Slaughterfest 2013 @ Klubi, Tampere

onslaught2013_metaldaysSlaughterfest 2013 (29.lokakuuta) toi tämän tamperelaistypyn muutoin niin ankean harmaaseen tiistai-iltaan piristävän pärähdyksen thrashia ja dödöä, ja sisälsipä se vielä yhden head over heels-ihastuksenkin. TantaraMasterM:pire of Evil ja Onslaught tarjosivat mielestäni varsin varteenotettavan vaihtoehdon kotona kattoon syljeskelylle, mutta mistä lie auringonpilkuista kiinni, Klubilla oli kiinnostavasta kattauksesta huolimatta valitettavan väljää liikuskella.

Saavuin seuralaiseni kanssa paikalle oikein optimoidusti, noin vartin verran ennen kuin illan ensimmäinen akti korkkasi lavan, mikä mahdollisti pikaisen sananvaihdon pidemmän taipaleen takaa saapuneiden tuttujen kanssa. Vaikka Klubi vaikutti tässä kohtaa suorastaan huolestuttavan tyhjältä, oli silti helpottavaa huomata, että niitäkin ihmisiä vielä löytyy, jotka eivät anna arjen liiaksi lannistaa. Hetkeä myöhemmin lavan valtasi nuori norjalaisnelikko Tantara.

Nämä vuonojen, korkeiden verojen ja kovien palkkojen luvatusta maasta ponnistavat kaverit kiinnitettiin paikkaamaan line upia saksalaisen thrash-legenda Exumerin vetäydyttyä Slaughterfest-kiertueelta logistisiin syihin vedoten. Itselleni entuudestaan tuntematon yhtye vakuutti niin soitto-, kuin esiintymistaitojensa puolesta, mutta omaan makuuni Tantaran musiikillinen anti oli liiankin puhtoista ja suitsitunoloista.

Lienee paikallaan todeta, että tykkään rososta rässissäni. Niinpä nämäkin pojat olisivat mielestäni kaivanneet niin habitukseensa, kuin nätisti jyräävään musiikkiinsa enemmän räkää, roisketta ja lehtiroskiksista heräilyä. Liekö ollut Klubin sauna kuumana, kun bändin pitkätukkien hiukset olivat niin puhtaannäköiset, että hoitoaineen pystyi melkein vielä haistamaan. Eipä siis yllättänyt suuresti seuraavana aamuna, kun kaivelin internetin kätköistä tietoa yhtyeestä ja löytämässäni historiikissa seisoi, jotta koko homma oli startannut kahden miehen ”talent show” -projektina.

Hyvältähän Tantara tietysti näytti (laulajan pitämää oman bändin paitaa lukuunottamatta), eikä korviin tai sieluun sattunut missään kohtaa, mutta karisma vaatii mielestäni monesti vähän kieroa kulmaa, jota nämäkin pojat onnistuvat toivottavasti iän myötä kerryttämään. Taidokkaita soittajiahan nuo kiistatta olivat.

Se, minkä Tantara hävisi karismassa ja tenhovoimassa, Master otti heti kättelyssä korkojen kera omakseen. Sen verran tykki startti alun perin Chicagosta kotoisin olevalla ja nykyään Tsekeissä majailevalla death metal -pumpulla oli, että huomasin heilauttavani nyrkkini ilmaan täysin spontaanisti jo heti ensimmäisen biisin tuiskeessa. Tämä oli henkilökohtaisella tasolla kovan luokan yllätys, sillä death metal ei ole istunut ikinä oikein pirtaani muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Näin ollen en ole genreen kummemmin myöskään koskaan perehtynyt – saati sitten tutustunut näin maagiseen yhtyeeseen. Suorastaan nolottaa myöntää, että tämä oli ensi kosketukseni Masteriin.

(Nyt varmaan jossain otsa läpsähti ankarasti ja joku lopetti lukemisen, mutta siltä varalta joku toinen jaksaa ymmärtää pientä raukkaparkaa, eiköhän jatketa.) Vaan eipä jäänyt pelkäksi häpeässä möyrimiseksi tunnetilani, sillä ihan oikeasti käsi sydämellä, eikös sentään olekin herkullinen tunne, kun tajuaa jonkun vetäneen jalat alta yllättäen ja ihan kymmenen nolla? Siellä sitten virnuilin kuin vähäjärkinen ja saatoinpa vähän nytkähdelläkin musiikin mukana.

Parastahan tuossa oli, että Master vakuutti koko hemmetin settilistallaan. Virneeni säilyi siis alusta loppuun, syveten minuutti minuutilta. ”Oi jospa kaikki dödö olisikin tällaista!”, oli muistiinpanojeni ehdottomasti keskeisin anti Paul Speckmannin luotsaaman yhtyeen osalta. Tällaista tarkoittaa tässä nimenomaisessa tapauksessa yhteen sanaan tiivistettynä groovaavaa.

Master vältti erinomaisella tarkkuudella kaikki ne karikot, joihin death metal -yhtyeet ja -kappaleet niin herkästi mielestäni kosahtavat. Loputon, tiivis paahto ilman minkäänlaista ilmavuutta on mielestäni omiaan tappamaan kaiken grooven ja mielenkiinnon kappaleista.

Minä kun en musiikin teosta mitään tiedä, niin en osaa myöskään nauttia juuri pätkääkään sellaisesta musiikista, jonka tunnuslauseena tuntuu olevan nätisti muotoiltuna ”helkkarin nopea ja tekninen”. Lisäksi ainakin geneeristen death metal -pumppujen omaksuma nuivan ynseä tai ilmeetön esiintyminen on sekin omiaan ajamaan tämän halinallespandexprinsessan riemukkaampiin maisemiin.

Kuten sanottua, Master onnistui vakuuttamaan minut siitä, ettei dödön ole pakko olla pelkästään puuduttavaa, brutaalia jyystöä, vaan siinäkin voi oikeasti parhaimmillaan olla mukana sellaista mukaansatempaavuutta, energiaa ja karismaa, joka uppoaa minuun kuin veitsi vanhaan ihmiseen. Näinpä kiitän kauniisti hatahata-kompista, murinamelodioista ja ihastuttavan hyväntuulisesta esiintymisestä. Tätä tulee levyhyllyyn ja näitä menen taatusti toistekin katsomaan!

Seuraavaksi lavan otti halutuun brittiläinen M:pire of Evil – tai Mpire of Evil tai M-pire of Evil. En ole asiasta lainkaan varma, kun yhtyeen kotisivuillakin käytetään kaikkia kolmea variaatiota. Joka tapauksessa pysyttäydyn nyt tässä taustalakanaversiossa ihan vain siksi, että sillä lähdin liikkeelle. Yhtyeen nimihirviöhän juontaa juurensa Venomin ”Prime Evil” -levystä hyvinkin pitkälti siksi, että M:pire of Evilin miehistöstä kaksi kolmasosaa muodosti aikanaan puolet kyseisen levyn Venom-kokoonpanosta.

 

Eipä siis käy kieltäminen, etteikö illan ensimmäinen brittiyhtye kiinnostanut lähinnä Venom-covereiden toivossa – ja kyllähän niitä tietysti kuultiinkin. Tavallaan kävi kyllä silti suruksi, ettei Mantaksen ja Demolition Manin yhtye yltänyt omilla biiseillään lähellekään Venom-lainojen rokkaavuutta.

M:pire of Evil vaikutti kärsivän hienoisesta kankeudesta ensimmäisen biisin aikana, mutta onneksi se karisi varsin nopeasti soitannon edetessä ja yhtyeestä kuoriutuikin ihan luontevan oloisia esiintyjiä. Etenkin Mantaksen hienoisesti sarjamurhaamisesta haaveilevan kirjastonhoitajan habitus viihdytti silloinkin, kun biisit eivät sitä onnistuneet tekemään. Koetin muun muassa kovasti muistella niinkin triviaalia asiaa kuin, että olinko koskaan aikaisemmin nähnyt kenenkään soittavan metallia silmälasit nenällään.

Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että M:pire of Evilin keikka meni, kuten alustavasti olin epäillytkin; vanhoja aarteita odotellessa. Näitä aarteita olivat tällä kertaa muun muassa ”Die Hard”, ”Welcome To Hell”, ”Witching Hour” sekä ”Black Metal”, jotka kukin vuorollaan saivat kuin saivatkin pään nyökähtelemään mukavasti ja taisin jopa paikoin ”laulahtaa” sanan tai kaksi mukana.

Harmikseni joudun toteamaan, että M:pire of Evil, josta joitakin hyviäkin arvioita olin aikaisemmin lukenut, ei onnistunut meikäläistä siis vakuuttamaan. En usko, että ongelma oli myöskään täydellisesti omassa lähtökohtaisesti hivenen skeptisessä asenteessani, sillä yhtye oli mielestäni oman materiaalinsa puitteissa sen verran puuduttava, etten sitä kyllä varta vasten mene jatkossa katsomaan.

Slaughterfest 2013 pääesiintyjä (ja samalla merkittävin syy sille, että hyppelehdin bensalenkkareissani paikalle), Onslaught, nousi lavalle edeltäjiään teatraalisemmin. Lavan reunan varjoista yksitellen parrasvaloihin putkahdellen, mikä Klubilla on sinänsä jo kokeilemisen arvoinen tempaus, nämä britit toivat muassaan tuulahduksen suuren maailman showmanshipista. Liekö sitten kiinni pitkästä historiasta ja jonninmoisesta legendahtavasta täpästä, mutta suuresta maailmasta oli tuotu mukana myös tietynlainen etäisyys yleisöön. (Olkoonkin, että vähälukuinen yleisö, allekirjoittanut mukaan luettuna, piti sekin valitettavan suurella prosentilla pienempää tai suurempaa etäisyyttä lavaan koko illan ajan.)

Onslaught tulee ja tappaa, kotona ja puutarhassa”, seisoo muistiinpanoissani ja näinhän se toki on, vaan ei siihenkään ihan koko totuus tiistaina tiivistynyt. Yhtye jyräsi settinsä alusta loppuun tasan ja varmasti niin intensiivisellä otteella, ettei henkeä ehtinyt vetämään. Ottaen huomioon, että Onslaught soitti materiaalia jokaiselta julkaisemaltaan pitkäsoitolta, on mielestäni hatun noston arvoinen suoritus, ettei tyylillistä notkahdusta sattunut kertaakaan koko keikan aikana. Tämä kertoo ennen kaikkea yhtyeestä, joka tietää mitä se tekee ja miksi, eikä höntyile kaiken maailman uudistumisien ja nahan luontien perässä.

(Vaikkei Steve Grimmett kaikessa mahtavuudessaankaan tyylillisesti sopivin valinta Onslaughtiin ole aikanaan ollut, mikä ilmeisesti levy-yhtiön perseilyksi myös laskettakoon, upposi ”In Search of Sanitylta” soitettu ”Shellshock” Sy Keelerin vetämänä settilistaan mielestäni saumattomasti.)

Mutta mikä se osatotuus nyt sitten on, joka mielestäni varjostaa tuota hassun hauskaa muistiinpanoani? Noh, nöyrä mielipiteeni on, että Onslaughtin uudempi tuotanto on paikoin liian tiivistä jyyräämistä, josta tuo niin paljon rakastamani rokkaavuus on tukehtunut sillä perinteisellä tavalla, ilman puutteeseen. Siksipä sieluni hypähteli riemusta ”The Force” ja ”Power From Hell” -levyiltä illan settilistaan napattujen kappaleiden kohdalla. (Tosin huomasin samanaikaisesti myös kierosti haaveilevani kirpakassa pakkaskelissä lenkkeilystä, ”The Force” kun kuului viime keväänä töppösten tahdittajien top 3 listalleni.)

Sen verran vielä urputan, kun samasta asiasta jo aikaisemminkin itkin, että näyttipä Onslaughtinkin basistilla olevan oman bändin paita päällään. Jotenkin se vaan näyttää hölmöltä silmääni kaikilla muilla paitsi Maidenilla, tosin keltanokilla kyllä vielä raskauttavammin kuin sellaisilla, jotka ovat kannuksia jo ehtineet kerryttää.

Vaan eipä tuo tietysti musiikkiin suoranaisesti vaikuta ja niinpä Klubilta saikin suunnata kotia kohti hyvillä mielin, kun hieno ilta päättyi arvoisellaan tavalla ”Thermonuclear Devastationiin”. Kivaa tällä typyllä oli koppa kaupalla, vaikka hieman bändien ja järjestäjien puolesta harmitti, kun osanotto tapahtumaan oli verrattain vähäinen.

Pisimmän korren tiistain kattauksessa veti mielestäni ehdottomasti Master, jolle olisinkin suonut reippaasti enemmän soittoaikaa. Itseasiassa, jopa pääesiintyjän slotin, mutta niin tai näin, joka tapauksessa olen varsin tyytyväinen illan antiin tällaisenaankin. Kiitosta saa myös Klubi, joka varsin esimerkillisellä tavalla sisällyttää narikan lipun hintaan ja jonka palvelu on mielestäni muutoinkin aina – ja tälläkin kertaa – ollut miellyttävää. Nyt jään haaveilemaan, että tällaisille tapahtumille olisi enemmän kysyntää ja niin ollen myös tarjontaa.

Onslauhgtin settilista:

  1. Chaos Is King
  2. Killing Peace
  3. The Sound Of Violence
  4. Shellshock
  5. Born To War
  6. Destroyer Of Worlds
  7. 66’fucking’6
  8. Flame Of The Antichrist
  9. Burn
  10. Metal Forces
  11. Angels Of Death
  12. Fuel For My Fire
  13. Let There Be Death
  14. Onslaught (Power From Hell)
  15. Thermonuclear Devastation

Teksti: Terhi Salonen

Kommentoi julkaisua