Simulacrum syntyy uudelleen Genesiksellä

Kotimainen on ehtinyt tuuttaamaan turkulaislähtöistä, mutta johonkin vieraaseen galaksiin tähtäävää progemetallia jo kolmannen levyllisen verran.

Pikainen päivitys Turun progemetallistien lähihistoriaan lienee paikallaan:

Bändin vokalistimäärä on tuplaantunut, kun rokkiympyröiden lisäksi mm. erinäisissä musikaaleissa havaittu Erik Kraemer on liittynyt Niklas Bromanin seuraksi jakamaan keulahahmon tonttia. Rumpupallille on istahtanut Tatu Turunen, samalla kun yhtyeen mastermind/kosketinsoittaja/tuottaja/biisintekijä Chrism on viettänyt aikaa englantilaisen Eden’s Cursen kiipparistina – ja kuullaanpa miehen aikaansaannoksia myös Simulacrumin ilmeisen esikuvan, Dream Theaterin vokalisti James LaBrien soololevyllä. Bändin panoksia nostelee luonnollisesti myös takataskussa pullisteleva levytyssopimus italialaisen Frontiersin kanssa. Kansainvälisen luokan hypesanatkaan eivät silti auta, mikäli itse musiikillinen anti takkuaa. Eli miten onkaan sen laita?

Yhtyeen moderni metalli on ollut jo uran alkuvaiheista lähtien tekniseltä osaamiseltaan erittäin pätevää, ja bändin progressiiviseen tyylivalintaan sopivasti musiikista ei ole ikinä uupunut erilaisia käänteitä. Käänteitä on riittänyt jopa siinä määrin, että kaltaiseni poppari on tipahtanut usein kyydistä jo ennen kappaleen puoliväliä.

Siinä missä vuonna 2015 julkaistu temaattinen kakkoslevy ”Sky Divided” oli häkellyttävässä virtuositeetissaan ja sävellyksellisessä kunnianhimossaan jopa jonkin verran ylenpalttinen ja täyteen ahdettu, on tuore ”Genesis” kokonaisuutena paremmin hengittävä. Aloitusraita ”Traumatized” käynnistyy itämaishenkisesti djenttaavan kitarariffin kautta ja vokalisti Niklas Bromanin ärjyvällä sankaritenoriäänellä maukkaasti. Olin alun perin epäileväinen, kun kuulin Erik Kraemerin liittymisestä yhtyeeseen – kyllä, Turussa huhut liikkuvat nopeasti. Mikä bändi tarvitsee kahta kovaa ja korkealta kiekuvaa mieslaulajaa? Kertosäkeessä syy selviää nopeasti. Kun Kraemerin sopivasti ylivedetty Kiske-vibra hyökkää takavasemmalta kiekaisten, palautuvat mieleen vanhojen hyvien aikojen rokkitähdet ja power metal -bändit. Tämähän pakkauksesta puuttui! Etenkin, kun Broman on petrannut laulujensa rockuskottavuutta viime kuulemalta, ei pysty suoralta kädeltä edes sanomaan, kumpi hoitaa homman paremmin.

Kun edellisalbumi oli eeppinen teemalevy suoraan sarjakuvadivarin takahuoneesta, ollaan nyt klassisten progebändien jalanjäljillä: Kuvitteellisen LP:n A-puolen täyttävät yksittäiskappaleet ja B-puolella on eeppinen moniosainen ”teos”. Neliosainen ”Genesis” koostuu vuoden 2012 ensilevyn päättäneestä ”The Celestial Architechtistä” ja kolmesta täysin uudesta osiosta. Itselleni kokonaisuus näyttäytyy bändin eräänlaisena kasvutarinana; siinä missä uusiksi äänitetty ykkösosa on taidokasta, mutta sävellyksellisesti sekavaa ELP-henkistä liruttelua, on jatko vapaammin hengittävää ja maukkaammin groovaavaa progeilua. Etenkin päätösosa ”End Of Entropy” lunastaa odotukset matikkametallin ja eeppisten mahtimelodioiden naittajana.

Melodiat ovat yleisemminkin kautta linjan luontevampia ja yleisöystävällisempiä – näitähän voisi jopa laulaa mukana! On epäilemättä ollut mainio idea suoda suurempi sävellysvastuu myös muille kuin jälleen tuottajana, äänittäjänä ja miksaajana toimineelle kosketinvelho Chrismille. Useammalla raidalla sävellyskrediiteissä esiin nouseva kitaristi Petri Mäkilä esiintyy edukseen ja akustiset osiot tuovat sitä kauan kaivattua dynamiikkaa koko Simulacrumin nyrjähtäneeseen maailmaan. Chapmanin ja puhdassoundisen kitaran duetosta jonnekin muualle kasvava ”Like Me, Like You” nousee jopa yhdeksi levyn huippuhetkistä.

Kun sävellyksissä ollaan harpottu näin huimia edistysaskeleita, tulee melkein unohtaneeksi, että Tatu Turusen rumputyöskentely ja Salomonin kitarointi on aivan maailmanluokkaa ja pääseepä basisti Olli Hakalakin väläyttelemään aina yhtä eksoottista Chapman’s Stickiä.

Jos kuitenkin on valittava jokin oma suosikkikappale tämän kaiken säveltulituksen joukosta, olkoon se toisena kuultava ”Nothing Remains”, jossa yhdistyvät bändissä piilevä rokkaavuus, herkkyys ja toki myös basisti Hakalan osuvat lyriikat. Kaikki muuttuu ja ainakin Simulacrum on muuttumassa juuri sellaiseksi tarttuvan kikkailumetallin lähettilääksi, jonka sen on koko ajan suonutkin olevan.

9/10

 

Kommentoi julkaisua