Softcore Suicide – Debyyttialbumi työn alla seitsemän vuotta

Seitsemän vuotta. Se on pitkä aika, etenkin rokkibändille studiolevyn teossa. Toisaalta valtaosa bändeistä ei saa ikinä esikoistaan valmiiksi. Turkulainen, tunnelmametalliin kallellaan oleva hard rock / katurockbändi Softcore Suicide sulkee uransa ensimmäisen luvun debyyttilevynsä ”Chapter Onen” myötä. Kaaoszine kävi jututtamassa bändin vokalisti Petri ”Petu” Nikulaa asianmukaisessa paikassa, Turun legendaarisessa ravintola Tinatuopissa.

Matkalla haastatteluun selviää, että Yö-yhtyeestä sekä soolourastaan tunnettu legendaarinen laulaja-lauluntekijä Jussi Hakulinen on menehtynyt. Hiljainen hetki hänen muistolleen.

Ei silti auta, elävien on pakko jatkaa rokkaamista. Petu intoilee, että parin koronavuoden jälkeen livekeikoista elävät bändit ovat viimein pääsemässä jaloilleen

Petu: Bändit seuraa itsekin taas muiden keikkoja, jes, jengi on keikoilla – fuck yeah.

Vuonna 2014 perustettu Softcore Suicide on tasaisen tappavaa tahtia työskentelevä bändi, joka on julkaissut tähän mennessä kahdeksan singleä ja yhden EP-levyn. ”Itsarit” sai mukavaa nostetta uralleen heti esikoisdemollaan, kun Jone Nikula ja Jussi 69 valitsivat sen viikon demoksi Radio Rockin Koff Rock -kilpailussa. Sen vuoksi bändin ensimmäinen keikka olikin Kotiteollisuuden lämppärinä Helsingin On The Rocksissa. Huonomminkin voisi mennä!

Mutta tosiaan, haastattelun aiheena on pian julkaistava debyyttialbumi ”Chapter One”. Se on ollut aika pitkään tekeillä?

Petu: No, on se nyt tavallaan ollut koko ajan, kaikki julkaistut biisit tulevat levylle. Tämähän on tavallaan kokoelma kaikista julkaistuista sinkuista. On siellä toki yksi, jota ei ole koskaan julkaistu. Nykyajan sinkkuja painottava julkaisupolitiikka ei haittaa Softcore Suicidea, itse levynkin julkaisun taustavaikuttimet ovat lähinnä markkinointiin ja keikkojen organisointiin liittyviä. Nykyäänhän on niin, että etenkin kaikki festivaalit ja suuremmat promoottorit ja tämmöset, ne vaatii aina sen albumin. Ja tämä oli meille hyvä paikka laittaa ikään kuin yksi luku kiinni – siksihän sen nimikin on ”Chapter One”. Pakettiin vanhat jutut ja sitten aletaan tehdä uutta – mistä me ei itse tiedetä hevonpaskaakaan, että mihin päin se menee musiikillisesti.

Aihioita on useampiakin eli biisien puutteesta ei ole pelkoa. Bändin akilleen kantapäänä on sen sijaan ollut alapää, toisin sanoen basistit.

Petu: Meillä on koko ajan varjostanut tekemisen tahtia se, että on ollut noita jäsenvaihdoksia. Koko ajan on basisti vaihtunut – heti, kun pitäisi kääntää ratasta pikkuisen vielä kovempaa, niin sitten tuulee.

Basisteja on bändin vuosien aikana ollutkin neljä: Ville ”Waldo” Aalto, Sane ”Karma” Kosunen, Marco Tidu ja Marlon Isaksson.

Kokoonpanon ydinkolmikkona on ollut koko ajan Petri ”Petu” Nikula (laulu), Samu Laaksonen (kitara) ja Aleksi ”Allu” (tai ”Äly”) Koski (rummut). Muutamia vuosia sitten myös kitaristi Lassi Luukkainen kävi kääntymässä bändin muonavahvuudessa. 

Tällä hetkellä alataajuksilla tanssahtelee kuitenkin Marlon Isaksson:

Petu: Ja nyt toivotaan, että tämä pysyy. Ainakin palautteiden perusteella voisi uskoa, että bändi olisi nyt niinku kokonainen. Eihän hän ole kauan vielä ollut, mutta nyt tuntuu kuin olisi ollut aina. Ja sopii kuin nenä päähän.

Se on aina, kun ne on sen tasaisen kaksi vuotta ja siinä ajassa pääsee vasta siihen, että aletaan tehdä uutta musaa. Sitä ennen hinkataan keikkasettiä.  Sitten ei menekään kuin hetki, ja sitten tuntuu, ettei lähdekään. Ollaan me silti tässä tehty ja pyöritty, keikkojakin on heitetty toista sataa. Korona-aika oli tietty hiljaisempaa. Sopimuksia ollaan keritty kirjoittaa suuntaan ja toiseen ja ties mitä kikkoja tehty. Ollaan silti koko ajan oltu kasvuvaiheessa.

Millainen tästä ”Chapter Twosta” sitten tulee? Voitte käyttää toimittajan nimi-idean ihan vapaasti.

Petu: Kakkoslevystä tulee varmasti yhtenäisempi kokonaisuus. Voi tietty olla, että siitä tulee eka EP, koska se levyjenkin tekeminen on nykyään niin ja näin – että onko se mitenkään kannattavaa? Ei me kuitenkaan olla bändinä koskaan mietitty, että minkä tekeminen olisi, me tehdään sitä mitä me päästään tekemään. Saatana, pumpernikkelimainokset ja muut vitun paskat. Kun kysytään vaan, että tuletteko tekemään, niin kyllä me tullaan! Kyllä me ollaan hypätty niin ihmeellisiin juttuihin, eikä olla koskaan mietitty hirveän laskelmoivasti. Ja miksi meitä aina pyydetään johonkin ihme juttuihin? En kyllä tiedä miksi. Muutaman kerran on tullut mietittyä, että oliko tämä nyt niin fiksua. Mutta yleensä on ollut niin saatanan hauskaa.

Niinpä, se pumpernikkelimainos oli kyllä erittäin hauska pätkä.

Petu: Ja sama oli, kun kirjoitettiin sopimus RFL:n kaa. Vaikka kysymys oli pienestä levy-yhtiöstä Jenkeissä, niin aika harva kuitenkin on sellaisen kirjoittanut.

Kannatti sekin kokeilla. Mikä siinä sitten meni vikaan?

Petu: Aika äkkiä me sitten huomattiin. Kyllä meillä kuitenkin joku omanarvontunto on. Tuntui, ettei se markkinointi ollut sitä, mitä luvattiin. Heillä oli ihan erilainen näkemys siitä, että millainen yhtye me ollaan. Ei mitään pahaa kaunaa kumpaankaan suuntaan. He näkivät meidät niin erilaisena kuin me todellisuudessa ollaan. Ja sitten, me ollaan aina tehty kaikki itse, nauhotuksista levynkansiin asti. Haluttiinkin lopulta, että se kaikki on tässä [näyttää kättä].

Mistä Itsareissa sitten on kysymys?

Petu: Lähiöt on ollut aina se, mistä meidän juttu lähtee. Ei me olla ikinä oltu mitään [Phil Anselmo -äänellä] ”heavy metal” tai bilebändi, että tulkaa juhlimaan meidän keikalle. Me ollaan aina oltu ihan vitun masentuneita jätkiä. Kyllähän meillä kaikilla nyt menee ihan hyvin, mutta siitä se on alkujaan lähtenyt. Kun bändi perustettiin, niin dokattiin ihan vitusti ja sekoiltiin treeniksellä. Eihän me nykyään enää tehdä niin mutta halutaan pitää se ajatus lähtöpisteenä. Sitten, kun mennään keikalle, niin pukeudutaan mustiin  ja vedetään vitusti viinaa. Ja aina on se pieni masennuksen rusina mukana aivoissa. Sitten hiffaat, mistä tässä on niinku kyse. Siitä se on lähtenyt: Oman turhautumisen purkaminen on se juttu, miksi me tehdään tätä. Meitä ei niinkään yhteiskunnalliset asiat kiinnosta musiikissa, ei lauleta poliitikasta. Vähän flirttaillaan kuoleman kanssa, siitä bändin nimikin tulee. Se on ollut todella lähellä omassakin lähipiirissä ja nähnyt sitä tosi paljon.

Softcore Suiciden työnjako on periaatteessa selkeä: Petu tekee sanat siinä missä Samu toimii pääsäveltäjänä. On toki muistettava, että kaikki osallistuvat vaikkapa tekstien työstämiseen tai ideoiden heittelyyn.

Onko määrätietoinen työnteko kantanut hedelmää?

Petu: Oltiin kesällä soittamassa Kuopiorockissa. Vaikkei meillä olekaan mitään isoa huomiota, niin jostain kumman syystä sitä jengiä kuitenkin keikalle valui. Ja nytkin, kun oltiin Koskella keikalla, niin sadasta kahteen sataan sielläkin oli jengiä. Olisi toki hienoa, jos olisi kalliit autot ja muut, mutta ei se ole kuitenkaan se juttu. Jos kaikki lähtisi siitä, mentäisiin niinku perse edellä puuhun. Jos vaikka katsoo Hardcore Superstarin kehityskäyrää, niin ne voi tehdä hommaa päivätyökseen. Ne on lähtenyt tekemään pientä nousua, joka jatkuu edelleen. Ei ole mitään järjetöntä nousua ja sitten tultaisiin raketin lailla alas. Sitä pientä nousua minä kaipaisin, en yhtään enempää enkä yhtään vähempää. Että aina, kun menisi keikalle sitä jengiä olisi, ja että ne diggaisi.

Niinpä, sitä tässä kaikki varmasti toivoo. Onko bändin vaikuttimet muuten vaihtuneet tässä uran aikana?

Petu: En itse asiassa tiedä. Meillä on jokaisella oma musiikkityyli, mistä me digataan. Samu on tosi hard rock -diggari, Äly on metalcorea, ja minä olen sitten popin ja perinteisen rockin ystävä (mm. Ville Valo, Jocke Berg, Badding Somerjoki). 2000-luvun alku – minähän olen ihan jämähtänyt sinne. Tästä uudesta ”Paralyzed”-biisistä Äly sanoi, että se on niinku meidän freshein biisi. Niitä bändejä, joita kuuntelen, on turha lähteä imitoimaan. Niinpä en edes yritä. Olen kuullut sen niin monta kertaa, kun joku huutaa ulkonäön vuoksi, että ”heei, Alexi Laiho”. Se vituttaa.  Mä olen vaan Petu ja yritän olla pienessä kuplassani sitä, mitä mä olen eikä yrittää olla mitään muuta. En usko, että koskaan tulisi käymään niin, että joku ottaisi minut esikuvakseen. Ei ainakaan kannata! [naurua]

Levyltä löytyy yksi ennenjulkaisematon biisi, joka tottelee nimeä ”Paralyzed”.

Petu: Marlon ei soita vielä siinä, vaan vanha basisti Marco. Oltaisiin voitu laittaa vielä yksi biisi, jossa hän soittaa mutta haluttiin, että Marlon on sitten se ”Chapter Two”. Siksi ollaankin treenattu nyt vaan keikkasettiä ja aletaan Turun Apollon levynjulkkarikeikan (27.8.) jälkeen tehdä heti uutta. Sitten on pöytä puhdas.

Vai Apolloon, aika kunnianhimoinen paikka?

Petu: Joo, totta vitussa! Laitoin sinne kyselyä ja se promoottoriäijä siellä innostui, että mitä vittua, kotikaupungista tämmöistä, vai? Joo joo, tulkaa tänne vaan!

Me ollaan kauhean sensuurin alla koko ajan tuon nimen vuoksi. Jos vaikka Googleen kirjoittaa ”Softcore Suicide”, niin se kone kysyy, että onko joku ongelma, tarvitsetko apua? En tiedä sitten, että miten keikkabuukkaajien suhteen menee, meneekö postit roskapostiin, vai mikä on?

Nykyään löytyy artistisivut Googlellakin mutta silloin, kun aloiteltiin, niin Jone Nikula nauroi radiossa, että mikä vittu tämä bändi on – haullakin löytyy pelkkää pornoa! Nykyään on auttanut etenkin tuo Kuopiorock, kun mainittiin Ylellä ja oli videoa ja kaikkea. Siellä soitettiin samaan aikaan tämän kuopiolaisen kanssa – Turmion Kätilöt! Voi uskoa, että kun soitetaan noin ison paikallisbändin kanssa, että se vaikutti vähän meidän yleisömäärään. Mutta jäi sitä jengiä silti meitäkin katsomaan.

Teidän bändihommathan lähti hyvin lentoon siten, että voititte Koff Rockin bändiskaban ja pääsitte On The Rockiin Kotiteollisuuden lämppäriksi. Siinäkin oli vahva Itä-Suomi-yhteys.

Petu: Juu, näin kävi! Ja itse asiassa olen saanut parhaimman neuvoni musiikkiuralla ikinä Kotiteollisuuden rumpalilta [Jari Sinkkonen toim. huom]. Sinkkonen sanoi, että menkää lavalle ja vetäkää vitun hyvin. Ja olkaa nöyriä mutta älkää nöyristelkö! Se oli hyvin sanottu, että kyllä nöyrä pitää olla mutta lavalla kun on, se on niinku sinun työpaikkasi. Kun olin ihan paskana, me oltiin oltu silloin puoli vuotta kasassa ja yksi vitun sinkku. Ja heti tommonen. Sanoin sille promoottorille ekaksi, että ei vitussa tulla On The Rocksiin. Mutta sitten me mietittiin, että hypätään vaan! Se tsemppasi meitä, ja kyllä minä sitä lavalle mennessäni ajattelinkin, että olen maailman suurin rokkitähti. Se oli hieno harppaus musiikkimaailmaan. Mutta sitten ollaan kanssa pyöritty noissa pizzerian kulmissa ja soitettu pelkällä miksaajalla – niitä ne usein on. Aloitteleville bändeille vaan tiedoksi, että turha kuvitellakaan, että ilman niitä pääsisi sinne oikeille keikoille.

Ollaan tosiaan soitettu vaan muutamalle ihmiselle, mutta asenteeni ei ole koskaan ollut erilaisempi. Kyllä muistan, että aikoinaan vaadin, että jopa treeneissä vedetään just niinku keikalla. Nyt treeneihinkin on tullut enemmän hauskanpitoa ja tietynlaista rentoutta. Ei tarvitse mitään mittailla, että kuka on paras, ja sitten kaikki onkin alkanut kuulostaa yhtenäiseltä.

Ja aina tulee fiboja: viime keikallakin minulla lensi mikki kesken keikan. En voinut sanoa siihen kuin, että nyt kävi näin, kun jengi nauraa kippurassa. Että tavallaan kääntää sen niinku showksi.

Koskella tuli sellainen 11-vuotias pikkujätkä kyselemään, että pääseekö yhteiskuvaan. Totta kai pääsee! Sitten se poika kertoi, että heilläkin on oma metallibändi mutta eivät pysty treenaamaan, kun laulaja asuu toisella paikkakunnalla. Teki mieli tarjota, että sitten, kun saatte laulajan, niin tulkaa sitten lämppäriksi. Siitä tuli oikein hyvä fiilis, kun se jätkä katsoi koko keikan ihan tähtisilmänä, että miten kaikki menee. Kyllä siitä huomasi, että kyllä tämä Suomen metalliskene hoitaa.

Kaikki nämä, jotka sanoo, että rokki on kuollut… Ei se ole, ne on kuollut.

Täytyy vaan toivoa, että nuo baarit pysyy.

Petu: Joo, se on avaintekijä ja toki ihmiset, että ne jaksaa liikkua – livemusiikkikin tappelee paljon teknologian kanssa. Kun on kaikki suoratoistot ja muut, niin musalla ansaitseminen ei oikein onnistu. Eturivin artistit toki pärjää. Mutta jos menet perinteiseen rokkibändiin ja raha edellä, niin kyllä menet perse edellä puuhun. Mutta toisaalta, nykyään se vaatii sen yhden biisin, että lyö läpi. Mieti, mitä kävi Blind Channelille. Ne oli tehnyt jo muutaman levynkin ja sitten vasta tuli ”Dark Side”. Täytyy nostaa jätkille Euroviisuista hattua! Jos olisi itse lyönyt läpi jollain pumpernikkelimainoksella, niin mikäs siinä. Epäilijät voi sitten itse mennä tehtaaseen [töihin] itkemään ja onanoimaan, kun ei ole saanut mitään aikaiseksi.

Kun teet yhden hyvän levyn, niin se seuraava onkin sitten vaikea.

Petu: Olen aina lähtenyt siitä, että bändillä ei henkseleitä paukutella, sanonut vaan, että tule katsomaan keikalle ja tee omat johtopäätökset. Kyllä niitä on tullut nähtyä, että joku tulee selittämään, että kyllä minä soitan ja ollaan kauheata seuramiestä. Sitten, ku menee katsomaan keikalle, niin siellä vedetään ihan pitkin vittua. Minä en halua olla se! Vaan se, josta yllätytään, että tuo jätkähän osaakin jotain.

Kun teillä on basistivaihdosten myötä ollut luonnollisesti kriisejä bändissä, niin onko koskaan tullut sellaista oloa, että bändi pitäisi lopettaa?

Petu: Ei Samun ja Allun kanssa koskaan. On meillä joskus tullut sanomista keskenään, mutta ne on sitten tosi nopeasti tullut taputeltua. Me kuitenkin kunnioitetaan toistemme sanomisia niin paljon, eikä meillä ole kellään mitään ylivaltaa. Yleensä se on niin, että Samu ja Äly on se järjen ääni, ja minä olen se, joka käy kauhean nopeasti että ”joo joo, kyl me tehdään näin”. Sitten ne sanovat, että mietitään pari kertaa uusiksi, ja minä suutun, että  ”vittu ei sit tehdä mitää”. Mutta aina sovitaan. Eikä meillä basistienkaan suhteen ole ollut ongelmaa, Karmahan halusi itse lähteä ja kunnioitin sitä päätöstä. Ja sitten Marcon kanssa… Olen varmaan sitten se, joka sanoo asiat ekana ääneen. Me oltiin tavallaan mietitty kaikki sitä samaa asiaa tavallaan mutta minä olin se, joka otti sen asian sitten esille. Onko tämä kaveri kuitenkaan se? Tuntuuko tämä oikealle? Me ollaan kuitenkin oltu tässä kolmen hengen Itsari-porukassa vuodesta 2014 lähtien, ja tunnen nuo jätkät aika hyvin kuitenkin. Ollaan kuitenkin tauotta tekemisissä ja huomattiin, ettei hän oikein istu porukkaan. Olin sitten se, joka sanoi sen ääneen ensin. Ei siinä ollut mitään tappelua, hänelle se tuli vähän yllätyksenä, mutta ”it is what it is”. Jollei istu porukkaan, niin sitten ei voi mitään.

Hänhän oli ihan huikea soittaja, että ei siinä mitään. Olen niin pilkunnussija – tai itse asiassa me ollaan kaikki – että sen pitää olla just ja se. Sama oli Lassinkin kanssa. Hänellä puolestaan oli joku muu asia tärkeämpi, ja se vei energiaa meidän jutusta. En katso sellaista yhtään. Sanoin silloin suoraan, että nyt loppui ”sen näkee, ettei sua kiinnosta, niin miks sä oot kuluttamas siin meidän aikaa ja me ei haluta kuluttaa sun aikaa – Adieu”! Ja nyt kaikki on ihan hyvin. Eikä siinä ole mitään muuta, mutta se on joukkue. Jos se energia ei ole sama, niin se ei voi toimia.

Bändidynamiikka on herkkä asia.                                                          

Petu: Niin on! Olen aina verrannut sitä joukkueurheiluun. Olen pelannut futista niin monta vuotta, että kyllä sen kemian täytyy olla kohdillaan. Vaikka olisit ihan paska, niin pelkästään jo se näkyy sieltä lavalta, että onko teillä siellä edes hauskaa, ja oletteko yhdessä niitä paskoja. Jos siellä on yksi, jota ei vittuakaan kiinnosta, ja joka vaan kyttäilee Conversen kärkiä, niin ei hänen sitten kuulu olla siellä.

Olette kuitenkin vanhojen jäsenten kanssa ihan hyvissä väleissä?

Petu: Juu juu! Lassikin just valitteli, kun ei pääse Kosken keikalle. Vittu että keskiviikko, Itsarit-keikka ja bisseä. Se on bändistä hyvin kiteytetty. Tulee sinne, katsoo keikan ja vetää lärvät – that’s it. Sitten lähtee himaan pötköttää.

Olette myös panostaneet komeisiin musavideoihin? Esa Jussila on tuttu mm. Battle Beastin ja Erja Lyytisen videoiden taustalta.

Petu: Jep! Esa Jussilan kanssa ollaan niitä tehty. Ja olen niitä oikeastaan käsikirjoittanut. R.I.P.:n tein Karman kanssa, ja Talen [”The Tale Of Oppresed Manin”] kirjoittanut yksin. Yhdessähän tietty, mutta että keneltä se ajatus lähtee. Kun kirjoitan sitä lopullista kappaletta, näen sen aina videona. Haluaisin oikeastaan kaikille biiseille musavideon, että voisi antaa sen visuaalisuuden. Jussilan kanssa tietty se lopullinen löytyi, kun hän kuvasi.

Jussilan kanssa on kyllä kiva tehdä hommia, itsekin olen parin videon tiimoilta päässyt tekemään herran kanssa yhteistyötä.

Petu: Jussila on hyvä tyyppi ja ammattilainen. Ja ohjaakin kaikkea. Joku kohtaus oli, että hän huusi minulle ”älä näytä noi saatanan tonnin seteliltä! Uusiks!”

Miltä näyttää tonnin seteli?                                                                                                                        

Petu: En mä tiä. Istuin siinä vain tuoppi kädessä. [naurua] En edes tiennyt, että kuvataan. [naurua] Jussilan kanssa pitäisi päästä tekemään jokin sellainen pätkä, jossa veri lentää oikein kunnolla.

Hänhän on tuttu noista splatter-meiningeistä.

Petu: Tuohon ”Goodbyehin” ajateltiin sellaista videota, ettei sovi perheen pienimmille. Olisi ollut hirttokohtausta ja kaikkea. Mutta kyllä me sekin vielä toteutetaan!

Hyvä, että uusia ideoita piisaa!

Petu: Joo, niitä on! Täytyy vaan tehdä sopiva biisi!

Kiitos haastiksesta! Nähdään viimeistään Apollossa! Oliko siellä lämppäriä?

Petu: No sanotaan, että meidän keikoilla ei kukaan lämppää ketään. State Of Emergency tulee meidän kanssa mutta sanoin heillekin, että tämä on kahden bändin rokki-ilta. Jotenkin karsastan sitä lämppäri-sanaa. Tässä pisteessä ei kukaan kuitenkaan tienaa tällä juurikaan, ja dollarit ei lentele. Molemmat bändit soittaa niin hyvän keikan kuin pystyy ja pidetään hauskaa yhdessä!

Ennakkotallennuslinkki ”Chapter One” -albumiin

Softcore Suicide Facebookissa

Teksti: Juhani Mistola