Slayerin voittomarssin alku – ”Show No Mercy” täyttää 35 vuotta


Slayer on yksi tämän hetken vaikutusvaltaisimmista bändeistä metallimusiikin saralla. Pioneerin rooli ja vuosikymmeniä kestänyt periksi antamaton, omasta tyylistä kiinni pitäminen on luonut Slayerille aseman, jolla myytiin nopeasti loppuun myös Helsingin jäähalli. Loistavat kiertuekumppanit ja jäähyväisinä mainostetut keikat ovat tietenkin edesauttaneet lipunmyynnissä.

Nykyisestä legendan statuksestaan huolimatta Slayerin on täytynyt aloittaa jostakin. Ennen omien klassikoiden luomista yhtye keskittyi coverien soittamiseen. Treenikämpällä toisensa tavanneet kitaristit Jeff Hanneman ja Kerry King omasivat erilaiset taustat, mutta se ei estänyt heitä soittamasta yhdessä. Hannemanin kiinnostus oli pääasiassa punkissa ja hardcoressa Kingin liputtaessa niin Judas Priestin kuin Iron Maidenin nimeen. Rumpujen taakse istahtaneella ja bändin logon keksineellä Dave Lombardolla oli disco-taustaa, ja hänellä, totta vie, oli rytmi veressä. Laulaja-basisti Tom Arayalla musiikki oli osana omaa kulttuuria jo verenperintönä. Yhtye alkoi tehdä omia biisejä jo toisissa treeneissään ja muotoutuminen thrashin kuninkaaksi oli alkanut.

Yhtyeen kotikaupunki oli Los Angeles, joka 1980-luvulla tuli tunnetuksi lähinnä glamiin suuntautuneen hard rockin mekkana. Slayer halusi olla vastalause Hollywoodille ja sen edustamille asioille. Kerry Kingillä oli välillä sukset ristissä muun muassa Mötley Crüen kanssa Nikki Sixxin arvosteltua ”Haunting The Chapel” -EP:tä kriittiseen sävyyn. King vastasi Mötley Crüen olevan meikeillä kimaltelevia hinttejä, jotka eivät tiedä metallista mitään. Nykyään bändien välit lienevät asiallisemmat. Slayer ei kuitenkaan halunnut Metallican tavoin lähteä kaupungista. Vuonna 1981 suoritetun ensimmäisen keikan jälkeen bändi takoi lisää omia biisejä ja sai Metal Blade -pikkufirmaa pyörittäneen ja legendaariset ”Metal Massacre” -kokoelmat julkaisseen Brian Slagelin innostumaan bändistä. Keikoilla bändi halusi pistää show’n pystyyn, ja tyyli oli alusta asti niitit ja nahkaa -meininkiä.

Metallica ehti julkaista ensilevynsä ”Kill ’em All” neljä kuukautta ennen Slayeria. Levy levisi nopeasti alan ihmisten tietoisuudessa, ja Metal Bladen Slagel on arvioinut sillä olleen vaikutusta myös Slaeyrin piirissä vähintään bändin tyylin rankentumisena. Slayerin ensilevyyn ”Show No Mercy” tultaessa Metal Blade oli vielä niin pieni firma, että levy rahoitettiin pääasiassa Arayan hengitysterapeutin töistä ansaitsemilla rahoilla sekä Kingin isän ystävällisellä avustuksella. Hyvin treenannut bändi laittoi levyn nopealla tahdilla purkkiin budjetin ollessa minimaalinen. Slagel toimi tuottajana, mutta hän on kertonut roolinsa olleen käytännössä vain sanoa, kuulostaako jokin hyvältä vai ei. Bill Metoyer toimi äänittäjänä ja hänen harteilleen oli kuulemma jäänyt myös hieman yli-innokkaan bändin kaitseminen.

Äänittäjä Metoyerin vaatimuksesta Lombardo joutui soittamaan rummut ilman peltejä (mikrofonit vuotivat ääntä). Lombardo soitti kuulemma peltien iskujen tullessa tyhjää, ja peltien iskut äänitettiin myöhemmin erikseen. Huhujen mukaan rumpujen taltioimiseen ei mennyt edes täyttä työpäivää. Biiseistä vastasivat kaksikko King/Hanneman rytmiryhmän antaessa tehokasta tukea.

Levyn kannessa komeilee pitkän miekkansa kera vanhan vihtahousun oloinen sarvipää, jolla roihuaa tuli päässä. Samoin tulisin kirjaimin on kirjoitettu koko levyn titteli, ja aikanaan kansi näytti pienen pojan silmin siltä, että albumi sisältää jotain pelottavaa. Miekoilla tehdyn pentagrammin sisällä on Lombardon taiteilema logo. Levyn puolet ovat jaettu numeroilla 6 ja 66. Jokainen jäsen poseeraa hurjan näköisenä, ja jostakin syystä Hanneman on saanut väärin päin käännetyn ristinkin sopimaan kuvaan. Tuossa vaiheessa uraansa yhtye käytti vielä mustaa kajalia silmien ympärillä, mikä ei liene ollut kuitenkaan varsinainen kaunistautumiskeino. Myöhemmin bändi luopui tuosta tavasta. Hurjasta olemuksestaan huolimatta bändi osoitti omaavansa jonkinlaista huumorintajua, sillä kiitoslista on mielenkiintoista luettavaa aina nimettömiä sukulaisia myöden.

Reilun puolituntisen levyn avaa sahaavalla riffillä ja Arayan falsettimaisella huudolla ”Evil Has No Boundaries”. Nopeasti kulkeva biisi sisältää kuulemma Dark Angel -yhtyeen Gene Hoglanin ideoiman evil-huudon kuoromuodossa. Muutenkin Araya laulaa välillä yllättävän korkealta ja on myöhemmin myöntänytkin, että muut jäsenet olisivat halunneen hänen ärisevän enemmän. Biisi sisältää sinällään kaikki klassiset Slayer-elementit viiltäviä sooloja ja Lombardon omintakeisia rumpufillejä myöden. Tekstissä jo ensimmäisessä lauseessa mainitaan hell-sana ja muutenkin pimeyden voimia nostetaan jalustalle. Seuraavana soiva ”The Antichrist” ei ole aivan yhtä nopea kuin edeltäjänsä vaan enemmän riffittelyyn keskittynyt kappale. Araya huutaa tarttuvan kertosäkeen jälkeen melkoisen korkealta, ja biisin teksti mukailee otsikkoaan. Biisissä on hyvä svengi, ja se etenee tasaisena kuin höyryjuna. Kolmantena soi ”Die By The Sword”, joka kulki pitkään myös bändin settilistassa. Kappale sisältää hitaammin kulkevan väliosan, jossa Araya laulaa enemmän myöhemmin tutuksi tulleella pirullisella tyylillään. Muuten hän yrittää jälleen päästä korkeuksiin, jotka eivät kuulosta hänen äänellään kovin luonnollisilta. Soolo sisältää Kingin ja Hannemanin vuoropuhelun kitaroillaan, ja kyllähän kertosäe jää helposti kummittelemaan mieleen.

Hannemanin yksin tekemä ”Fight Till Death” lisää kierroksia ja on melko suoraviivainen tykitys ilman sen suurempia sovituksellisia koukkuja. Puolen 6 päättää yhdistelmä ”Metal Storm/Face The Slayer”. Lähinnä introna toimiva ”Metal Storm” esittelee kitaristien sorminäppäryyttä mutta en osaa rehellisyyden nimissä oikein sanoa, koska kappale muuttuu ”Face The Slayer” -ralliksi. Minä olen mieltänyt ne aina yhdeksi kokonaisuudeksi. Biisi on perushyvä mutta ei mikään unohtumaton ja uniikki mestariteos.

Puolen 66 avaava ”Black Magic” on ensimmäinen kuulemani Slayer-kappale ja klassikko kaikilla mittapuilla. Hieno riffi houkuttelee mukaan, ja muutenkin kappaleen alussa on vaaniva tunnelma, kunnes portit räväytetään kunnolla auki. Kappale ei sisällä varsinaista kertosäettä, eikä sellaista jää tosin kaipaamaankaan. Kitarasoolot ovat kaksikolle tyypillisiä, ja Araya kiekaisee aina väliin falsetit. Kappale kuuluu ilmeisesti myös jäähyväiskiertueen repertuaariin, joten kappale kuullaan varmaan myös Helsingissä. ”Tormentor” on jälleen Hannemanin yksin väsäämä kappale, ja se sisältää jopa rokkimaisen riffin sekä svengin. Kertosäe on helppo ja jää nopeasti päähän. Kitarat sooloilevat läpi kappaleen, ja Araya kiljauttelee jälleen falsettejaan. ”The Final Command” -kappaleen riffi on kuin nopea sormiharjoitus, jonka jälkeen kappale vasta lähtee kunnolla käyntiin. Sodasta kertova kaksi ja puoli minuuttia kestävä kappale on sillä tavalla jännä, että se sisältää oikeastaan kaikki samat elementit kuin muutkin biisit, mutta jotenkin sen olemus on kuitenkin erilainen. Ehkä se johtuu kappaleen kantavasta riffistä, joka on enemmän sormikikkailua sisältävä kuin pelkkää barre-sointujen ottamista. Ehkä joku oikea soittaja osaisi analysoida riffin paremmin… ”Crionics” ei ole olemukseltaan kovinkaan thrash, vaan se kumartaa enemmän bändin ja varsinkin Kingin vaikuttajien suuntaan. Biisissä on omalaatuinen tunnelma, ja Arayakin hillitsee vähän korkealta huutamistaan. Sooloissakin on poikkeuksellista melodisuutta pelkän ”vinguttamisen” sijaan, josta Hanneman ja King osasivat tehdä aivan oman taiteenlajinsa. Levyn päättävä Kingin teos ”Show No Mercy” lähtee käyntiin Lombardon rumpuhyökkäyksellä ja etenee tasaisesti omalla painollaan. Tarttuva kertosäe ja sahaavat kitarat vievät levyn komeasti maaliin, ja Arayakin suoritus on oikein vakuuttava.

”Show No Mercy” aloitti Slayerin menestyksekkään uran, ja myöhemmin bändistä tuli yksi thrashin neljästä suuresta Anthraxin, Megadethin ja Metallican kylkeen. King kävi myöhemmin soittamassa muutaman keikan Megadethin riveissä, mutta onneksi pesti ei ollut pysyvä. Bändi on aina ollut uskollinen omalle tyylilleen, eikä se ole lähtenyt etsimään monimuotoisempaa ilmaisua Anthraxin ja Metallican malliin. Ehkä albumi oli siinä mielessä vähän etsikkoaikaa, että bändi mahdutti biiseihinsä koko vaikutteidensa kirjon. Onneksi levy pysyy kuitenkin ehjänä kokonaisuutena.

Slayer ei ole itse tyytyväinen levyn tuotantoon, ja se on varsin usein tuonut pettymyksensä esiin sanomalla, että oli virhe kuunnella muiden mielipiteitä. Kyllähän kaiken rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ”Show No Mercy” on aika köppöisen kuuloinen myöhempiin ja murhaavampiin teoksiin verrattuna. Albumi on toki oman aikansa kuva, ja budjetin ollessa minimaalinen ei parempaan ollut  juuri mahdollisuutta. Upea levy se silti on, eikä minun mielestäni lainkaan vanhentunut.

Kommentit