Slayer polkaisi South Parkin perjantain käyntiin totutun tappavalla tyylillä
Olipa kerran Sauna Open Air. Nykyisin sitä ei enää ole, sillä se meni konkkaan eikä sitä enää järjestetä. Parisen vuotta sitten paikalle yllättäen astui korvaaja, tuore South Park, jonka esiintyjäkaartikin erosi huomattavasti esimerkiksi Tuskan vastaavasta glam- ja perushevipainotteisuudellaan. Tänä vuonna järjestävänä tahona olikin Radio Cityn sijaan Radio Rock, ja muutoksen huomaa esiintyjiä katsastaessa. Perjantain pääesiintyjän roolia esitti Slayer ja mukana menossa olivat muun muassa Triptykon, Stam1na, Amorphis ja Lost Society. Voit lukea perjantain raportin tästä:
Vuoden ensimmäisen esiintyjän paikan oli itselleen napannut Oulusta ponnisteleva hard rock -poppoo nimeltä Temple Balls, ja ihan hyvin bändi hommansa hoiti. Aurinko paistoi ja soundit olivat kohdillaan, mutta yleisön vähäisyys oli lähes tuskaista katseltavaa, enkä voinut siinä mielessä olla säälimättä bändiä. Päälavaspotin tuoman huomion olettaisi jotenkin vaikuttavan bändin esiintymiseen, mutta oikein antaumuksella bändi porskutti setillään menemään. Erityistä kiitosta ansaitsee bändin laulupolitiikka: taidokkaan laulajan lisäksi kappaleet sisälsivät paljon joukkolaulantaa, jolloin kaikki paitsi rumpali harmonisoivat keskenään. Bändi saattoi olla hieman vaikeassa roolissa festareiden avaajana, mutta homma meni oikein moitteettomasti!
Seuraavaksi kakkoslavan saapui korkkaamaan aikataulumuutosten myötä se tuttu ja turvallinen – hyvällä tavalla, siis – Santa Cruz. Download-festareihim liittyvien aikatauluongelmien takia bändin settiä jouduttiin aikaistamaan, mutta tämä ei bändin menoa vaikuttanut latistavan. Suurimmaksi osaksi anniskelualuetta ollut teltta-alue oli jo ennen bändin aloittamista kerännyt kiitettävän määrän väkeä, vaikka päivä oli vasta alussa. Tästä herääkin kysymys: miksei tämä bändi olisi voinut esiintyä päälavalla?
Mainos päättyy
Santa Cruzin setti koostui pääosin viime vuonna julkaistusta, bändin nimeä kantavasta levystä, enkä keksi kappalevalikoimasta suurempia moitteita. Bändi on musiikillaan naittanut glam-soundin astetta modernimpaan hevistelyyn, ja sitä oli yllättävän mukavaa seurata elävänä. En ole aiemmin tunnustautunut järin suureksi bändin faniksi, mutta viimeistään tämä keikka on antanut kovaa todistusaineistoa siitä, että Santa Cruz on ihan vakavasti otettava tekijä, vaikka ”We Are The Ones To Fall” -kipaleen nimen jatkotoisto onkin edelleen aika puuduttavaa.
Päälavalla seuraavaksi esiintynyt Battle Beast ei houkuttanut. Bändin kasaripowermeno on aiemmin aiheuttanut lähinnä huvitusta, eikä menosta poikettu tällä mallilla. Ilokseni katseluasemaani ei kuulunut bändin taustanauhat eikä keytaristin soitanto, joten menoa jaksoi kuitenkin seurata. Tässä vaiheessa nälkä oli jo alkanut painaa, joten päätin käydä tutkimassa alueen ruokatarjontaa. Mainittakoon kuitenkin, että bändin keulahahmo Noora Louhimon lauluääni oli aivan järkyttävän kovassa terässä.
Syöminkieni jälkeen kipittelin takaisin kakkoslavalle, jossa seuraava esiintyjä Ember Falls oli jo aloittelemassa. Ensimmäisellä kerralla kun bändin elävänä näin Tampereen Klubilla, bändi oli ehdottomasti illan odotetuin esiintyjä, mutta South Parkin yleisön vastaanotto oli huomattavasti vaisumpi. Hyvän setin bändi rykäisi, mutta yleisön vähäisyys painoi kokemusta pahasti. Näin käy, kun aikatauluja joudutaan järjestelemään lyhyellä varoituksella uusiksi, sillä alunperin Santa Cruzin oli tarkoitus soittaa tässä välissä. Tässä vaiheessa huomasin myös telttalavan soundien olevan astetta köykäisemmät kuin päälavan, mutta keikan viimeiseen ”Shut Down With Me” -kappaleeseen – jonka aikana Blind Channelin Joel Hokka saapui mukaan lurittelemaan – mennessä tilanne ehti parantua.
Mainos päättyy
Amorphis on aina ollut yksi niistä ”muutama kappale jees, loput ok” -luokan bändeistä, joita on lähinnä vain ”ihan kiva” seurailla. Viime vuonna julkaistu ”Under The Red Cloud” oli kuitenkin helvetin kova julkaisu, joten odotin innolla bändin South Park -settiä. Ja oli muuten komeaa! Uusi levy oli suuressa roolissa bändin settilistassa, mikä sopi minulle varsin mainiosti. Bändin lavarakennelma oli myös illan ensimmäinen, johon jaksoin enemmän kuin vilkaisun verran kiinnittää huomiota, enkä voinut olla ihailematta sen jylhyyttä pienen sadekuuron alkaessa. Tomi Joutsen kuulosti oikein loistavalta, eikä hänen järkyttävän kokoisista rastatakuista pois hankkiutuminen haitannut yhtään. Jotkut saattavatkin muistaa nuo hulilupteripäivät, jolloin Joutsen välillä seisahti lavan eteen ja pyöritteli muutaman metrin säteellä jättimäisiä hiuspötköjään. En taida keksiä bändin setistä juuri mitään valitettavaa. Paitsi täytyykö bändin enää uransa tässä vaiheessa spiikata ”House of Sleep” -kappaletta sisään?
Lost Societya on aina ilo seurata livenä, koska bändin lavameininki ja -energia ovat ihailtavaa luokkaa. Tällä kertaa bändillä oli myös uusi (ja todella kova) levy allaan, joten odotin mielenkiinnolla bändin settiä. Valitettavan hampurilaiskojutapahtuman vuoksi en kuitenkaan ehtinyt seurata kuin setin alkua ja loppua. Telttalavaan sisäänpääsy alkoi kuitenkin bändin setin loppuvaiheen aikana olla hieman haastavaa, sillä pienen alueen pienen sisäänkäynnin edustalla lojui astetta isompi vesilätäkkö. Lätäkön päälle kyllä kyhättiin kulkutie, mutta koko homman ollessa vain muutaman metrin levyinen ei siitä enää tässä vaiheessa päässyt kulkemaan, sillä siihen väki jostakin syystä jäi seuraamaan keikkaa. Väki hei, siellä taaempana olisi ollut tilaa.
Kuka päätti Triptykonin sopivan paremmin päälavalle kuin telttalavalle? Celtic Frost -legenda Thomas Gabriel Fischerin nykyinen projekti esittelee pipopään kenties raskaimpia ja painostavimpia teoksia kautta aikojen. Jostain syystä tämän oletettiin toimivan parhaiten ulkotiloissa sumuisen teltan sijaan?! Noh, kyllähän se kuitenkin toimi. Päätin seurata keikkaa lähempää, ja vaikka soundit tunnetusti puuroutuvatkin läheltä kuunneltaessa, oli Fischerin uhkaava lavaolemus vaikuttavaa seurattavaa. Pipopääripsarilegendan bändin kappaleet toimivat oikein hyvin, ja kuultiinhan keikan aikana myös muun muassa Celtic Frost -laina ”Eternal Summer”. ”H.R. Giger -hevi” toimi siis yllättävän hyvin ulkopuitteissa, mutta edelleen olisin mieluummin seuraillut tätä teltassa.
Telttalavan alueen pienikokoisuudesta: eikö taka-aitaa olisi voinut siirtää edes hieman taaksepäin? Alueen ahtaus ja pienikokoisuus pääsi kunnolla kunniaan Stam1nan setin aikana, sillä alueelle ei meinannut päästä ilman pientä tönimistä ja änkeämistä. Toki osa tästä tungoksesta johtui siitä, että väki kasaantui jälleen sisäänkäynnille, sillä jälkikäteen sain tietää toisessa päädyssä olleen ihan mukavasti tilaa. Toistan siis itseäni: väki hei, siellä taaempana on tilaa.
L
emin ykköshumppaposse Stam1na ei osaa vetää huonoa keikkaa. Aikataulurajoitteiden takia pikavauhtia läpi kelattu setti ehti kuitenkin sisältää bändin keikoille ominaista hassuttelua ja letkeää menoa, jota bändin keikoilla jaksaa seurata kerta toisensa jälkeen. Viime kesän jälkeen pienimuotoista keikkataukoa pitänyt bändi nähtiin South Parkin lavalla yhtä virkeässä ja vetreässä muodossa kuin aiemmin, ja yleisö otti bändin vastaan kaksin käsin. Stam1na taisi myös olla illan ainoa, joka kunnolla käytti telttalavaa hyödykseen valaistuksen ja sumukoneiden luodessa vaikuttavan näyn. Bändin suosio on tosin nykyisin niin suurella mallilla, että eikö bändiä olisi voinut laittaa päälavalle soittamaan?
En odottanut illan pääesiintyjältä sen kummoisempia. Slayer nyt on Slayer: rutkasti huomiota uransa aikana herättänyt rokkipoppoo. Omasta mielestäni bändiä on aina vaivannut kappaleiden asteittainen samankaltaisuus. Riffit ovat useimmiten samasta puusta veistetty, ja rummut paukuttavat rässikomppia tuhatta ja sataa. Onhan bändillä hitaampiakin kappaleita, mutta sama asia niitäkin vaivaa. ”Dead Skin Mask”- ja ”South of Heaven” -kappaleiden introriffitkin kuulostavat hyvin samankaltaisilta! En siis odottanut bändiltä liveolosuhteissa suuria ihmeitä. Yllätyksekseni bändin tuotanto – kuten monen muunkin paahtobändin – toimi huomattavasti paremmin livenä kuin levyllä.
B
ändin uusimman ”Repentless”-levyn ”Delusions of Saviour” -introlla käynnistynyt setti kulki suhteellisen nopeasti. Pääpaino oli lähes totuttuun tapaan tunnetuimmilla ”Reign in Blood”- ja ”Seasons in the Abyss” -levillä, joista setti puoliksi koostuikin. Bändin musiikin yksitoikkoisuuteenkaan ei pahemmin jaksanut kiinnittää huomiota, kun kappale toisensa perään kannusti ympärillä olevaa yleisöä pittitoimintaan ja mukana huuteluun. Tämän sijaan toinen asia jäi kuitenkin vaivaamaan: missä yleisökontakti? Vain yhden käden sormilla laskettavin määrin bändin iloisesti huuteleva keulapappa Tom Araya jututti yleisöä hieman. Jos siis edes sitäkään, sillä muutamaan otteeseen ”jututtelu” koostui siitä tavanomaisesta ”meidän pitäisi kiittää teitä faneja” -habittelusta. Se on mukava kuulla, mutta jo toisella kerralla sanat menettävät tarkoituksensa. Kiusallisin tilanne tuli vastaan ”Mandatory Suicide” -sotakritiikkiä spiikatessa, sillä ”rakastatko maatasi” -puhelu tuntui kestävän aivan liian kauan.
Itse soitannossa ei ollut valittamisen varaa. Edesmenneen Jeff Hannemanin korvannut Exodus-legenda Gary Holt jättipulisonkeineen hoiti asemansa kiitettävästi, eikä bändissä muutamaankin otteeseen rummutelleen rässikompittelija Paul Bostaphin kannuttelussa ollut sijaa moitteille. Settilistasta jaksan sen verran nillittää, että ”Disciple”-kappale olisi ollut mukavaa kuulla, kuten myös ”Reign in Blood” -levyn ikilemppari ”Piece by Piece”. ”Angel of Death” -klassikkoon – ja siinä samalla mahtavaan Hanneman-tribuuttiin – päättynyt setti toi kuitenkin vuoden 2016 Saun… Siis South Parkin oivaan lopetukseen.
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Thomas Frankton
