Slayerin debyyttialbumi ”Show No Mercy” 40 vuotta

Vuosi 1983 on metallimusiikin saralla merkittävä vuosi. Suureen suosioon kiitäneen thrash metalin tunnettuja teoksia ilmestyi yleisön tietoisuuteen sittemmin klassikoiksi nousseina paketteina, kun niin Metallica kuin esimerkiksi Slayer julkaisivat ensimmäiset kokopitkät albuminsa. Erityisesti Iron Maidenista, Judas Priestista, Venomista ja Motörheadista innostuksensa repineet nuoret yhtyeet houkuttelivat kuuntelijoita ja läjän muita bändejä uuden musiikkityylin pariin.

Yhden maailman merkittävimmän metallibändin, Slayerin historiaa tuskin tarvitsee esitellä sen kummemmin. Jeff Hannemannin, Kerry Kingin, Dave Lombardon ja Tom Arayan perustama nelikko on kohonnut sellaisen kulttibändin asemaan, että vastaavia lienee nykypäivänä lähes mahdoton syntyä. Vietyään rock-musiikin maksimaalisiin nopeuden ja rankkuuden rajoihin ja tehtyään sivussa tukun ikonisia hittikappaleita on bändi toiminut merkittävänä vaikuttajana koko death metalin ja muun extreme metalin syntyyn.

Joulukuun 3. päivä tuli kuluneeksi 40 vuotta ”Sleikan” ensimmäisen levyn julkaisusta. Onkin aihetta tarkistaa, miltä vuonna 2019 uransa päättäneen supertähden ensiaskeleet kuulostivat.

Slayerin debyyttialbumi näki päivänvalonsa vain kaksi vuotta yhtyeen olemassaolon jälkeen, ja siihen nähden bändin soitto, ja jopa biisien taso, ovat yllättävän hyvällä mallilla. Levyn lyriikat ovat ”saatana kaappaa sielusi” -hengessä paikoitellen huvittavia, eivätkä riffikynä tai biisien sovitustaito ole vielä parhaassa terässä. Levyn saundit ovat varsin alkeelliset, mutta koska bändi kääri vaivalla kasaan ylipäätään koko albumin nauhoittamiseen tarvittavan budjetin, ja ajankohta oli 80-luvun alku, ei olisi reilua nillittää niiden heikentävästä vaikutuksesta määräänsä enempää. Tyydynkin toteamaan, että vasta bändin legendaariseksi nousseella kolmannella albumilla ”Reign In Blood” sai Slayer ympärilleen ansaitsemansa tuotannon.

”Show No Mercyltä” löytyy kuitenkin omat makupalansa, joista erityismainintoina on nostettava livesetin vakioraita ”Black Magic” ja tarttuvien riffien ympärille rakentuva ”The Antichrist”, jossa on myös yksi bändin historian parhaista kitarasooloista. Muuten esikoisalbumin matsku hukkuu bändin myöhemmän tuotannon jalkoihin, mikä pitkän uran tehneen yhtyeen tapauksessa voidaan sinänsä ajatella varsin positiivisena asiana. Levyn merkitystä ei voi kuitenkaan kiistää, ja on tietysti ymmärrettävä, että pitkälle viedyn taiteen saavuttaminen vaatii matkan, jonka ensimmäisenä virstanpylväänä ”Show No Mercy” on toiminut. Siinä mielessä levy on edelleen klassikko.

Slayerista on sittemmin muodostunut merkittävän musiikkinsa lisäksi malliesimerkillinen brändi, jota tukevat niin ikoniset biisien nimet kuin näyttävät levyn kannet, rankka saundi ja ylipäänsä bändin häjy olemus. Bändin uralla on riittänyt taiteellista kehitystä, vaikka sen uran alkutaipaleella julkaistua ”Reign In Bloodia” pidetäänkin yleisesti bändin parhaana levytyksenä. Vuonna 1986 julkaistun klassikon jälkeiset ”South Of Heaven” ja ”Seasons In The Abyss” esittelivät yhtyeen melodisempaa antia ja sisälsivät sellaisia hienouksia, jotka eivät olisi palvelleet ”Reign In Bloodin” konseptia.

Slayerin ura päättyi kunniakkaasti. Vuonna 2015 julkaistu ”Repentless” oli yllättävän positiivinen onnistuminen varsinkin siihen nähden, että bändin isoimmat hitit säveltänyt Jeff Hannemann oli jo ennen levyn sävellysprosessia siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Helsingin jäähallissa joulukuussa vuonna 2018 bändiä paikan päällä todistaneena uskallan sanoa thrash-legendan soittaneen loppuun asti tiukkoja keikkoja, sillä ainakaan tuona kyseisenä lauantaina ei bändistä ollut aistittavissa väsymisen merkkejä. Kokoonpanon muutokset ja laulaja-basisti Tom Arayan terveysongelmat ovat saattaneet kiihdyttää lopettamispäätöstä, mutta bändiä suuresti diggailevana voin olla ylpeä siitä, että toisin kuin monet muut kaltaisensa, tajusi 38-vuotisen uran tehnyt metallimusiikin kuolematon ikoni lopettaa ajoissa.

Kirjoittanut: Lauri Nieminen