Sólstafir on onnistunut kaatamaan ympäröivät raja-aidat harvinaisen perusteellisesti. Käytetään havainnollistavana esimerkkinä festivaalitarjontaa. Harvassa ovat ne yhtyeet, jotka pystyvät ottamaan yleisönsä omakseen festivaalien teemasta riippumatta. Kyky ja etuoikeus sulautua uskottavasti indie-, metal- tai ihan vain rockbändien joukkoon voidaan nähdä vaikkapa palkintona rohkeasta musiikillisesta matkasta, jonka aikana on siirrytty omintakeisesta äärimetallista tunnelmalliseen rockmusiikkiin. Itsensä myymisestä tai idealismin hylkäämisestä on silti turha puhua. Bändi ei ole unohtanut lähtöpistettään. Äänimaisema on uusimman levyn myötä omaperäisempi kuin koskaan aiemmin ja keskitietä välttävä. Sama koskee sisältöä.

”Óttan” tunnelmat saavat aikaan väkeviä, joskin unenomaisia visioita. Vaikka ei tietäisi Solstafirin kotimaata, niin silti kuuntelun aikana mielen täyttäisi kuva tyrskyävästä ja hyisestä merestä, joka piiskaa rantakallioita. Rannalla seisoo karaistunut mies, oikea äijien äijä, suojelemassa vaimoaan pieksevältä tuulelta. Ja hän pitää huolen siitä, että hento nainen ei lennä tuulen mukana vaarallisena vellovaan veteen. Jossain kaukaisuudessa käydään verisiä taisteluja, mutta pariskunnan rannan läheisyydessä sijaitsevaan torppaan nuo kauheudet eivät yllä kuin korkeintaan jonkin asteisena huolena huomisesta. Huolet huuhdotaan pois punaviiniä naukkailemalla (hopeisesta pikarista) ja piipputupakkaa tupruttelemalla. Ulkona raivoavasta lumimyrskystä ei ole aamulla tietoakaan ja taivaan rannasta siintävät kirkkaat auringon säteet.

Visioiden pohjana on reilulla pensselillä maalaileva musiikki. Levy on täynnä vahvoja melodioita ja eeppisyyttä, joka silloin tällöin rikotaan rouhealla rock-kitaralla. Nuo kitarakoukut koen erityisen tärkeäksi tunnelman säilymisen ja jännitteen katkeamattomuuden kannalta. Ajoittain pitkissä kappaleissa eksytään koskettimien värittämiin tuokioihin sen verran pitkäksi aikaa, että ilman tarpeellisia nostoja herpaantuminen uhkaisi kuulijaa. Oikealla ajoituksella kyllästymisen karikko ohitetaan hiuksen hienosti vasemmalta. Lisäksi kitaroiden päälle on kaadettu sopiva loraus hallusinogeenisia taipumuksia omaavaa happoa, joka saa aikaan erilaisia väritasoja illan pimeydessä. Ja on piristävää, että laulusta on karsittu ylimääräinen rujous pois. Jos aihetta lähestytään aggressiivisemmin, se tapahtuu vain silloin kun näin koetaan tarpeelliseksi. Äärimmäisyys on läsnä enimmäkseen bonusraidoilla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Olisi mielenkiintoista kuulla englanninkielinen versio kokopitkästä. Kävisikö Sólstafirille samoin kuin Kentille laulukielen vaihtuessa? Menettäisikö yhtye osan identiteetistään ja eksoottisuudestaan?

Taas kerran voisi niuhottaa varsinaisten huippujen puuttumisesta. Välillä kappaleiden vaihtumisella ei meinaa olla merkitystä. Kaikki sulautuu yhdeksi hyökyaalloksi. Aiheeseen uppoutuminen toki palkitaan ja huippukohdat ovat löydettävissä kappaleiden sisältä. Kaikesta suitsutuksesta huolimatta en siis pistäisi pahakseni, jos seuraavalla levyllä puhaltaisivat taas uudistuksen tuulet. Yhtye voisi nostaa enemmän esille rockimpaa ja menevämpää puoltaan. ”Óttan” nostattavat hetket osoittavat, että tuohon suuntaan voisi liikkua varsin luontevasti ja aidosti.

8/10

Kappalelista:
1. Lágnætti
2. Ótta
3. Rismál
4. Dagmál
5. Miðdegi
6. Nón
7. Miðaftann
8. Náttmáll
9. Tilberi (Bonus Track)
10. Till Valhallar
11. Ótta (Elevator Mix)

Sólstafir in Facebook

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen