”Stadion-thrashin jättiläinen” – Klassikkoarvostelussa Metallican 30-vuotias ”Metallica”

1980- ja 1990-lukujen taite oli Metallicalle uransa kiistatonta kulta-aikaa. Yhtye oli onnistunut välttämään luhistumisen basisti Cliff Burtonin kuoleman jälkeisinä vuosina ensin rekrytoimalla basson varteen Flotsam & Jetsamin perustajajäsenen, Jason Newstedin, tekemällä pikaisen punk-pitoisen cover-pläjäyksen ”Garage Days… Revisited” -EP:n ja uransa musiikillisesti kunnianhimoisimman, mutta tuotannollisesti mielipiteitä jakaneen albumin ”…And Justice For Allin”.

Vuosikymmenen loppuun tultaessa Metallica oli kuitenkin lopen kyllästynyt speed thrash-pitoisen, kipakan materiaalinsa kyntämiseen sadoilla soittamillaan keikoilla. Yhtye halusi tehdä radikaalin suunnanmuutoksen musiikillisella tiellään. Kööpenhaminassa Sweet Silence -studioilla äänittäjä / tuottaja Flemming Rasmussenin hoteissa valmistuneet kolme aiempaa Metallica-albumia [”Ride The Lightning” (1984), ”Master Of Puppets” ja ”…And Justice For All” (1988)] olivat tuotannollisesti päteviä, mutta varsinkin viimeinen näistä kärsi raakilemaisesta soundimaisemasta. Päivittääkseen soundinsa seuraavalle vuosikymmenelle, yhtye haki viidennelle albumilleen uutta ja freesimpää tuotannollista suuntaa. Ulrichin kuultua tuoreeltaan kanadalaisen rock-tuottaja Bob Rockin (mm. The Cult, Aerosmith) tuolloin vastikään tuottaman, täyteläisesti soivan Mötley Crüe -albumin ”Dr. Feelgoodin”, hän innostui ja sai idean tehdä seuraava Metallica-albumi Bob Rockin hoteissa. Yhtye kuitenkin piti portin raollaan Rasmussenin suuntaan siltä varalta, että yhteistyö Rockin kanssa ei olisi ottanut onnistuakseen.

Pohjois-Hollywoodissa One On One -studioilla Metallica pisti lokakuussa 1990 alkaneissa ja kesäkuuhun 1991 kestäneissä äänityksissä musiikilliset palikkansa perustavaa laatua olevalla tavalla uusiksi. Toki yhteen perussoundissa oli kuultavissa edelleen tavaramerkkiään; tiukkaa ja nyanssirikasta thrash-riffittelyä ja upean dramaattista melodisuutta. Kappaleiden tempot ja luonne lähentelivät kuitenkin tällä kerta hardcore punk-pohjaisen, likaisen speed thrashin ja soitannollisen etevyyden tavoittelun sijasta ennemminkin perinteistä heavy metalia ja raskasti rullaavaa rockia. Yhtyeen kappalemateriaali painottui ”Metallicalla” teknisten thrash-riffien ja mahtipontisten kitaraharmonioiden täyttämien, pitkien metallieeposten sijaan ytimekkäämpiin, raskaasti rokkaaviin voimariffeihin perustuviin kappaleisiin ja jopa häpeilemättömän pehmeisiin heavy-vivahteisiin pop-balladeihin. Joku ilkeämielinen voisi käyttää tässä yhteydessä sanaa ”radioystävällinen”, eikä se lopulta totuudesta ollenkaan kaukana ole. Sitähän Metallica ja Rock albumin äänituotannolta nimenomaan hakivat.

Kitaristi Kirk Hammettin yksinkertaisen rock-riffiaihioon perustuvaa avausbiisiä, ”Enter Sandmania” tuskin tarvitsee enää kenellekään esitellä. Täytyy toki todeta, että allekirjoittaneen arvoasteikolla kyseessä on yksi Metallican puuduttavimmista ja keskinkertaisimmista rock-renkutuksista. Suuri yleisö oli kuitenkin toista mieltä. Kappaleesta tuli instantti hitti, ja se on tähän päivään mennessä yksi raskaan rock-musiikin tunnetuimpia kappaleita ympäri maailman. Jo ”Master Of Puppets” -albumin biisintekosessioista ensimmäisen riffiaihionsa saanut, makean rujolla melodiarakenteella siunattu  heavy-juntta ”Sad But True” olikin sitten musiikillisesti toista maata. Timanttisen tiukka, raa’an raskaspoljentoinen biisi todella viileästi lavalla käyskennelleeltä, mustiin pukeutuneelta nelikkolta oli maksimaalinen ”rock” -kokemus keväällä 1992. Tapahtumapaikkana oli Queenin Freddie Mercuryn muistokonsertti Lontoon Wembleylta, jonka YLE lähetti radiossa suorana lähetyksenä ja TV:n puolella neljän tunnin koosteen muodossa. Kyseinen liveversio pesee alkuperäisen, sliipatun ja aavistuksen lepsun studioversion vähintään 4-1. Allekirjoittaneelle kyseinen performanssi on siinä mielessä erityinen, että sen kuuleminen sytytti tuolloin 13-vuotiaassa kainuulaisnuorukaisessa palavan halun opetella soittamaan sähkökitaraa. Samalla tiellä ollaan edelleen, kolmen vuosikymmenen jälkeen.

Vuosien varrella albumin keskivahvaan kastiin unohtunut, vimmatun tiukasti keskitempossa rokkaava ”Holier Than Thou” edustaa albumin sähäkintä osastoa. Näin vuosien jälkeen tarkasteltuna homma muistuttaa entistä vahvemmin Motörheadin 1990-luvulla vakiinnuttamaa, ilkeästi groovaavaa heavy rockia. Hetfieldin vihaisesti riimitellen sylkemät lyriikat tiputtavat nokkelan lemmymäisesti yhtyeen tekopyhimmät arvostelijat alttarin reunalta. Komea ja aikansa hienoimpiin raskas-slovareihin kuuluva ”The Unforgiven” on edelleen yksi albumin ehdottomimmista timanteista ja kuuluisimmista kappaleista. Puhallin-introlla ja jousisektiolla täydennettyjen, huimien melodioiden siivittämä, erittäin vahvaan tunnelataukseen jännitetty kappale yhdessä kassamagneetti ”Nothing Else Mattersin” kanssa tavoitti albumin ilmestymisen jälkeen miljoonittain uusia Metallica-diggareita ympäri maailman.

Hypnoottisen tehokkaan, itämaisen kitaramelodian varaan rakentuva, tummasävyinen, popahtava heavy-hitti ”Wherever I May Roam” on albumin studioversioista ehdottomasti onnistuneimpia esityksiä. Todella tehokkaasti takaraivoon jäävä rakenne ja kiertolaiselämän realiteetteja pohtiva teksti kiteytyvät kappaleessa täydellisesti.

Albumin tasavahvaan keskikastiin kuuluva, Metallican käyttämänä rytmilajina poikkeuksellisesti shufflena pikatulla pääriffillä varustettu ”Don’t Tread On Me” päättää tupla-albumin ensimmäisen puoliskon jämäkästi. Biisi on mallikelpoisuudestaan huolimatta kuitenki hieman kasvoton.

Jos albumin A-puoli oli miltei katkeamatonta hittikimaraa, B-puoli on täynnä musiikillisesti aliarvostettuja kappaleita ja yksi liioitellun yliarvostettu. ”Master Of Puppetsin” tempossa rockisti thrashaavan ”Through The Neverin” vikkelästi pikatut kitarariffit sisältävät todella siistejä ja ilkeitä yksityiskohtia. Kappale on huomionarvoinen myös siinä mielessä, että se on ainoa biisi koko ”mustalla” albumilla, jolla suoraan rock-tamppaukseen viehättynyt Ulrich käyttää tuplabassareita.

”Nothing Else Matters”, tuo itsensä myymisen syntipukki ja miljoonahitti on ehkä eniten mielipiteitä koko albumilta jakaneista kappaleista. Onhan kappaleessa jo ulkoisilta puitteiltaan kaikki AOR-hitin ainekset, mutta jo ilmestymisensä aikaan biisi oli yksinkertaisen puuduttavaa plimpluttelua Hetfieldin haikaillessa ikäväänsä tyttöystävälle jostakin tien päältä. Eihän kappaleessa onnistuneeksi poppikappaleeksi tosin mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Paradoksi syntyy ainoastaan siitä mielikuvasta, että sen esittäjä oli yksi thrash metalin kärkiyhtyeistä operoimassa täysin päinvastaisella musiikillisella maaperällä, kuin mihin oli totuttu. Vaikka ”Nothing Else Matters” ei nyt mikään neronleimaus ole, tunteikkuutta ja kauniita sävelkulkuja siinä silti piisaa. Hetfieldin biisiin soittama kitarasoolo erityisesti, joka on yksi Metallican komeimmista instrumenttiosuuksista ikinä, missään. Myös tyylillä sovitetut jousiosuudet täydensivät 30 vuotta sitten Metallican uudistunutta soundia.

Raskaasti laukkaavaan thrash-pikkaukseen perustuva ”Of Wolf And Man” perustuu rytmikitaroinnin suhteen vanhaan kunnon Metallicaan. Uljaat laulumelodiat kannattelevat kappaleen vahvarakenteisen heavy metalin puolelle. Ihmissudeksi muuttumisen mystisyydestä kertovat lyriikat tosin antavat ymmärtää, että Hetfieldin lyyrinen pankki alkoi jossain kohtaa sessioita tyhjentyä… Vai oliko tarkoitus ainoastaan tehdä vanhan liiton fiktiiviseen tarinaan perustuva heavy metal -viisu… mene ja tiedä. ”Sad But Truen” jalanjäljillä raskaasti groovaava ”God That Failed” on eräs albumin aliarvostetuimpia helmiä. Hetfieldin leikkisän pirullinen laulutulkinta pitää vankasti ja raskaasti thrashaavan kappaleen jämäkästi nipussa. Yhtyeen keulahahmon syöpään kuolleen kiihkouskovaisen äidin tarinaa sivuava teksti voisi olla periaatteessa temaattinen jatko-osa ”Leper Messiahille”. Koska kappale on myös tekstin suhteen radikaaleimpia ja puhuttelevimpia koko albumilla, olisi se ansainnut myös tulla julkaistuksi singlenä. Hetfield kyhäsi Jason Newstedin alunperin instrumentaalikappaleeksi suunnitteleman surumielisen bassosooloteeman ympärille tummasävyisen, jopa aavistuksen progahtavan hard rock-biisin. Oikein toimivista omistaan huolimatta ”My Friend Of Miseryn” jää kuitenkin albumin päättävän, sinällään komealla marssirummun tahdittamalla hymnimäisellä introlla varustetun ”Struggle Withinin” kanssa albumin vaisuimmiksi vedoiksi.

Suurin muutos 12.8.1991 julkaistulle ”mustalle albumille” tultaessa olivat Ulrichin radioystävälliseen keskitempo-rockiin hidastamat ja suoraviivaisiksi pelkistämät kompit. Etenkin Metallican varhaisimpien levyjen rumputyöhön verrattuna albumin rytmityö on näin vuosikymmenten jälkeen kuunneltuna yksiulotteista ja eriteltyinä instrumenttiraitoina suorastaan mielenkiinnottomia. Toisaalta juuri tuossa soitannollisessa ”puutteessa” piili koko albumin mestarillinen voimavara. Albumilla Ulrich ja Rock ymmärsivät tehdä tilaa Hetfieldin maailmanluokan rytmikitarariffeille, melodioille ja raskaspoljentoisille kappaleille. Vaikkakin lukuisien thrash-puritaanien mielestä Metallica alkoi myydä perusarvonsa jättämällä nopeasti soitetut, kunnianhimoisen monimutkaiset soittokuviot elementteinä musiikistaan eponyymiltä albumiltaan pois, tiesi yhtye tasan tarkkaan mitä oli tekemässä. Grunge-aallon lyötyä samoihin aikoihin musiikkimaailman yli, onnistui Metallica vastaamaan sen haasteeseen päivittämällä soundiaan kiihkeän kunnianhimoisesta thrash-paiskomisesta kuuntelijaystävällisemmäksi. Samalla ”Metallica” näytti suuntaviivat lähestulkoon kaikille 90-luvulle selvinneille metallibändeille, joiden elinehto oli uudistaa soundinsa seuraavalle vuosikymmenelle.

Mitä ”Metallican” soundeihin tulee, soi hieman päälle tunnin mittainen tupla-albumi erittäin hyvin erotellusti, vaikkakin rumpusoundit kärsivät jo ilmestymisensä aikaan lievästi yliprosessoidusta vaikutelmasta. Konsertti- ja kiertuetuotantopuolella yhtye vastasi uuden vuosikymmenen haasteisiin lyömällä entistä suurempaa vaihdetta silmään rakentamalla massiivisen lavarakennelmansa keskelle albumin pelkistettyä kansikuvan teemaa mukailevan ”Snake Pit” -karsinan vannoutuneimmille faneilleen. Yhtye nousi albumin julkaisun myötä kovaa vauhtia maailman ensimmäiseksi stadionluokan thrash metal-orkesteriksi. Voidaan sanoa, että laajassa mittakaavassa Metallica muokkasi eponyymilla albumillaan raskaan rockin kentän poikkeuksellisella tavalla uusiksi vuonna 1991. ”Metallica” on myynyt maailmanlaajuisesti poskettomia määriä platinaa, eikä sen jättimenestykselle loppua näy.