Spy # Row viestittää olevansa kuin isot rocktähdet, vaikka aika ei ole vielä kypsä – arviossa yhtyeen ”Blood Brothers” -albumi

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 29.5.2019

Aika moni on varmasti haaveillut lapsuudessaan yhtyeen perustamisesta kavereidensa kanssa. Suhteellisen harvoin nämä haaveet synnyttävät yhtyettä, joka kestäisi kouluaikoja pidempää. Saksalaisen Spy # Row’n kohdalla on käynyt toisin. Kahden veljeksen Tim ja Sam Jägerin sekä heidän ystävänsä Arian Gerhardtin muodostama trio on ollut olemassa jo 14 vuotta – siitäkin huolimatta, että yhtyeen nuorin jäsen oli bändiä perustettaessa vasta 7-vuotias.

Spy # Row on siis puhtaasti lapsuudessa perustettu yhtye, joka ammentaa selvästi vaikutteita menneiden vuosikymmenten rockjättien suunnalta. Kaikista vahvimmin yhtyeen musiikissa on havaittavissa vaikutteita Bon Jovilta, minkä huomaa etenkin ”Every Day Counts”- ja ”If You Say You Love Me” -kappaleiden kohdalla. Levyn raskaampien kappaleiden, kuten ”Nowhere To Run”, ”Heartbreaker” ja ”We Not Go Quietly”, kohdalla tulevat esiin vaikutteet Metallicasta. Spy # Row tuskin on lähtenyt tietoisesti jäljittelemään näitä yhtyeitä, mutta siitä huolimatta ne pistävät läpi.

Fastball-levy-yhtiö hehkuttaa Spy # Row’ta ainutlaatuiseksi sen jäsenten pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden mutta myös heidän musiikkinsa puolesta. Pitkäaikainen ystävyys on hieno asia. Ikäväkseni en löydä yhtyeen musiikista yhtä paljon hehkuttamisen aihetta, vaikka onkin selvää, että Jägerit ja Gerhardt ovat vuosien saatossa kouliutuneet ammattitaitoisiksi muusikoiksi. Albumi ei kuulosta musiikin suhteen missään tapauksessa puolitiehen jätetylle. Monipuolisesta sisällöstään huolimatta ”Blood Brothers” on kuitenkin albumina kliseinen ja hieman persoonaton. Esimerkiksi ”Follow Your Dreams”- ja ”Every Day Counts” -kappaleiden kulutettu sanoma ei tee vaikutusta, vaikka se onkin piilotettu rockin käärekuoriin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Blood Brothers” -albumissa on paljon onnistuneita piirteitä, mutta levystä paistaa kauaksi se, ettei Spy # Row ole vielä täysin löytänyt omaa tyyliään. Siitä ei voi toki heitä syyttää, vaan oma soundi löytyy ja vahvistuu ajan kanssa. Identiteetin etsinnästä eivät kieli pelkästään edellä mainitut referenssit kahteen yhtyeeseen vaan myös se, ettei Spy # Row’lla tunnu olevan yhtä selvää ajatusta, mitä se haluaa kappaleillaan sanoa. Ehkä olen itse hieman kyyninen, mutta mielestäni lyriikat ovat vielä kypsymättömät ja naiivius paistaa paikoitellen. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa musiikista, sillä se on selvästi luotu intohimolla ja taidolla.

Kritiikistäni huolimatta näen, että Spy # Row’ssa on selvästi potentiaalia. Kun visio omasta identiteetistä kirkastuu yhtyeen jäsenille, saattaa Spy # Row vaikka kavuta suurille festareille valloittamaan maailmaa raskaalla rockillaan.