ssSHEENSss – Strapping Stallions

Kirjoittanut Rudi Peltonen - 29.9.2014

Musiikin maailmassa tuulet puhaltavat sykleissä. Päivitettyjen soundien rinnalle nousee aina jokin kaiku menneisyydestä. 1980-luku on ollut oudon suosittu, ysäri teki paluun, ja nyt on havaittavissa 2000-luvun alkuvuosien esiinmarssia. Tämän vuosituhannen kajo on loistanut viime aikoina pienimuotoisena Scandinavian Action Rockin piristymisenä. Pakko myöntää, että tervehdin tämän typerästi nimetyn, mutta energisen ja rehvakkaan suuntauksen uudelleentuloa nostalgisesti hymyillen. En tosin usko Kallion katujen tai Bar Loosen täyttyvän enää samassa mittakaavassa kuin silloin joskus janoisista pitkätukista badgeineen, avainketjuineen, bootseineen, bootcut-farkkuineen tai liekehtivine pulisonkeineen.

ssSHEENSss ottaa homman haltuun jo Roadrunnerin (sekä hahmon että Hurriganesin levyn) mieleen tuovalla nimensä kirjoitusasulla. Yhtye yhdistelee vahvoja Hellacopters-muistutuksia nopeampaan stoner- rymistelyyn, ja kombinaatio yksinkertaisesti toimii. ”Strapping Stallions” tarjoilee savuavia riffejä, kipinöivää jyrää, muutaman muotovalion kappaleen ja pari mielenkiintoista lainapeitettä. Kitarat jyrkässä tanassa rokkaava yhtye jättää toisella kokopitkällä kulmat suhteellisen rosoisiksi, ja pientä hiomista jääkin kaipaamaan. Vaikka laulaja Kirin aavistuksen flegmaattisesti melodinen ote omaan instrumenttiinsa luo jännän kontrastin iskevien kitaroiden rinnalla, menevät etenkin ”Shadow Animals” ja ”Let’s Explode” lauluosuuksiltaan liiaksi vetelän puolelle. Lisäksi jälkimmäisen perseelleen kellahtavista stemmoista jää ikävä jälkimaku suuhun.

Muuten kokopitkältä löytyy paljon herkkuja. ”Adios, Fuckers” ja ”Wolf Street Blues” ovat helvetin makeita rock-paloja. Odotin jo ennakkoon vesi kielellä ZZ Topin ”Concrete And Steel” -versioinnin kuulemista, ja yhtye onnistuu tuomaan kappaleeseen jotain omaa. Näkemys kulkee aavikolla omaa polkuaan lyöden alkuperäisen esityksen tuosta vaan. Joy Divisionin ”Love Will Tear Us Apart” on paha valinta. Alun vahvojen Slayer-vibojen jälkeen olen myyty, vaikka versio onkin tummuudessaan melkein turhankin tahmea. ”Saigon” jyrää levyn lopuksi monivivahteisesti.

Eivät muutkaan kappaleet huonoja ole, mutta viimeksi mainitut esimerkit jäävät selkeimmin positiivisessa mielessä muistiin. Loppuja vaivaavat joko esille tuodut kauneusvirheet tai tarpeellisen iskevyyden puuttuminen. Keskitempon molemmin puolin kulkeva kokonaisuus on kuitenkin sen verran lähellä asian ydintä, että odotan yhtyeen keikalta 4.10. Layback Festivaaleilla Ääniwallissa kohtalaisen paljon. Don’t let me down.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen