Solstafir – Svartir Sandar

Kirjoittanut Riku Mäkinen - 23.10.2011

Kunnianhimon puutteesta ei ainakaan tätä yhtyettä voi syyttää. Islannin tunnetuin metalliyhtye Solstafir lataa neljännellä täyspitkällään tiskiin liki 80 minuuttia kestävän – luonnollisesti tupla CD:nä julkaistavan – tekeleen, ja aloittaa vielä levyn noin 12 minuuttisella eepoksella ”Ljós í Stormi”. Tähän kun vielä lisätään se tosiasia, että Solstafir on yksi niistä harvoista yhtyeistä, joita on täysin mahdoton luokitella yhtään mihinkään genreen, niin helpolla ei yhtye kuulijoitaan, saati arvostelijaa päästä.

Niin monipuolinen teos kuin ”Svartir Sandar” on, se ei todellakaan aiheuta minkään näköisiä puutumisen merkkejä missään vaiheessa. Sen sijaan, se hetkittäin jopa hieman kompastuu monipuolisuuteensa. Lähestulkoon kaikkea mahdollista, aina black metallista melankoliseen poppiin yhdistävä levy, kuulostaa kokonaisuutena käytännössä loistavalta, mutta suuria kohokohtia sieltä on oikeastaan avauskappaletta lukuun ottamatta hyvin vaikea hakea. Tarkoitus tässä on ilmeisesti ollutkin tehdä levy, eikä yksittäisiä kappaleita.

Levyn käytännössä ainoa kaikkia kappaleita yhdistävä tekijä on sen äärimmäisen melankolinen ja masentava tunnelma. Yhtyeen vokalistin Aðalbjörn Tryggvasonin laulutaidot eivät tunnetusti ole teknisesti välttämättä mitään maailmanluokkaa, mutta se tunne jolla näitä lauluja ulos lauletaan, tuo hieman mieleen Primordialin A.A. Nemtheangan , eikä siinä vertailussa ole mitään hävettävää, päinvastoin. Musiikillisestikin Solstafir tuo lähinnä mieleen tuon irlantilaisyhtyeen, erotuksena tosin se, että Solstafir on hetkittäin huomattavasti enemmän kallellaan ulospäin metallista.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Käveltyäni Solstafirin kanssa läpi mustan hiekan täyttämän autiomaan lukuisia kertoja, olen tullut siihen lopputulokseen, että ”Svartir Sandar” on ehkä hiukan turhankin massiivinen tuotos – se yksinkertaisesti vaatii kuulijaltaan hieman liikaa. Kymmenien kuuntelukertojen jälkeen huomaan laulavani muutamia kappaleita mukana, mikä on melkoisen huvittavaa, ottaen huomioon islanninkielen taitoni, mutta toisaalta joissain kohdissa olo on kuin kuuntelisin levyä ensimmäistä kertaa. Levyn koukuttavuus on siis jätetty lähes täysin kuulijakunnan harteille, sillä tuskin kukaan saa tästä eepoksesta ensimmäisillä kerroilla juuri mitään irti, joten kärsivällisyyttä ja keskittymistä se vaatii. Mistään tylsistymisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan ”Svartir Sandar” on kenties yksi askel liikaa kerralla.

Isoja pisteitä Solstafir levyllään kuitenkin ansaitsee ennen kaikkea rohkean ja omaperäisen levytyksen ansiosta. Pienellä tiivistyksellä ”Svartir Sandar” olisi todennäköisesti ollut vielä helpommin lähestyttävä ja yksi vuosituhannen levyistä. Nyt se tipahtaa pykälää alemmaksi, sillä liika on tässäkin tapauksessa hieman liikaa.