Sörnäinen tarjoaa uudella ”En ehkä halua tietää” -levyllä lohdutonta kauneutta

Olen kuullut yli kymmenen vuotta kasassa olleen Sörnäinen-yhtyeen keikoista lähes haltioituneita kommentteja, mutten ole vielä valitettavasti päässyt todistamaan yhtyettä elävässä tilanteessa, joten olen siinä suhteessa hyvin neitseellisessä tilanteessa. 

”Kolisevaa kantria, rosoista rokkia ja nyrjähtänyttä iskelmää”, kertoo levy-yhtiön tiedote. Ilman edellä mainittua kehua olisin ollut jokseenkin niin sanottu epäilevä Tuomas. Kaikesta huolimatta albumin avausbiisin ”Lumi peittää polun” soidessa olin monella tapaa mykistynyt ja, tässä tapauksessa, pelkästään positiivisella tavalla. 

”Lumi peittää polun” heittää kasvoille rosoisella kitarasoundilla soitettua pohjaa, jonka päällä soi rautalankamainen kauniita kuvioita loihtiva toinen kitara. Biisi svengaa tempaisten oitis mukaansa. Mieli on huomaamatta raunioituvalla tanssilavalla, jossa sataa, ja ilma sekä naiset ovat kylmiä. Kossu on kuitenkin lämmintä, ja kaiken ankeuden keskellä lanne tekee salaisia tanssiliikkeitä.

Vokalisti Taskisen sielun syvyyksiin porautuva ääni vaatii aluksi totuttelua, mutta vaikutuksen se tekee toki välittömästi. On tavallaan myös sävähdyttävä vaihtoehto, ettei tunnelmaa yritetä tulkita mahdollisimman matalalta, vaan tunne välitetään enemmän sydäntä repivällä soundilla. Tarttuvan kertosäkeen ohella tekstin kaunis lohduttomuus vie mukanaan, sillä vaikka ollaan sydäntä särkevien asioiden äärellä, eikä aurinko nouse enää milloinkaan, ei eksyneestä tilasta haluta kuitenkaan takaisin. Hyvinkin tuttu tunne, johon voi helposti eläytyä.

Tuo tanssilava-romantiikka on biiseissä yhtä armoton kuin ihmiselämä ylipäätään. Teksteissä ei juuri iloita, eikä maata rannalla päivää paistattelemassa. Teksteissä soi elämää nähneen ja hyvin kyynisen sekä kohtalostaan tahtoen tai tahtomattaan päättäneen miehen puhetta. Siellä vaelletaan pimeydessä eikä juurikaan välitetä, onko käsillä oleva matka se viimeinen, vaikkei jaksaisi edes kuolla. 

Sörnäistä ei voi lyödä musiikillisesti mihinkään karsinaan, ja se on tässä tapauksessa pelkästään hyvä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että yhtyeen ulosanti olisi jotenkin repaleinen, linjaton ja hajanainen. Päinvastoin, yhtyeellä tuntuu olevan hyvin selkeä kuva siitä, missä raameissa se operoi, ja mikä on se bändin oma juttu. Bändin työskentely on äärimmäisen itsevarmaa, mikä ei jäsenten taustat huomioon ottaen ole suinkaan yllättävää.

Bändi liikkuu sujuvasti ”Susirajan” jopa psykobillymaisesta meiningistä ”Petos”-kappaleen kaltaiseen balladiin, ja siitä nopean ”En pelkää, että kuolen” -biisin kautta levyn päättävään pysäyttävän eeppiseen ”Muserrun ikävään”, joka on surullisen kaunis vuodatus kaiken voittavasta rakkaudesta, jossa mieluummin kuollaan kuin ollaan ilman.

Biisien kertosäkeet tarttuvat huomaamatta ja jäävät soimaan salaa aivokoppaan. Joissain biiseissä kuulen kaikuja esimerkiksi Tuomari Nurmiosta ja Mana Manasta, eikä se ole koskaan huono juttu. Bändi on kaikesta huolimatta omintakeinen ja vain oman itsensä kuuloinen. 

Biisien sovitukset ovat täynnä erinomaisia yksityiskohtia, jotka antavat kuulijalle aina uutta löydettävää. Välillä huomaa hienoja laulujen tuplauksia kuten jo aiemmin mainitussa ”Susiraja” -biisissä, tai ”Kylmä kangistaa” -kappaleen eleganttia naislaulantaa. Levyn monipuolinen ja rikas kitarointi on kauttaaltaan vaikuttavaa kuultavaa, ja rytmiryhmä pitää svengin upeasti pystyssä. 

Sörnäisen ”En ehkä halua tietää” tulee eittämättä olemaan omilla listoillani, kun rankataan vuoden levyjä.