Näin Skid Rown ensimmäistä kertaa koskaan lavalla tämän kesän South Park Festivaleilla Tampereella. Myönnän harmitelleeni ennen keikkaa sitä tosiasiaa, että en päässyt aikoinaan todistamaan ainuttakaan kuuluisimman kokoonpanon Suomessa heittämää keikkaa. Ankara itsensä piiskaaminen unohtui pian ensimmäisten ilmoille kajahtaneiden tahtien jälkeen. Bändi oli hyvässä iskussa, Johnny Solinger osoittautui erittäin päteväsi laulajaksi ja maailman rennoimmaksi rock-kukoksi. Harvoin olen keikan aikana nauranut yhtä paljon, tämä siis positiivisena pointtina. Viime vuonna julkaistu ensimmäinen osa EP-trilogiasta ”United World Rebellion” on osoittautunut mainioksi kokonaisuudeksi.

”Chapter Two” tekee viimeistään selväksi tosiasian, että Skid Row on palannut siihen juttuun, minkä bändi hallitsee parhaiten; punkin särmällä tehostettuun raskaaseen rock n’ rolliin, jota maustetaan herkemmillä vedoilla. Debyyttilevy ja varsinkin ”Slave To The Grind” kummittelevat kummallakin ulos tulleella EP:llä sen verran voimakkaasti, että kuulija joko myhäilee tyytyväisenä tai sitten kuittaa uusimmat tallenteet samojen ideoiden väsyneenä kierrättämisenä. Kolmas vaihtoehto on, että ei suostuta edes tutustumaan mihinkään, koska laulajana ei ole Sebastian Bach.

Samankaltaisuus kahden julkaistun EP:n välillä on hämmentävä. Levy alkaa ”Monkey Business/The Threat” -muistutuksella ”We Are The Damned”, joka on ensimmäisen osan aloituksen ”Kings Of Demolitionin” verevämpi ja pahapäisempi kaksonen. Kakkosbiisi ”Give It The Gun” onnistuu paremmin kuin ykkösosan vastaava ”Let’s Go” olemalla loistavaa moottoripyörärockia mehevine riffeineen ja nousuhumalaisine Judas Priest –vaikutteineen. Veto olisi vielä parempi, jos kertosäe olisi tarttuvampi. ”Catch Your Fall” seuraa ”This Is Killing Me:n” viitoittamaa tietä EP:n herkempänä hetkenä siinä mielessä, että klassisimpien hitaiden tasolle ei nousta missään vaiheessa. Perinnetietoinen toteutus akustisen ja sähkökitaran vuorotteluineen sekä onnistunut tunnelman luominen nostavat biisiä ylöspäin. ”Damnation Army” tuo kovasti mieleen ”Slave To The Grindin” nimibiisin. Meno on päällä mullilauman hoilatessa slogania väliosassa ja veikkaan Rachel Bolanin kunnioittavan Ramonesin jäsenten muistoa One- Two- Three- Four- laskennallaan. ”Zero Day” on EP:n raskain ja samalla heikoin hetki. Oivaa rymistelyä, mutta muistijälki jää heikoksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Lopuksi bändi tarjoilee kaksi lainabiisiä samalla tavalla kuin ensimmäisessäkin luvussa. ”Chapter Onen” versioinnit muiden biiseistä eivät hetkauttaneet suuntaan tai toiseen, kakkososalla onnistutaan paremmin. Bändi tarjoilee Queenin ”Sheer Heart Attackista” ja Aerosmithin ”Rats In The Cellarista” itsensä näköiset versiot ja osoittaa, että puntit eivät tutise näinkin kovaan materiaaliin kajotessa. Kaikesta hyvästä huolimatta en silti jaksa innostua vieraissa käymisestä. Vaikka kyse on bonusmateriaalista eurooppalaisille, tilalle olisi voinut ottaa yhden oman biisin.

”Rise Of The Damnation” on parempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Jos käyrä on yhä ylöspäin kun päästään trilogian päätösosaan, saattaa Skid Row nousta suosiossa lähemmäksi kunnian päiviensä tasoa.  Tämä on tietenkin jossittelua, mutta ainakin musiikin tasossa ollaan jo ajoittain lähellä niitä kovimpia timantteja. Soisin kuitenkin edes pientä muutosta kaavaan seuraavalla julkaisulla, koska jos toisto tapahtuu samassa mittakaavassa kuin nyt näiden kahden levyn välillä, niin tympääntyminen uhkaa.

Tunnustan ikävöineeni hyvän fiiliksen raskasta rockia aika helvetisti, ja kun uudet bändit eivät juurikaan tee tällaista tavaraa, niin olkoon vanhassa vara parempi. Santa Cruzista ei ole vielä näiden konkareiden syrjäyttäjäksi, vaikka nuorten jätkien meininkiä kovasti hehkutetaankin. Johnny Solinger oli täysin oikeassa saarnatessaan South Parkin yleisölle maailman tarvitsevan Skid Rown kaltaisia bändejä tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Siitäkin huolimatta, että tuo vaahtoaminen oli osa muuten kornia yleisön kosiskelua, joka meni melkein nuoleskelun puolelle.

Miksi joku taho saattaisi pitää Johnny Solingeria oivallisempana keulahahmona kuin Sebastian ”Fuck Fuck Fuck Fucking Fuck” Bachia? Kummassakin on voimaa, pullistelua ja korkeille taajuuksille ulottumista, mutta Johnnyn huomattavasti rennommassa otteessa on puolensa. Bachilla on pahimmillaan päällä sellainen ähky ja paine, että tekisi mieli kehottaa miestä loikkimaan kymmenen kilon paskalle ennen kuin verisuoni katkeaa päästä. Viimeisimpien näyttöjen perusteella (koskee kumpaakin osapuolta) Sebastian Bach tarvitsee entisiä bändikavereitaan huomattavasti enemmän kuin toisinpäin.

Loppukaneetiksi ihmettelen EP:stä veloitettavaa rahamäärää. Ainakin joissakin myyntipisteissä hinta on sama kuin normaalilla kokopitkällä. Ratkaisu julkaista materiaali pienempinä annoksina lanseerattiin aikoinaan kukkaroystävälliseksi vaihtoehdoksi faneille. Kolmeen osaan jaettu julkaisu ja kaikista veloitetaan yläkanttiin. Kukin päättäköön itse, tuleeko rahalle vastinetta.

8/10

Kappalelista:
1. We Are The Damned
2. Give It The Gun
3. Catch Your Fall
4. Damnation Army
5. Zero Day
6. Sheer Heart Attack
7. Rats In The Cellar

Skid Row Facebookissa
Skid Row Official

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen