Turkulainen progemetalliyhtye Simulacrum ei turhia löysäile vaan iskee vuonna 2012 julkaistun, soitannollisesti hengästyttävän ”Master And The Simulacrum” -debyyttialbumin perään toisen dystooppisen teemalevyn uhitellen teknisellä osaamisellaan vielä esikoistakin enemmän.

Avaruusooppera ”Sky Dividedin” libretto on kuin suoraan Akateemisen kirjakaupan sci-fi-hyllystä: Tulevaisuuden alienien kotiplaneetalla ei ole kylliksi vettä ja vieraat saapuvat väkivaltaiselle tankkausreissulle. Ja kyllä, sanomistahan siitä tulee. Musiikillisesti Simulacrum talsii lähtökohtaisesti Symphony X:n ja Dream Theaterin mutkaisia polkuja mutta kurottelee samanaikaisesti niin power metalin kuin aggressiivisemmankin ilmaisun suuntaan.

Yhtyeen primus motor (kosketinsoittaja/säveltäjä/sovittaja/tuottaja/äänittäjä/you name it) Chrismin myötävaikutuksella kosketinkuviot ovat kautta levyn jopa epätyypillisen suuressa roolissa. Mieleen tulevat nykymetallin sijasta lähinnä 1970-luvun alun Emerson, Lake & Palmerin ylilyödyimmät kosketinliruttelut – on kuulijasta kiinni, onko se hyvä asia. Itselleni ratkaisu toimii hyvin ainakin niin kauan, kun sinänsä loisteliaan teknisen osaamisen esittely ei nouse pahasti itse biisejä ja bändisoittoa suurempaan rooliin. Sama koskee myös kielisoitinrykmentin (kitaroiden ohella myös chapman stick) sooloilmaisua. Kiipparit tuovat myös oivaa vastapainoa kitaristien modernimpaan metalliriffittelyyn, johon yhtymäkohtaa voi hakea vaikkapa Lamb Of Godin tai Fear Factoryn laulukirjoista.

Simulacrumin erottaa muista alan yrittäjistä viimeistään vokalisti Niklas Broman, joka ei ole tyypillinen metallilaulaja. Jo debyyttialbumin arvioiden myötä tuli selväksi, että laulajan ”operettipoika kohtaa James LaBrien” -konsepti jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Mutta mikäpä siinä, ei tällaista musiikkia ole jokaiselle kuulijalle tehtykään. Ykkös- ja kakkosalbumien välissä hankittu kokemus vaikuttaa kuitenkin kehittäneen Bromanin päätään pidemmäksi äänenkäyttäjäksi, ja huimaava ääniala vaikuttaa kasvaneen entisestään. Ja vaikkei Phil Anselmon kartanon tontille aivan vielä asiaa olekaan, on tietyissä paikoissa ääneen ilmestyvää rouheutta tervehdittävä ilolla.

Taidokkaasti rakennettujen sävellysten impressionismin suuntaan nyökkäilevät sointukulut saavat elokuvamaisen tarinan välillä siirtymään Blade Runnerin näyttämöltä melkeinpä Maa Aikojen Alussa -piirrettyjen maisemiin. On kuitenkin todettava, että sinänsä hyvät melodiakulut tuntuvat väillä katoavan turhan kauas stratosfääriin jatkuvassa modulaatiopyörityksessä. Ainakin omat, hittikertsin nimeen vannovat korvani jäävät usein kaipaamaan tarttuvia, kuulijan palkitsevia kertosäkeitä.

Onneksi joidenkin kuuntelukertojen jälkeen alkaa kokonaisuus avautua ja tiettyjä huippuhetkiä nousta esiin. Luontevan melodian kannattelema power metal -jyrä ”Embrace The Animal Within” ei kuulosta puisevalta Tolkki–Kakko-akselin apinoinnilta vaan juuri sopivalta piristysruiskeelta ”helpompaa” biisiä halajaville. Muihin tähtihetkiin kuuluu hitaammin jyräävä ”Broken”, jonka yllättävä saksofonisoolo saa hetkeksi pohtimaan, miltä kuulostaisi Kingston Wallin progemetallivastine. Luultavasti juuri tältä. Hämmentävän Super Mario Bros -intron jälkeen myös pitkä ja ilmava päätösraita ”A New Beginning” nousee vaikuttaviin mittoihin. Toinen eeppisempi kappale, steroideja nauttineen Gabriel-Genesiksen mieleen tuova ”The Abomination” muodostuu aggressiivisten säkeistöjen ja kuulaiden kertosäemelodioiden kautta koko albumin ydinkappaleeksi. Vaikuttaa siltä, että juuri ne kappaleet, joilla on tilaa kasvaa soittotaidon mittoihin, tai ne, joita ei ole ammuttu aivan täyteen astromusiikillista informaatiota, toimivat parhaiten.  Hitaan vieressä nopealla on tilaa hengittää.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Vaikka moderni progemetalli ei juuri kuluta oman levykokoelmani hyllymetrejä, ei näin tyrmäävää sekoitusta soitannollista virtuositeettia ja sävellyksellistä kunnianhimoa voi ohittaa olankohautuksella. Senkin uhalla, että ”Sky Divided” voi karkottaa osan progemetalliyleisöstä jo tyylivalinnoillaan, vaikuttaa Simulacrum jatkavan valitsemallaan tiellä, muista piittaamatta. Ja hyvä niin – oman tiensä kulkijoita ei ole koskaan liikaa.

8 ½ / 10

Kappalelista:
1. Timelapse (02:50)
2. Behind The Belt Of Orion (05:32)
3. Broken (05:51)
4. Embrace The Animal Within (05:00)
5. Deep In The Trenches (05:25)
6. The Abomination (10:57)
7. Sky Divided (05:50)
8. Enter Hyperion (06:01)
9. A New Beginning (14:19)

https://www.facebook.com/simulacrumofficial

Kirjoittanut: Juhani Mistola

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy