan osaan tuntuu paremmalta kuin kahlata kappaleet kerralla läpi.

Kuusitoista kappaletta ei olisi välttämättä ongelma, elleivät kappaleet olisi niin irrallisen oloisia. Albumilla hypitään nyt kuitenkin hyvin erilaisista teemoista toiseen: esimerkiksi demonia käsittelevä ”That Much Is True” ja muusikon lapsuuteen matkustava ”Child Of The 80’s” ovat teemallisesti niin kaukana toisistaan kuin vain voivat olla. Myös masokistinen rakkauslaulu ”Never Again” ja eksistentiaalisuutta käsittelevä ”When All Is Said And Done” ovat teemallisesti hyvin erilaisia, ja kappaleet ovat silti peräkkäin albumilla. Kaiken kukkuraksi pakkaa sekoittavat vierailevat vokalistit, joita kuullaan muun muassa ”Lost In The Icellä”, ”Violent Dreamillä”, ”Into The Voidilla” ja ”Never Againilla”. Onneksi solistien osuudet ovat hyvät ja antavat lisäarvoa albumille. Myöskään Sisters Of Mercyn ”Under The Gun” -coveria Nera Mamickin kanssa ei sovi unohtaa, mikä sekin tuo oman lisänsä pitkäsoitolle.

Jos albumin sisällöllisen sekavuuden kuitenkin sietää, voi pitkäsoitosta nauttia ja löytää monia hienoja kappaleita. Sellaisiksi lukeutuvat ehdottomasti uskoa pohtiva ”Pray”, Sisters Of Mercy -coveri, albumin raskasta sarjaa edustava ”Lost In The Ice” ja Florian Greyn tähdittämä teatraalinen ”Into The Void”. Myös psykedeliaa tihkuva ”Never Again” ja albumin päättävä utuinen ”Run Aways From Pain (Pale Horse Part III)” kannattaa tarkistaa, mikäli musiikkimaun rajasi ovat notkeat.

Kokonaisuutena ”Fire Rider” ei ole sieltä helpoimmasta päästä tutustua, mutta se palkitsee kuulijansa laajalla sisällöllään. Ei ole myöskään liioiteltua sanoa, että albumilta löytyy jokaiselle jotakin, sillä pitkäsoitolla liikutaan ennakkoluulottomasti genrerajojen yli. Albumia ei voi hyvällä tahdollakaan luonnehtia eheäksi saati sulavaksi kokonaisuudeksi, mutta ei sitä voi myöskään syyttää tasapaksuksi ja persoonattomaksikaan. Kuten Winter itse totesi, on ”Fire Rider” henkilökohtainen albumi, ja se tulee esille kappaleissa. Jos rönsyilevän sisällön ei anna häiritä, saa pitkäsoitosta kuunneltavaa ja sulateltavaa hyväksi toviksi.

Yhtyeen Facebook-sivulle pääset tästä: https://www.facebook.com/WINTERpalehorse

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen