Slayer hoiti työnsä mallikkaasti Hartwall Areenalla

Slayer_Hartwall_Arena_0712_2015_g_Pasi_Eriksson_PhotographyHartwall Areenan rakennelmat joutuivat loppuvuodesta todelliselle koetukselle, kun ensin Motörhead toi itsenäisyyspäivänä pommittajansa paikalle ja seuraavana iltana Slayer kantoi paikalle omat ristinsä. Kumpikaan yhtye ei ole erityisen tunnettu hiljaisesta ja rauhallisesta ulosannista.

Slayerilla oli kiertuekumppaneina mukanaan toinen thrash metalin suureen nelikkoon luettava Anthrax sekä muualla kiertäneen Kvelertakin paikan ottanut ruotsalainen oman alansa legenda At The Gates. Suomalainen thrash-partio Lost Society sai halutun avauspaikan hurjiin iltamiin. Kokonaisuus oli melkein kuin mukaelma muinoin Suomen väliin jättäneestä legendaarisesta Clash Of The Titans -kiertueesta, joten suurta juhlan tuntua oli vahvasti ilmassa.

Anthrax ja Slayer olivat saapuneet maahan jo edellisenä päivänä ja saivat kosketusta valtion päämiehiin asti, sillä oluet otettiin hotelli Kämpin baarissa, joka toimi linnan juhlien virallisena jatkopaikkana. Iltapäivälehtien mukaan tunnelma oli ollut leppoinen ja Slayerin kitaristi Kerry Kingistä oli jopa ehdoteltu maamme seuraavaa presidenttiä.

Lost_Society_Hartwall_Arena_0712_2015_c_Pasi_Eriksson_PhotographyHartwallilla lavan korkkasi kolmannen levynsä julkaisua odottava kotimainen Lost Society. Bändi on tunnettu hurjasta live-menostaan, eivätkä miehet malttaneet juuri paikoillaan seisoskella nytkään. Lyhyestä setistä ei suvantokohtia löytynyt, vaikka bändi oli huolissaan yleisön jaksamisesta jo ensi metreillä. Yleisöä oli yllättävänkin reippaasti paikalla, vaikka bändi aloitti melko aikaisin. Olihan se ihan hienon näköistä, kun bändi kyykytti koko permannon ja sai mukavaa säpinää aikaan. Yhtyeen nuoruuden into paistoi läpi jopa siinä määrin, että välillä tuntui, että meininki meni jo hieman kohkaamisen puolelle. Se ei silti ongelmana ole kovin vakava, ja jos bändi itse jaksaa, tie on varmasti vielä pitkä.

Göteborgista kotoisin olevaa At The Gatesia on yleisesti pidetty kaupungin nimellä kulkevan soundin ja genren isänä. Bändin ura oli aikanaan suhteellisen lyhyt, mutta varsinkin vuonna 1995 julkaistua Slaughter Of The Soul  – levyä pidetään klassikkona. Kesken nousukiidon bändi kuitenkin löi pillit pussiin, ja paluu lavoille nähtiin mm. Ruisrockissa vasta reilut kymmenen vuotta myöhemmin. Viime vuonna kuultavaksi ilmestyi uusi levy At War With Reality”, joka kunnialla jatkoi bändin tarinaa. Bändi oli hieman eri puusta veistetty kuin muut illan esiintyjät, mutta se ei haitannut yhtään. Ja kyllähän bändi vaikutteita on saanut varmasti ainakin illan pääesiintyjältä.

At_The_Gates_Hartwall_Arena_0712_2015_a_Pasi_Eriksson_PhotographyKeikka polkaistiin käyntiin uuden levyn kappaleella ”Death And The Labyrinth”, eikä musiikista puuttunut melodian kyllästämää raivoa. Seuraavana  soitettu ”Slaughter Of The Soul” toi esiin  keikan  musiikillisen kulun: puolet uutta levyä ja puolet edellistä levyä.  ”The Swarm” edusti ainoana biisinä tuotantoa tuon kaksikon ulkopuolelta. Harmillisesti yksi omista suosikeistani, ”Terminal Spirit Disease” oli jätetty odottamaan parempaa aikaa.

Laulaja Tomas Lindbergin repivä ja tuskainen ääni oli edelleen hyvässä kunnossa. Muutenkin mies jaksoi pitää liikettä yllä ja piiskata yleisöä, vaikka aina mahdollisuuden tullen jättikin mikrofoninsa kaiuttimen päälle ja hiippaili lavan sivustalle. Sieltä sitten juosten takaisin sorvin ääreen. Vähän samantyyppistä performanssia on usein harrastunut Overkillin Bobby ”Blitz” Ellsworth. Björlerin veljeksiä Andersia ja Jonasta ei olisi ilman kitaraa ja bassoa toisistaan eroittanut. Jonas hieman tykkäsi liikkua paikaltaan, mutta Andersista tuli usein kummallisesta mieleen Sentencedin Tenkula-vainaa.

Bändin lavasteet koostuivat taustalakanasta ja muutamasta vahvistimesta lavalla, mutta nämä ovat sivuseikkoja bändin ulosannin ollessa varsin tehokasta. Vastaanotto ei ehkä ollut ihan yhtä riehakas kuin muilla illan esiintyjillä, mutta ei nyt onneksi kuitenkaan ihan helmiä sioille. Lindberg ei suuremmin jutustellut, mutta vähän vanhoja keikkoja muistellen myös kiitettiin, että yleisö oli vaivautunut paikalle bändin show’n ajaksi. Viimeisenä rykäisty ”Blinded By Fear” jätti  janoamaan lisää.

Anthrax_Hartwall_Arena_0712_2015_h_Pasi_Eriksson_PhotographyVuoden 2014 Tuskan ehdoton kuningas oli Yhdysvaltain itärannikolta operoiva Anthrax, ja odotukset olivat korkealla tämänkin keikan suhteen. Pettyä ei tarvinnut, sillä lavalle raahattujen pentagrammien varjoista ”Caught In A Mosh” – biisillä aloitettu keikka oli yhtä ilotulista. Ikä ei miehiä painanut, vaan lava otettiin kokonaan haltuun. Rumpali Charlie Benante on kärsinyt terveysongelmista, ja suunnitelmista huolimatta miestä ei Suomessa nähty. Sijaistakoja Jon Dette hoiti kyllä hommansa mallikkaasti ja soitto kulki. Toki hänelläkin on varmasti jo paljon keikkoja takana, ja ammattimies on aina ammmattimies. Ainoastaan Volbeatiin karanneen Rob Caggianon korvannut Jonathan Donais ei antautunut täysin levottomien jalkojen vietäväksi. Basisti Frank Bello ja kitaristi Scott ”Not” Ian sen sijaan antoivat sotatansseille vauhtia vokalisti Joey Belladonnan ottaessa jatkuvaa kontaktia yleisöön. Belladonna on kyllä oivallinen keulakuva sanan koko tarkoituksessa. Pähkinöinä tuntuivat olevan konserttiin saapuneet neljätuhatta päänhakkaajaakin, sillä pitti pyöri pirteänä ilman kehotuksiakin ja kaikilla taisi olla hauskaa. Anthraxin erona esimerkiksi Slayeriin verrattuna on huumori sekä hyväntuulisuus, ja ne toivat tällekin keikalle oman säväyksensä muiden illan ulkomaalaisten artistien ollessa monta astetta synkempiä.

Keikka oli valitettavan lyhyt, sillä klassikoita bändillä olisi riittänyt paljon pidempääkin hurmioon. Yhtyeen vuonna 1985 julkaistu Spreading The Disease täytti tänä vuonna 30 vuotta, ja juhlajulkaisuakin on ilmoille lyöty, mutta keikalla sitä ei erityisemmin huomioitu. ”Madhouse” sai kunnian olla ainoa levyltä soitettu biisi. Suurimman kakun haukkasiAmong The Living-levy kolmella kappaleellaan. State Of Euphoria” – jaPersistence Of Time-levyiltä ei soitettu kuin coverit ”Antisocial” ja ”Got The Time”. Niiden kuulumista repertuaariin on aina välillä kyseenalaistettu, mutta  minulle ne ovat ensisijaisesti Anthraxin biisejä. Viimeisimmän levynWorship Musicin biisit ”Fight ’em Til You Can’t” ja ”In The End” sulautuivat täysin vanhempien biisien joukkoon ja olivat kylla paikkansa ansainneet.

Anthrax_Hartwall_Arena_0712_2015_b_Pasi_Eriksson_PhotographyBändi on välillä tehnyt seikkailuja rapin maailmaan, ja Belladonnaa välillä korvaneen John Bushin aikana flirttailtiin monienkin vaikutteiden kanssa. Nyt homman nimi tuntui olevan thrash, mitä korosti Belladonnan kysymys ”Rakastatteko thrash metallia?” ennen ensi vuoden alkupuolella ilmestyvältä For All Kings-levyltä soitettua ”Evil Twin” -kappaletta. Biisi on hyvä ja nostaa odotuksia uudesta levystä, jonka kansikuvakin on jo paljastettu.

Menneitä kollegoja kunnioitettiin vahvistimien päälle lasketuilla lakanoilla, joissa ”Dimebag” Darrell ja Ronnie James Dio muistuttivat elämän katoavaisuudesta. Viimeisenä soitetun ”Among The Living” -kappaleen jälkeen Belladonna huikkasi vielä, että nähdään ensi kesänä.

Anthraxin jälkeen huumorille ei ollut enää illan aikana sijaa. Tilalle astui toivottomuus ja asioiden hulluus – kylmemmin voisi jopa sanoa, että realismi. Ennen Slayerin alkua esirippu oli valaistu Ranskan lipun väreillä, mutta intron soidessa nekin vaihtuivat pentagrammeihin ja ylösalaisin käännettyihin risteihin. Kun esirippu  laskeutui ja tänä vuonna julkaistunRepentlessin nimibiisi saatiin käyntiin, armoa ei enää annettu. Katosta laskeutui ketjujen varassa vielä neljä isoa väärinpäin olevaa ristiä taustakuvana toimivan levynkannen eteen varmistamaan synkkää tunnelmaa.

Siinä missä Anthraxin Belladonna juoksenteli ympäri lavaa, Tom Araya käyskenteli arvokkaan ja ylvään oloisesti päästäen kuitenkin eläimellisen puolensa irti välittömästi mikrofonin läheisyyteen päästessään. Ainoastaan  harvoissa välispiikeissä mies käytti mikrofonia rauhallisesti – mikä teki hänestä vielä arvaamattomamman oloisen. Ennen sodasta kertovaa ”War Ensembleä” hän piti puheen, jossa hän kysyi yleisöltä: ”Oletteko valmistautuneita?” Araya kuvaili, kuinka sota on vain valtioiden välistä peliä ja tulee koskettamaan jokaista, halusimme tai emme. Arayan puhetta on palstoilla ja puheissa tulkittu monella tavalla, mutta itse käsitin sen vain biisin henkeen sopivana kuvauksena maailman tilasta valta-, uskonto-, öljy- ja aseteollisuustaisteluineen. Maailma oli kappaleen julkaisun aikaan 25 vuotta sitten melkein yhtä hullussa jamassa, ja bändillä on sodan sekä terrorismin kanssa muutenkin sattunut yhtäläisyyksiä mm. God Hates Us All -levyn julkaisuajan kanssa. Pieni huumorivivahduskin tosin kuultiin, kun roudarin korjatessa Arayan monitoreja tämä totesi: ”Minulla ei ole teleprompteria vaan paperin palasia.”

Slayer_Hartwall_Arena_0712_2015_e_Pasi_Eriksson_PhotographyKerry King ei myöskään harrastanut kovin suuria liikeratoja vaan hoiti hommansa tiukasti ketjut vyötäröllä roikkuen. Exodus-mies Gary Holtin asemasta bändissä ei minulla vieläkään ole varmaa käsitystä, mutta edesmennyttä Jeff Hannemania ei mainittu eikä muisteltu keikalla enää millään tavoin, joten asema lienee melkoisen turvattu. Taidoista se ei ainakaan ole kiinni, ja hyvin mies sopeutuu joukkoon. Molemmilla kitaristeilla on aivan oma soittotyylinsä, ja vibrakammet taipuivat mutkalle tuon tuostakin.

Uuden levyn biisiä ”When The Stillness Comes” olen pitänyt vähän heikompana teoksena, mutta livenä sen hiipivyys ja ahdistavuus saivat uudet mittasuhteet ja kuulen biisin nyt ihan eri tavalla. Hyvä muistutus siitä, kuinka keikat ovat kuitenkin aina tärkeitä. Bändi oli olemukseltaan viileä ja etäinen, mutta tämän bändin tyyliin se taitaa kuuluakin. Yleisöä ei turhaan kosiskeltu vaan loppuun todettiin vain kiitos paikalle tulemisesta.

Settilistassa ei ole valittamista. Bändi tykitti tiuhaan tahtiin sopivassa suhteessa uusia, vähän harvinaisempia sekä ikivihreitä biisejä. Itseäni lämmitti varsinkin ”Black Magicin” kuuleminen; Seasons In The Abyss -levyltä löytyvää ”Dead Skin Maskia” kuvailtiin puolestaan Slayerin rakkauslauluksi. ”Raining Bloodin” aikana yleisö muodosti oman wall of deathin, ja ”Angel Of Deathin” aikana nähtiin varmaan illan isoin moshpit. ”Raining Bloodin” aikana ei verisadetta nähty, mutta lopputulos oli ilman sitäkin taatun voimakas.

Lujaa soittanut Slayer oli niin tyly ja tehokas, että mitään jossiteltavaa ei jäänyt. Bändin tulevaisuus näyttää siis hyvältä, eikä myöskään Anthraxista tarvitse illan perusteella kantaa huolta. Tuskin illan antiin tyytymätöntä yleisöä löytyi, ja olisi upeaa, jos näitä useamman isomman bändin kiertueita järjestettäisiin myös tulevaisuudessa.

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Pasi Eriksson

Lost Society: Kill (Those Who Oppose Me) // Diary Of a Thrashman // I Am The Antidote // Terror Hungry // Hangover Activator // Braindead (’Til The End).

At The Gates: Death And The Labyrinth // Slaughter Of The Soul // Cold / At War With Reality // The Swarm// The Circular Ruins // Suicide Nation // Heroes And Tombs // Under A Serpent Sun // The Book Of Sand  // Blinded By Fear.

Anthrax: Caught In aA Mosh // Got The Time // Madhouse // Antisocial // Evil Twin // Fight ’Em ’Til You Can’t // Indians //March Of S.O.D. //In tTe End //Among The Living

Slayer: Repentless // Postmortem // Hate Worldwide // Disciple // God Send Death // War Ensemble // When The Stillness Comes / /Take Control // Mandatory Suicide //Chemical Warfare // Die By The Sword // Black Magic // Vices // Seasons In The Abyss // Hell Awaits // Dead Skin Mask // World Painted Blood // South Of Heaven //Raining Blood //Angel Of Death.

Kommentoi julkaisua