Sisäsiistiä, suloista ja ennalta-arvattavaa – arviossa Evergreyn ”Theories of Emptiness”

Göteborgin melodisen ja semisti kokeellisen radioformaattimetallin kärkiairut Evergrey on julkaissut neljännentoista pitkäsoittonsa. Tällä kertaa yhtye on pumpannut palettinsa popeimmat ja suoraviivaisimmat elementit tappiin asti ja tehnyt ehkä uransa juustoisimman albumin. Tämän piirteen voi nyt käsittää ja mieltää monella tapaa. Jos vuosi olisi edelleen 1987 ja Europen ”The Final Countdown” kuuminta hottia, ei tämä länsinaapurin menestysreseptillä valmistettu tuote siitä mahtipontisuudessaan kauaksi jäisi. Vuonna 2024 vastaavan tyyppisessä hommassa tuppaa vaan olemaan vähän eri maku.

Sinällään albumin tuotantopuoli on enemmän kuin jiirissä. Albumin soundit jyskäävät muhkeasti, selkeän erotellusti mutta samettisella pintakäsittelyllä kuulohermoja myötäilevästi. Sama, teknisen toteutuksen osalta huippulaadukas linja on muodostunut yhtyeelle jo albumituotannon suhteen eräänlaiseksi tavaramerkiksi. Kuitenkin, verrattuna esimerkiksi allekirjoittaneen rosterissa yhtyeen tuotannon korkeimmalle rankattuun ”The Atlanticiin” (2019) tai sitä hieman vaisumpaan ”The Heartless Portrait (The Orphèan Testamentiin)” (2022), tuo linja ei aiheuttanut samanlaista musiikillisen kiinnostavuuden inflaatiota, kuin mitä nyt ”Theories of Emptinessilla”.

Albumin vahvimmat hetket osuvat avausbiisinä vastustamattomalla groovella nytkyttelevään ja skandinaavista pop-sävellysosaamista viimeisen päälle edustavan kertosäkeen omaavaan ”Falling From The Suniin” ja lievästä AOR-henkisyydestään huolimatta maukkaasti potkiva ”Misfortune” onnistuu tarkoituksessaan erinomaisesti. Albumilta selkeiten irroitettavissa oleva kestohitti ja ehdottomin voimabiisi, myös videosinglenä julkaistu ”Say” nostaa toisaalta Evergreyn rimaa voimaballadien rakennusrintamalla pykälän, ellei toisenkin verran.

51 minuutin mitassaan ”Theories of Emptiness” on freudilaisen lipsahduksen omaisesti laatutakuulla valmistettua, liiankin kanssa tuotejalostettua, tyhjiöpakattua, mutta kaikki modernit standardit täyttävää imellysheviä. ”Theories of Emptiness” pitää sisällään hitusen liikaa höttöä ja tyhjäkäyntiä ollakseen sen tasoinen hittialbumi, johon kyseiseltä teokselta olisi löytynyt kaikki edellytykset.

”Theories of Emptinessin” myötä Evergreylla on toisaalta entistäkin enemmän potentiaalia saavuttaa laajempaa kuulijakuntaa pop-orientoituneen raskaan rockin kuulijapiireissä. Yhtyeen kokeellisempaan, särmikkäämpään ja taiteellisempaan magiametalliin tottuneelle diggarikunnalle albumi kuitenkin kuulostaa auttamattoman valmiiksi pureskellulta, liiaksi mietityltä ja hinkatulta tuotteelta.