Stadionluokan stoneria ajattelevalle kansanosalle – arviossa Craneiumin ”Point of No Return”

Psykedeelistä fuzz-rockia, aavikon tomuista stoneria ja massiivisia kertosäkeitä keskenään taikinoivan Craneumin neljäs pitkäsoitto tottelee nimeä ”Point of No Return”. Kuuden biisin kokonaisuus sykkii syvää ymmärrystä ja rakkautta dullan tuoksuiselle, maukkaasti keinuvalle ja kuulijaa perin juurin ravistelevalle toimitukselle. Tyylillisesti turkulaisyhtyeen ilmaisu on jonkin verran laventunut sitten vuoden 2021 kolmosalbumi ”Unknown Heightsin”. Mukana perusjurnutuksen seassa on sopivasti tunnelmaa keventäviä ja maalailevia osasia, minkä myötä kappaleiden dynaamisuus saa uutta elintilaa.

Heti avausraitana toimivalla tumman rouhealla ja voimariffipitoisen grooven omaavalla ”One Thousand Sighs”-viisulla nelikko lyö ässän pöytään. Kappale kasvaa laulaja-kitaristien, Andreas Kajánin sekä Martin Ahlön rennon ilmavan vokalisoinnin, toisteisten kitaroiden terssiharmonioiden ja Spiral Skies -vokalisti Frida Eureniuksen heleiden laulustemmojen myötä liikuttavan kauniiksi kappaleeksi. Heti perään kosmista pölyä ympärilleen ripottelevan keinunnan vastapainoksi Craneium lataa suoraviivaisemman, tyylikkään mutta ilmeeltään vakavahenkisen alku-grungahtavan raketin, ”The Sun”. Kappaleen soinnissa on aistittavissa Brant Björkin ja Dinosaur Jr.:n kaltaista, maukasta repivyyttä.

Tässä kohtaa alkaa myös hahmottua tarkemmin, että albumin kantavana lyyrisenä teemana on ilmastonmuutoksen aiheuttama luonnonmullistus kotiplaneetallamme. Sinällään konsepti sopii erinomaisesti näinkin tyylikkään hapokkaiden rallien punaiseksi (sytytys)langaksi. Basisti Jonas Ridbergin himmailevasti keinahtelevan bassokuvioinnin varaan pitkälti rakentuva, väliosassaan raisumpaan laukkaan kiihtyvä ”A Distant Shore” on albumin ehdottomasti komeimpia siivuja. Erityismaininnan biisin toimivuudesta ansaitsee myös tyylikkään minimalistisessa mutta hallitusti biisin intensiteettiä annostelevassa, soitannollisessa lestissään pysyttelevä rumpali Joel Kronqvist.

B-puolen avaava, Amerikan mallin modernista stadionmetallista melankolista mahtipontisuutta kertosäkeeseen lainaileva ”…of Laughter and Cries” on kappaleena hieman edeltäjiään vaisumpi. Toisaalta, vaikka kappale onkin hieman näitä imelämmästä korresta punottu, toimii se asiallisesti omanlaisenaan, erottuvuutta tuovana irtiottona leimallisesta pujoparta-stonerista. Rauhoittavilla käyvältä Monster Magnetilta kuulostava ”Things Have Changed” osoittaa taas Craneiumin vaivattomalta kuulostavan kyvykkyyden todella kansainväliseltä tuoksahtavien biisien tekoon. Tarttuvan leikkisällä ja hyppivän jytäävällä rytmiikalla siunattu, petollisen vaivihkaa tarttuva päätösnumero, ”Search Eternal” vaatii puolestaan kappaleista eniten kuuntelua. Lopun viimein se toimii kuitenkin albumin jälkimmäisen puoliskon kappaleista parhaiten ja eheiten.

Craneium on paketoinut kuuteen biisiin ytimekkäästi osaamisensa näkemyksellisenä, valovoimaisena ja muuntautumiskykyisenä raskaan rockin yhtyeenä, jolla on reilusti potentiaalia tulla ulkomaillekin viedyksi ilman liiallista, luovuutta kahlitsevaa tuotteistamista.