Soitetaan miten halutaan – Bob Dylan Helsingin Hartwall Areenalla 24.6.2019

Bob Dylanista on mahdotonta sanoa enää mitään uutta. Ja tuokin lause on jo tähän mennessä klisee. Ikoni. Jumala. Rocklyriikan nero. Mies, joka teki rock ’n’ rollista korkeakulttuuria. Nobelisti. Aito taiteilija. Tyyppi, joka vetää sen Guns N’ Rosesin ”Knockin’ On Heaven’s Doorin”, Jimi Hendrixin ”All Along The Watchtowerin”, The Byrdsin ”Mr. Tambourine Manin” ja niin edespäin. Heko heko, Dylanhan on siis tehnyt nuo kaikki, jo pelkkä Wikipedia listaa yli 500 mainstream-artistin esittämää cover-versiota.

Mies on edellä mainittujen meriittiensä ohella tullut tunnetuksi kevyen musiikin kärttyisimpänä miehenä – ohittaen Roger Watersin, Dave Mustainen ja jopa Princen – joka ei yleisöä pahemmin kosiskele. Slogan ”soitetaan mitä halutaan” ei todellakaan kuulu Radio Rockille, vaan Dylanille. Vanha Bobhan on viimeiset vuosikymmenet ollut tunnettu lähinnä vanhojen klassikoidensa teurastuksesta, jossa liveversiot alkuperäiseen studioversioon yhdistää lähinnä nimi settilistassa. 77-vuotiaan kuusikymmentävuotias ura tuittupäänä nostaa päätään jo esikuulutuksissa: kuvia ei sitten oteta – ei iltapäivälehtiin, ei Facebookiin, Instagramiin eikä edes Kaaoszineen. Noh, ei sitten. Miten nyt olen olemassa? Olisin voinut pistää someen kivan videopätkän jostain hitistä ja osoittaa olevani kulturelli. Tämä ei siis ole kuittailua kellekään, vaan normaali toimintatapani. Ehkä Mr. Dylan voi vieläkin opettaa minulle jotain, vaikka Blonde On Blondesta tai jopa Love And Theftistä on vuosikymmeniä aikaa. Yritän hitusen protestoiden kirjoittaa muistiinpanoja keikasta kännykkään, mutta tämäkin kielletään jo toisen biisin aikana. Come on!

Keikka käynnistyy eleettömästi ”Things Have Changedilla”, joka on – itse asiassa – yllättävän hyvä. Kappaleen tunnistaa muustakin kuin sanoista ja bändin bolerohenkinen sovitus toimii. Kitaristina yleisesti tunnettu Dylan hakkaa kitaran sijaan pianoa ja jopa ihan mukavasti. Vaikka olikin osuvaa, että Nobel tuli kirjallisuudesta eikä säveltaiteesta, eivät maestron laulusuorituksetkaan nyt aivan luokattomia ole.  Toisena kuultava ”It Ain’t Me Babe” jatkaa samaa linjaa ja osoittaa sen turhauttavan tosiasian,  että palkeita laulaa biisit ”oikein” olisi. ”You say you’re looking for someone / Who’ll pick you up each time you fall / To gather flowers constantly / An’ to come each time you call” – niin ei vaan haluta tehdä. Todellakin, Bob ei palvele sinua, vaan sinä palvelet Dylania. Mutta tällaisenaankin laulun nerokkuus ja etenkin sen teksti uppoaa yleisöön ja allekirjoittaneeseen täysillä. ”Highway 61 Revisitedin” yhden nuotin rokki sentään menee tunnistettavasti, edes Dylan ei pysty vaihtamaan sitä yhtä nuottia vaikka paljoon pystyykin.

Jatko seurailee humalaisen karaokelaulajan linjausta, jossa koko tekstirivi mutistaan ensimmäisen tahdin aikana ja lopussa ääni nostetaan oktaavia korkeampaan falsettiin. Sitä vanhoilta tai uudemmilta lätyiltä tuttua, ”oikeasti” laulavaa Dylania on siis turha odottaa. ”When I Paint My Masterpiece”, kehnon Self Portairtin ylijäämäbiisi saa lihaa luiden ympärille bändin myötä, vaikka alkuperäisenkin version unohtaminen levyltä taisi olla sulaa hulluutta. Kunniaa pitää osoittaa myös taustabändille Charlie Sexton (kitara), Tony Garnier (basso), George Recel (rummut) ja Donnie Herron (lap steel, kitara, viulu yms.). Vaikka illan aikana kävi selväksi, ettei bändi itsekään tiennyt liiderinsä mielenliikkeitä tarkasti etukäteen, seurasi kokenut soittajisto illan kulkua esimerkillisesti. Lopussa Sexton ja Recel saivat omat minimaaliset näytönpaikkansa, jotka toteutettiin ammattitaidolla ja tyylitajuisesti, vailla liikoja briljeerauksia.

Tuoreimman omaa materiaalia sisältävän albumin, Tempestin levyversiota muistuttavan ”Pay In Bloodin” jälkeen saadaan taas lisää klassikkoja. Vaikka Dylan on viime aikoina hätkähdyttänyt laulamalla jazzstandardeja ”oikein” jo parin levyn verran, niitä ei Areenalla kuulla. Vaan ”Like A Rolling Stone”! Maailman hienoin biisi! Ja yhteislaulu? Noh, ei nyt aivan. Vaikka jokainen tämän pallonpuoliskon musadiggari osaa ulkopuolisuutta maalailevan tekstin ulkoa, ei laulumelodia tai edes rytmi osu vähääkään alkuperäisversion tai yleisön hoilauksen tahtiin. Omat mukanalauluyritykseni päättyvät epäuskoiseen nauruun. Ei vaan pysty, vaikka kuinka haluaisi. Bändi vetää homman tavallaan maaliin, vaikka pidättelevä Motown-sovitus jättää räjähtävän kertsin haaveeksi. Tavallaan seuraavaa, tuoreempaa ”Early Roman Kings”-bluesia on miellyttävämpi kuunnella. Bändi groovaa, Dylan laulaa rennon melodisesti ja biisillä ei hyvyydestään huolimatta ole legendaarisuuden painolastia harteillaan.

Illan ehdoton huippuhetki on kuitenkin pelkistetty piano- ja lap steel -versio ikivanhasta ”Don’t Think Twice, It’s Allright”-klassikosta. Vaikka melodia heittelee, alkuperäisen melodian tilalle on tehty lähes yhtä hyvä kuin alkuperäinen ja kaiken kruunaa kuulas huuliharppu. Kuunnelkaa vaikka Youtubesta, tämä on upea.  ”Gotta Serve Somebody” vedetään liian hätäisesti mutta hauskana kantrirokkina ja kantrivalssiksi muuttunut ”Blowin’ in The Wind” sekä ikiaikaista ”Ride On” (AC/DC) / ”Jesus Just Left Chicago” (ZZ Top) -likkiä viljelevä blues ”It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry” päättää illan.

Yleisön ei voi sanoa poistuvan keikalta täysin tyydytettynä, sillä Dylan ei spiikkaa yhtä ainutta kertaa ja hämärä, aiemmilta kiertueilta tuttu valaistus ei paljasta Dylanin uurteisia kasvoja kuin ehkä istumapaikkojen eturiville. Silti ilta oli äkäilyä odottaneille yllättävän lämminhenkinen kohtaaminen vanhan herran kanssa.

 

Settilista:

  1. Things Have Changed
  2. It Ain´t Me, Babe
  3. Highway 61 Revisited
  4. Simple Twist of Fate
  5. Cry A While
  6. When I Paint My Masterpiece
  7. Honest With Me
  8. Trying To Get To Heaven
  9. Scarlet Town
  10. Make You Feel My Love
  11. Pay In Blood
  12. Like a Rolling Stone
  13. Early Romans Kings
  14. Don´t Think Twice, It´s Alright
  15. Love Sick
  16. Thunder on the Mountain
  17. Soon After Midnight
  18. Gotta Serve Somebody

Encore:

  1. Blowin’ In The Wind
  2. It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry

Teksti:  Juhani Mistola

Kuvat: Ei kukaan

Kommentoi julkaisua