Slipknot @ Helsingin Jäähalli 15.2.2015

slipknot1Eurooppa on nyt valmisteltu helvettiin, eikä kyseistä seremoniaa kyllä oltaisi tämän majesteettisemmin saatu loppuun toimitettua. Iowalainen kansansuosikki Slipknot kun rykäisi touhun läpi siihen malliin, että onnenkyyneleitä saattaa ropista vielä siinäkin vaiheessa, kun menneestä elämästä ei enää juuri muita muistoja jäljellä ole.

Loppuunmyyty Jäähalli täyttyi kovaa tahtia jo ennen illan käyntiin polkaisevan King 810 -nimellä kulkevan, niin ikään Yhdysvalloista saapuneen yhtyeen aloitusta. Mikäs se tämä konkkaronkka sitten onkaan? Olihan näillekin mahdollisuus annettava. Yhtäkään biisiä aiemmin kuuntelemattomana, järkytyin Kingin raivoisan rytinän paiskatessa sieluni takaseinään kuin tykinkuulan keskelle otsaa. Keulassa jyrisseen David Gunnin touhu näytti omaan silmääni aika ajoin siltä, kuin äijälle lauottaisiin tauotta kivuliaita sähköshokkeja. Alisuoriutumisesta ei bändiä voi kuitenkaan syyttää, ja vaikka muukin yleisö tuijotti toimintaa lähinnä yhtä ihmeissään kuin allekirjoittanutkin, lähtee täältä pisteet yhtyeen lahjakkaille soittajille, jotka onnistuivat kutakuinkin pitämään kokonaisuuden kasassa.

slipknot3Vuosikaupalla omaa tilaisuuttani odotettuani h-hetki oli sitten viimein käsillä. Vaikka kaiken odotuksen kohteeksi ansioitunut yhdeksikkö on viime vuosina kovia muutoksia riveissään läpi käynytkin, ryhmän kallionkova yhteys on kestänyt, eikä minkäänsorttista lannistumista pysty paljaalla silmällä havaitsemaan. Pakko se on silti myöntää, että kyllähän lapsuudenidoli Joey Jordisonin poissaolo kevyesti kaivelee. Jay Weinberg täyttää kuitenkin suuret saappaat ensiluokkaisen loisteliaasti, eikä jää tahdissa jälkeen etenkään perkussionistien siivittämänä.

Koko koneisto pyöri ihon alla epätasaista rundia ”XIX/Sarcastrophe” -intron pölähtäessä käyntiin, ja esiripun alta paljastunut sirkus täräytti humpan saman tien räjähtäen pyörimään. Helsinki näytti parhaat puolensa, ja kiitollisuus säteili lavalta kilpaa kaukaisille istumapaikoille asti hohkaavien pyrosettien kanssa. Peräkkäin paiskottu alkupuolen hittikimara lähti matkaan brutaalisen ”The Devil In I”:n voimalla ”Psychosocialin” kautta päättyen viimeisimmän albumin singleen nimeltään ”The Negative One”. Joku idearikas järjesti keikkaa edeltävässä meet&greet -tapahtumassa Taylorille suomenkielen pikakurssin, ja seuraavaksi herra viljelikin uutta sanastoaan mikkiin muutamaankin otteeseen. ”Voi jumalauta” kuulosti ilmeettömän maskin takaa juuri siltä miltä pitikin.

Kertakaikkisen kaunis lava-asetelma loisti virheettömän valoshown alla tuoden esiin jokaisen yksityiskohtansa, ja lisämaustetta soppaan toivat jättimäiset, korkeuksiin ja takaisin hinatut perkussiorummut, joiden päälle eräskin oman shownsa sankari nimeltään Sid Wilson vaarallisen näköisesti välillä harppoi. Väliäkös sillä, vaikka samassa touhussa on joskus kumpikin kantapää paskottu.

slipknot4Aikaisempien stoppien settilistoja etukäteen kyylänneenä, tajusin ilokseni sen kokeneen muutoksia näin päätepysäkille saavuttaessa. Spottivalojen nuollessa Mick ”Seven” Thomsonia lähdettiin kitarasoololla kohti ”Opium Of The Peoplea”, josta jatkettiin ”All Hope Is Gonen” helposti kuunneltavaan kastiin kuuluvaan menestysbiisiin ”Dead Memories”. Mutkaton esitys kasvoi suuremmaksi ja paremmaksi mitä pidemmälle päästiin, ja raakaan yhteishuutoon yltynyt katsojakunta heittikin koko puolitoistatuntisen aikana peliin enemmän kuin sen, mitä yleisöltä on mahdollista näin täyteen pämpätyllä asemalla edes pyytää. Kaikin puolin timantinsileäksi hiottu, armottomia hittiräsäyksiä käsittänyt biisilista piti sisällään tasaiset määrät tavaraa koko discografialta. Mahtaako tällä bändillä tosin yhtään epähittiä ollakaan.

slipknot2Yhdenkään yleisöön paiskatun objektin en ole ennen todistanut palanneen bumerangina takaisin lähtöpisteeseensä, mutta eräs perkussionisti Chris Fehnin anteliaasti jakelemista kapuloista otti takabäkkiä ja lensi palautuspostina takaisin äijän käteen kuin pikakelauksena. Aplodien ja yleisössä vallitsevan hurmion lomassa ilmeisen harva huomasi Clownin jättävän lavan ja suuntaavan kohti kuolevaisia, ja turvamiesten saattelemana herra pikku kierroksen jälkeen saapuikin luokseni, ja hetkessä olin kokenut elämäni hikisimmän sekä lempeimmän halauksen. Koko keissi sulkeutuikin tapauksen siivittämänä osaltani ekstrapositiivisin mielin.

Tähän kakkuun tuplakirsikkana tarjoillun encore-kombon ”(sic)” & ”People=Shit” -jälkeistä mielentilaa tarpeeksi hyvin kuvaavaa superlatiivia ei valitettavasti ole, mutta mikäli olit yksi yli seitsemästätuhannesta onnekkaasta, tiedät mistä puhun. Jäämme odottamaan kymmenettä Suomen-visiittiä, mutta siitähän meille jo onneksi lupaus siunattiinkin.

Teksti: Vilma Ala-Koukkari
Kuvat: Teemu Siikarla

Kommentoi julkaisua