Slipknotin uraa voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta. Toisaalta kyseessä on yksi menestyneimmistä metalliyhtyeistä, joka on ikuistanut itsensä osaksi genren kaanonia houkutellen aina vain uusia ihmisiä raskaamman musiikin pariin. Kymmenen Grammy-ehdokkuutta ja yksi voitto, neljä levyä Yhdysvaltojen albumilistan kärkikolmikossa, joista kaksi listan ensimmäisellä sijalla, lukemattomia muita tunnustuksia ja palkintoja, valtaisat levymyynnit ja striimauslukemat…  

Yhtyeen uralla on myös kuitenkin toinen puoli: Slipknotia on kohdannut joukko erilaisia tragedioita. Pitkäaikainen basisti ja bändin perustajajäsen Paul Gray menehtyi traagisesti vuonna 2010, yhtyeessä alusta asti rumpuja soittanut Joey Jordison jättäytyi tehtävästään vuonna 2013, ja bändin pitkäaikainen perkussionisti Chris poistui yhtyeestä vuonna 2019 oikeushaasteen saattelemana. Lisäksi bändin aivoina toimivaa perkussionisti Shawn ”Clown” Crahania kohtasi vuonna 2019 tragedia, kun hänen 22-vuotias tyttärensä menehtyi. Puhumattakaan muiden jäsenten, erityisesti keulakuva Corey Taylorin, henkilökohtaisista ongelmista.  

Tragedia, kuolema, draama. Nämä kolme asiaa ovat seuranneet yhtyettä sen koko menestyksekkään uran. Ei siis ole ollenkaan ihme, että ne kuuluvat myös uuden ”We Are Not Your Kind” -albumin musiikissa, äänimaailmassa ja sanoituksissa. Bändin uutukainen lienee synkin Slipknot-julkaisu miesmuistiin – ja samalla myös monipuolisin ja konseptuaalisin.  

Levyltä löytyy 14 raitaa, joiden sekaan on tiputeltu muutama lyhyempi välipala dramaturgiaa ja soljuvuutta rakentamaan. ”Insert Coinin” säröitetyt retrosäksätykset, ”Death Because of Deathin” radioheadmäiset äänimaisemat ja ”What’s Nextin” kaikessa viattomuudessaan karmivat kellopelit pitävät huolen siitä, että kuulijan korvia säästellään metallimurjonnan ohessa niin, että tunnelma pysyy jatkuvasti yllä.  

Kaksinaisuus ja kahtiajako esiintyy albumin rakenteessa ja musiikissa. Pelkistetysti ajateltuna albumin ensimmäinen puolisko sisältää varsin tyypillistä Slipknottia – juuri sellaista musiikkia, jota Grammy-palkitulta, radiokanavien rock-ohjelmissa jatkuvasti soivalta kestosuosikilta voi odottaa. Etukäteen julkaistu ”Unsainted” avaa pelin ensimmäisenä varsinaisena kappaleena, ja se lienee paras Slipknot–single pitkään aikaan: hyväksi todettuja tyylikikkoja tautisen tarttuvalla kertosäkeellä varusteltuna. ”Birth of the Cruel” tavoittelee Marilyn Mansonin ja Rob Zombien tyylistä vinksahtanutta vaihtoehtometallia ripauksella sitä paljon puhuttua ”Iowa”-albumin soundia.  

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Raskaimmillaan albumilla mennään varmaankin kappaleessa ”Nero Forte”, josta löytyy ”Unsaintedin” ohella kenties levyn tarttuvin ja komein kertosäe. Muutoinkin bändi pelaa vahvuuksillaan: löytyy pomppumetalli-riffejä, Taylorin nopeaa ja säksättävää ulosantia ja peltisillä perkussioilla varustettua tasaista tamppaamista. Tämän raskaammaksi albumilla ei juuri mennä satunnaisia hetkiä lukuun ottamatta, vaan bändi pysyttelee turvallisella keskitiellä miellyttääkseen mahdollisimman monia kuulijoita tarjoten sekä raskaita hetkiä että tarttuvia melodioita. 

Ensimmäisen kerran kuulija yllätetään kuitenkin kappaleessa ”Critical Darling”. Aluksi hivenen Kornilta (ja myös kornilta) kuulostavan alun jälkeen mukaan heitetään aikaisemmasta poikkeavia sovituksellisia ratkaisuja. Kellon lailla kumisevia pianoiskuja imelän kertosäkeen taustalle, vahvan efektoitu ja suriseva väliosa sekä pitkitetty ja elokuvamainen outro. Tästä siirrtytään kappaleeseen ”A Liar’s Funeral”, joka liikkuu jossakin Deftonesin, Stone Sourin ja ”Snuffin” välimaastossa. Kyseessä on ehdottomasti yksi albumin komeimmista sävellyksistä, joka riepottelee kuulijaa painostavalla tunnelmallaan sekä suodattamattomalla raivollaan ja kivullaan. En uskonut, että Slipknot kykenisi tällaisen kappaleen tekemään. Mukavaa olla väärässä. 

”Insert Coin” oli varsin osuva avaus albumin ensimmäiselle puoliskolle. Sinne yhtye on nimittäin laittanut ne kappaleet, joilla on todennäköisin mahdollisuus upota suurimpaan mahdolliseen määrään kuulijoita – eli siis kerätä paljon kolikoita. ”What’s Next” puolestaan käynnistää albumin seuraavan puoliskon, ja myös sen nimi on varsin osuva.  

Albumin loppupuolisko on kuin auditiivinen lyhytelokuva: Twilight Zonea, Twin Peaksiä ja vanhaa psykologista kauhua sekaisin. Kappaleet ovat kaikki keskimäärin kuusi minuuttia pitkiä sisältäen erilaisia ääniefektejä, monipuolisia tekstuureja ja synkkiä äänimaisemia. Jos haluaa kuulla Slipknotia kokeellisimmillaan, niin nyt siihen on hyvä tilaisuus. Erikoinen ja vinksahtanut ”Spiders” ei voisi missään universumissa olla singejulkaisu. ”Orphan” taas on kuorrutettu kokonaisuudessaan tuplabasareiden poljennolla ja dissonoivilla äänimaisemilla. ”My Painilla” bändi taas nähdään kokeilemassa erilaisia ambient-vaikutteita sekoitettuna elokuvamaisiin äänimaisemiin.  

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”We Are Not Your Kind” ei ole paras Slipknot-levy mutta ei myöskään todellakaan huonoin. Se on omasta mielestäni huomattavasti parempi kuin esimerkiksi vuoden 2014 ”.5: The Gray Chapter”. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin yhtye on onnistunut tasapainottelemaan tarttuvien kertosäkeiden sekä raskaampien junttausten ja pomppuriffien välillä. ”Unsaintedin” ja ”Nero Forten” kaltaiset kappaleet tulevat varmasti toimimaan bändin konserteissa erittäin hyvin.

Suurin plussa on kuitenkin pakko antaa bändin kokeilunhalusta albumin jälkimmäisellä puoliskolla. Vaikkei nyt puhutakaan mistään Swansin tai edes Nine Inch Nailsin kaltaisesta musiikillisesta eksperimentaatiosta, on kyseessä kuitenkin tämän kokoluokan hittitehtaalle kiitettävää monipuolisuutta. ”We Are Not Your Kind” onnistuu myös välittämään tavoittelemansa atmosfäärin erittäin hyvin äänimaisemillaan. Lisäksi Taylorin ulosanti on enimmäkseen aidon ja vilpittömän tuntuista, erityisesti mahtavassa ”A Liar’s Funeralissa”. 

Jotkin ratkaisut erityisesti lyhyimmissä välipaloissa ja soundivalinnoissa vaikuttavat välillä hieman imeliltä, ja pakollinen melodisten kertosäkeiden sisällyttäminen enemmistöön kappaleista tuntuu pakotetulta. Mukaan mahtuu myös joukko heikkoja ja väsyneitä viritelmiä, kuten esimerkiksi ”Critical Darling”, ”Red Flag” ja ”Orphan”. Pääasiassa kyseessä on kuitenkin yllättävän tasokas albumi yhdeltä metallin rakastetuimmista ja vihatuimmista bändeistä. Jos pidit jo Slipknotista, tulet varmasti myös pitämään tästä albumista. Jos et jo pitänyt, saatat yllättyä positiivisesti.  

7/10

Kappalelista:

1. Insert A Coin
2. Unsainted
3. Birth of the Cruel
4. Death Because of Death
5. Nero Forte
6. Critical Darling
7. A Liar’s Funeral
8. Red Flag
9. What’s Next
10. Spiders
11. Orphan
12. My Pain
13. Not Long for This World
14. Solway Firth

Kirjoittanut: Samuel Järvinen