South Park Festival @ Eteläpuisto, Tampere, 5.- 6.6.2015

Kun katsoi ennakkoon South Parkin ohjelmaa, valtasi mielen valtava kaipuu entiseen.  Seuraava tunne oli suuri harmi siitä, kuinka 1980-luvulla tai 1990-luvun alkupuoliskolla pääsi melko harvoin näkemään näitä yhtyeitä, jotka viettivät tuolloin loiston päiviään.  Raaka fakta kuitenkin on, että vaikka Accept, Extreme, Helloween ja Def Leppard ovat uudelleen tai edelleen relevantteja, niin kyllä nämä neljä orkesteria kokivat taiteelliset huippukohtansa vuosien 1982 – 1992 välimaastossa. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja toisaalta nyt pääsi todistamaan isien ja poikien välistä taistelua kukkulan kuninkuudesta. Tapahtuman järjestäjät olivat nimittäin ehkä huomaamattaan luoneet ohjelmistoon varsin herkullisia vastakkainasetteluja.

Perjantai 5.6.2015

Karkeasti tiivistettynä tapahtuman ensimmäiset tunnit olivat melkoista tyhjäkäyntiä. Kodittomien iloinen ja pirteä tuokio loi eteeni mielikuvia Testamentin ja Suicidal Tendenciesin kultaisen periodin tuotannosta. Lähimpänä vuotta 2015 bändi kävi Panteraan viittaavien hetkien aikana. Mitään omaperäistä ja uutta ei siis ollut tarjolla, vaikka yhtye on ollut kasassa noin kahdeksan vuotta. Toisaalta, ulkonäköään myöten perinteitä kunnioittava yksikkö ehtii vielä luoda itselleen omat kasvot monta kertaa. Plakkarissa on tähän mennessä debyyttisingle. Masterplanista en keksi mitään muuta sanottavaa, kuin että näin lavalla Helloweenin ja Stratovariuksen entisiä jäseniä. Täysin kasvoton tapaus, jonka tarjoilema power metal oli todella tylsää. En muista yhtäkään biisiä keikkasetistä, eikä syy voi olla pelkästään itsessäni.

All Rise ja Stargazery toimittivat kumpikin perusvarmaa heavy metalia, jossa ei ollut sinänsä mitään vikaa. Mutta ei näissä bändeissä ollut myöskään mitään erityistä. Lava-anti oli kummankin kohdalla sellaista kovin sympaattista peruskivaa, joka ei olisi edes 1980-luvulla riittänyt mihinkään. Pate Mustajärvi voisi järjestää edellä mainituille tahoille koulutuksen ja näyttökokeen; opintojen teemana olisi, kuinka yleisö otetaan lupaa kyselemättä ja luodaan samalla keikkaelämys, josta poistutaan vailla valituksia tai mutinoita.

Stratovarius olikin sitten jo toista maata, kun puhutaan yleisön ottamisesta. Timo Kotipelto hoitaa homman himaan omalla positiivisella ja hyväntuulisella tavallaan suvereenisti. Yksi power metalin vaikutusvaltaisimmista edustajista on kokenut jopa dramaattisena pidettäviä miehistönvaihdoksia ja näyttää selvinneen kivuliaista leikkauksista voiton puolelle. Ohjelmisto oli onnistunut sekoitus uutta ja vanhaa, mutta kone taitaa vaatia muutaman keikan lisää käynnistyäkseen tykittämään kaikilla sylinterillä ja aseet kunnolla paukkuen. Toivon yhtyeen ottavan tulevalla julkaisullaan kaiken irti Lauri Porran sekä Matias Kupiaisen näkemyksellisestä virtuositeetista ja luovan oikeasti edistyksellistä metallimusiikkia.

Koska myöskään Stratovarius ei osunut ihan nappiin, klo 20.00 saatoin todeta, että olin nähnyt illan aikana joitain yhtyeitä, jotka olivat ihan ok, ja sitten tuli Accept. Liikutuksen vallassa seurasin, kuinka tämän festivaalin todellinen veteraani pyyhki kaikilla ennen sitä esiintyneillä yhtyeillä persettään ja nakkasi oppipojat kylmän viileästi lähimpään pöpelikköön maatumaan. Muiden bändien kohdalla koko illan katkeamattomana jatkunut tuplabasari tökkäsi viimeistään Stratojen kohdalla pahasti, mutta Accept lähestyi jytinää hieman toisenlaisesta tulokulmasta. Se löysi saman vaihteen kuin Judas Priest parhaimmillaan. Kun muut bändit kaikesta rytkeestä huolimatta kuulostivat lähinnä mopoilijoilta, Accept oli kaivanut tallistaan huippuunsa viritetyn Harley Davidsonin, jolla nämä uljaat nahkasoturit karauttivat kohti loputtomia valtateitä. Yhtyeen miehistö oli vaihtunut sitten edellisvuoden Helsingin The Circuksen keikan, mutta tätä ei olisi huomannut, jos ei olisi ollut tietoinen asiasta. Eteläpuistossa Accept oli edukseen sen takia, että keikka oli lyhyempi kuin aiemmin todistamani klubiveto. Nyt turpaanvetavä ja erittäin rockisti maustettu metal ei päässyt puuduttamaan, vaan annos oli juuri sopiva. Loistavia uusia kappaleita, ylittämättömiä klassikoita, mieletön lavakarisma, vastustamaton hyökyaalto. Siinä se. Perjantain ensimmäinen pelastaja.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Teräsbetoni jäi ikävä kyllä todistamatta. Telttaan ei kerta kaikkiaan pystynyt menemään hiljattain operoidun jalan kanssa. Toisaalta sankarillisen metallin kiintiö oli tuolta illalta muutenkin täysi. Kovin suosittu näytti tämä eräänlainen comeback-keikka olevan.

Extereme oli perjantain esiintyjistä täysin omassa luokassaan, kun lähestytään aihetta musiikillisen laaja-alaisuuden ja näkemyksen kautta. Exteremen tarjoamassa hard rockissa on paljon funkia sekä soulia, ja yhtye liikkuu Queenin tavoin luonnollisen kivuttomasti musiikin kentällä pisteestä toiseen. Toki suuri osa nyansseista hautautui kylmässä perjantai-illassa valtavan äänenvoimakkuuden alle. Koen tämän osittain ongelmaksi. Ei siinä mitään, jos halutaan luukuttaa täysillä. Antaa palaa vaan. Mutta on sääli, että moni levyllä ilmava hard rock -yhtye sivuuttaa lavalla hienot detaljit täysin ja keskittyy kohkaamiseen. No, toki Extreme rauhouttui kuuluisan balladinsa ajaksi ja toi nytkin esille seikan, jonka mukaan muusikoiden virtuositeetti oli valjastettu palvelemaan hienoja kappaleita. Ja kyllä näillä Amerikan epeleillä on edelleen show hallussa. Spektaakkeli olisi vain kaivannut paremmat puitteet – siis vähemmän askeettisen esiintymislavan ja lämpimän kesäillan. Puutteistaan huolimatta keikka pisti minut tilaamaan hyllyyni uudestaan kauan sitten kadonneet yhtyeen pitkäsoitot. Odotan myös innolla tulevaa levyä. Tervetuloa takaisin.

Lauantai 6.6.2015

Lauantaina muisteltiin alkajaisiksi menneitä virkistävässä vesisateessa. Ehdin alueelle Rangerin aloittaessa. Bändi toi esille rakkauttaan Metallican debyyttilevyyn, Exodukseen ja muihin speed metal -jengeihin. Myös ulkonäkö kunnioitti kultaista vuosikymmentä viiksineen, käsivarsinauhoineen, farkkuliiveineen sekä- shortseineen. Nuoruuden into purkautui ulos ujon sympaattisesti, mutta minulla on jo tämä kaikki hallussa moneen kertaan nähtynä tai kuultuna. Jos haluaa olla oikeasti suuri yhtye, on luotava jotain täysin omaa. Rangerissa ei ollut mitään uutta. En siis tiedä, haluavatko bändin jannut vain muistella aikakautta, jolloin he eivät olleet edes olemassa, vai onko näillä jätkillä tarve jättää tuntuva merkki historiaan. Kyllä nuoret miehet selvästi rakastavat perinteistä raskasta otetta koko sydämestään, mutta pelkkä rakkaus ei aina riitä, vaikka mahtava voima onkin.

Viikate omisti keikkansa muutamaa omaa numeroa lukuun ottamatta Motörheadin 40 vuotta täyttävälle kunniakkaalle uralle. Versiot Moottöripään kappaleista kunnioittivat alkuperäisiä tulkintoja ja olivat silti omineet runsaan määrän Viikatteelle ominaisia tunnuspiirteitä, aivan kuten viimevuotisella ”Panosvyö”-cover-levyllä. Viikate kärsi vesisateesta ja aikaisesta soittoajasta, meinasi melkein ruostua käsiin. Se taisteli kuitenkin settinsä loppua kohti homman voiton puolelle.

Santa Cruz oli telttalavalla oma riemukas itsensä ja teki saman tempun kuin Lost Society viime vuonna samassa paikassa. Teltta kiehui jopa niin rajusti, että en uskaltanut mennä joukkoon villiin edellä mainitusta terveydellisestä syystä. Tyydyin seuraamaan kauempaa villiä meininkiä, joka ei tässäkään tapauksessa ole luovassa mielessä erityisen innovatiivista. En usko ostavani bändin levyjä, ennen kuin se keksii pyörän jollakin tavalla uudelleen.

Harmaus meinasi alkaa masentaa, mutta onneksi tuli Amorphis, jota tumma pilvisyys itse asiassa puki paremmin kuin auringonpaiste. Yhtye oli samanaikaisesti raskas, potkiva, jyräävä, kaunis, koukeroinen ja mystinen. Amorphiksen kohdalla mainitaan aina yhteydet kotimaiseen kansanperinteeseen, mutta samoin kuin Kingston Wallilla aikoinaan, nuo piirteet tulevat esiin itämaisuuteen viittaavan savun seasta. Tämä oli henkilökohtaisesti ensimmäinen kerta, kun pääsin näkemään Amojen keikan Tomi Joutsen keulillaan. Pasi Koskisen laulamia keikkoja tuli todistettua monta kertaa, ja vaikka uskon nykyisen kokoonpanon myllyttäneen joskus paljonkin intensiivisemmin, niin kyllä tämä ulostulo ennen syksyllä julkaistavaa uutta levyä oli paljon mehevämpi kuin Koskisen aikakauden loppupuolen väsyneet keikat. Amorphiksen keikan selittämättömän hieno tunnelma ja loistavat kappaleet olivat näillä festivaaleilla se käännekohta, jolloin uskoin lopullisesti olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sade ja kylmyys olivatkin olennainen osa tätä raskaan musiikin tapahtumaa. Ihan kuin Doningtonissa vuonna 1987. Tuolloin Blackie Lawless tuhosi perse paljaana suuren määrän lavairtaimistoa eivätkä edes järjestäjät olleet varmoja, oliko apokalyptinen hetki osa esiintymistä vai oliko kyseessä järjen pakeneminen ruumiista. Nykyisin emme tällaista joudu kokemaan. Kaikki on kovin skarppia.

Reckless Loven keikasta voisi kirjoittaa täysin saman kuin Santa Cruzista. Yhtye on takuuvarmaa tavaraa siihen hetkeen juhlissa, kun halutaan nostaa tunnelmaa, mutta musiikillinen anti on kovin köyhää, sellaista kertakäyttötavaraa ja vanhan toistamista. Amorphiksen jälkeen keikka jäi välipalaksi, jonka saattoi hyvällä omalla tunnolla seurata media-alueelta, varsinkin kun bändiltä ei ole tullut ulos uutta materiaalia ja tulipa tuo nähtyä viime vuonna samaisen tapahtuman päälavalla, josta käsin muovisuudesta huolimatta tarjoiltiin yksi edelliskerran parhaista keikoista.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Sanokaa mitä sanotte, mutta Helloween ei ole koskaan myöhemmin tavoittanut uransa aikana ”Keeper Of The Seven Keys” -levykaksikon maagista kosketusta. Nuo klassikot eksyvät yhä silloin tällöin soittimeeni ja ovat säilyneet iättöminä timantteina vailla huvittavaa nostalgian kosketusta. Vuoden 1988 jälkeen punainen lanka katosi, löytyi ehkä hetkeksi uudestaan ja lopulta homma muuttui pakkopullaksi. South Parkin keikka olisi ollut silkkaa tylsyyttä ilman toisen ja kolmannen pitkäsoiton helmiä. Muutenkin bassorumpujen armoton polkeminen alkoi aiheuttaa akuutteja oksennusreaktioita. Ja samoin kuin Reckless Love, Accept, Santa Cruz ja Stratovarius, myös Helloween on nähty ja koettu näissä kuvioissa Tampereella, eikä edes vuosia sitten. Jotain uutta, kiitos. Sitäkin nimittäin riittäisi, myös tämän hyväksi havaitun konseptin puitteissa.

Eclipse, voi hitsin vitsi sentään. Mitä minä näinkään? Lavalla oli sekä musiikillisesti että lavahabitukseltaan pelkästään siistitty ja vesitetty versio H.E.A.T.istä. Kun laulaja saapui kovin tutun näköisesti lavalle, tulin siihen tulokseen, että miksi nauttisin väljähtynyttä kivennäisvettä, kun on kuitenkin todistanut pariin otteeseen laimentamatonta taikajuomaa.

Ennen Def Leppardin keikkaa toivoin, että yhtye ei soittaisi yhtään materiaalia, joka olisi julkaistu vuoden 1987 ”Hysterian” jälkeen. Toiveeni toteutui lähes täydellisesti. ”Let’s Get Rocked” vuodelta 1992 oli mukana, mutta muuten tämä perfektionismistaan tunnettu ja lukuisia vaikeuksia kohdannut rykmentti pelasi varman päälle ja tarjosi vain parhaan päälle silkkaa parhautta. Muun muassa Bon Jovin esikuvana toiminut yhtye kimalteli edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen väriloisteen kaikissa sävyissä, oli hävyttömän viihdyttävä ja tarttui takin liepeisiin kuin takiainen. Laulu ei kuulostanut aivan täydellisen elävältä, mutta Def Leppard on siitä kumma yhtye, että se saa kaikenlaisia negatiivisen tuntuisia seikkoja anteeksi. Def Leppard ei omaa minkäänlaista rosoista tarttumapintaa, se ei hengitä vapautuneesti eikä svengaa oikeastaan yhtään ja toistaa kappaleet sellaisinaan vailla minkäänlaista live-tilanteeseen edes osittain kuuluvaa spontaania otetta. Jos jotain menisi lavalla pieleen, koko keikka varmaan hajoaisi tuhansiksi atomeiksi. Silti yhtyeessä on jokin käsittämätön taika, joka saa ihmiset keikalla nauttimaan olostaan täysillä. Yleisö laulaa, tanssii ja on täysillä mukana. Tämä ei esimerkiksi Suomen jäyhässä ilmapiirissä ole itsestäänselvyys. Toki yhtyeellä on takataskussaan iso nivaska oikeasti suuria hittejä ja yksi maailmankaikkeuden eniten myyneistä hard rock -levyistä, mutta nuo seikat eivä selitä kaikkea. Def Leppardissa on selittämätöntä magiikkaa, sitä samaa taikapölyä, jota löytyy kaikkien maailman suurimpien nimien yltä. Isät tulivat, ja korjasivat potin. Pojat jäivät nuolemaan näppejään.

Yleisötavoite ilmeisesti ylitettiin, ja South Park tarjosi muutaman sellaisen herkkupalan, joiden avulla yleiskuva kohoaa positiivisen puolelle. Silti ohjelma sisälsi tänä vuonna liian paljon sankarimetallia ja tuplabassorumpujen loputonta poljentaa. Heavy metal ei ole ihan niin yksioikoinen laji, kuin mitä tämän vuoden kattauksella haluttiin viestittää. Liikaa oli tarjolla myös moneen kertaan nähtyjen bändien kierrätystä. Ei noiden maailmalla kiertävien yhtyeiden tarjonta voi olla näin suppea.  Accept, Extreme, Amorphis ja Def Leppard, siinä tämänvuotisen South Parkin pelastajat. Accept selviää ilman syytteitä tai sanktioita, vaikka äijät onkin nähty kulmilla vähän aikaa sitten. Oli vaan niin uskomattoman kova. Ja Speedy & Saku, te olette aina yhtä ihanan lutuisia, vaikka vedittekin kumpanakin iltana samat vitsit ennen omaa keikkaanne.

Kuvat: Outi Puhakka
Kirjoittanut: Miikka tuovinen