Status Minor on tamperelainen progressiivista powermetallia soittava orkkanen, jossa nimimiehinä häärii Rolf Pilve (Dreamtale, Essence of Sorrow) ja Jukka Karinen (Thunderstone). Debyyttialbumi ”Dialog” otettiin avosylin sekä selkään taputteluin vastaan ja nyt heiltä on ulkona toinen albumi, ”Ouroboros”, jonka kirjoitusasun joudun tarkistamaan moneen otteeseen. Ei kai tässä muihin lässyttelyihin kerkeä, joten ei muuta kun lätty pyörimään ja kriitikolle kurttu otsaan!

Metallia kuunnellessani on power-etuliite tuottanut aina inhotusta kehossani, mutta levyn ensitahdeista käy selväksi, että on laadukkaan tuotoksen äärellä inhotuksesta huolimatta. Albumi kuulostaa loppuun asti hoonatulta ja silotellulta, ja jokainen likainen kivi (lue ”kivet” eli kivekset) on käännetty ja nuoltu puhtaaksi. Yleensä joutuu varsinkin proge-etuliitteistä musiikkia pureskelemaan monet kuuntelukerrat homman selviämiseksi, mutta nyt kaikki on selvää alusta loppuun. Kappaleiden alkutahdit vetäisevät heti mukaansa eikä mitään jää arvailujen varaan, vaan koko pakka on nätisti eteen kasattu, kuin syksyinen haravoitu lehtikasa johon voi kivasti mätkähtää selin imaisten syksyn tuoksut sieraimiinsa. Hetkinen! Joku kerkesi kusemaan tähän lehtikasaan, mutta pureskellaan se seikka myöhemmin arvostelussa, kun vielä ollaan positiivisesti yllättyneitä kaikesta kuin kirkassilmäiset, rasvaotsaiset ja lapsenmieliset hupsut.

Bändi on saanut albumilleen mahtipontisen suuren saundin ja ilmeen. Edellinen albumi kuulosti kotistudiossa hikoilulta, mutta nyt on stadionkeikan tunnelmaa. Kitarat murisevat kivan ärhäkkäästi, muttei ahdistavan päällekäyvästi, ja soololurittelut soivat oikein lennokkaasti. Laulut kuulostavat helvetin ammattimaiselta ja kansainväliseltä, ja levyn puolivälin lisämausteeksi on saapunut vierailemaan Anna Murphy (Eluveitie). Muissa soittimissa on työskentely duunarimaisen varmaa, joista esiin levyllä puskee näpsäkkä kiipparointi. Soitannollisesti hyvin tasokasta tavaraa siis.

Tässä vaiheessa voisikin pistää ne kuuntelijat, joille vaikkapa powerimpi versio Dream Theaterista on lähellä sydäntä, omille teilleen antaen tälle levylle vaikka yheksikön ja suosituksen käydä ostamassa se lähimmästä levymarketista. Loppuarvostelu kun meneekin teillä nenännyrpistelyksi ja ihmettelyksi, miten tämmöinen mistään mitään tietämätön akkamainen hipinretalekikkeli päästetään arvostelemaan tämmöistä miehekästä kansallisaarretta. Mutta perkele, tämä on minun arvostelu! Mene kirjoittaa omasi, jos ei kelpaa! (Tässä vaiheessa lienee kaikille selvää, että kirjoittaja leikkii kovista peitelläkseen olemattoman itsevarmuutensa puolustautuen mahdolliselta nimettömältä nettikritiikiltä…)

Sanoisin albumin suurimman ongelman olevan ennalta-arvattavuus. Vaikka kappaleet lähtevätkin vahvasti liikkeelle, eivät ne kanna hämmästykseen ja innostukseen asti. Kokonaisuus pitää sisällään normaalit menorallit sekä pakolliset balladit ja suuren loppusoiton. Jotenkin kaikki tuntuu liian valmiiksi muussatulta ja mauttomalta maistuen vähän kuin kaupasta kannettu valmis lihaperunasoselaatikko ilman ketsuppia. Albumista tuntuu puuttuvan se omaperäisyys ja uutuuden viehätys, jollaista sitä itse toivoo kuulevansa uuden musiikin äärellä. Puuttuu ne odottamattomat äkkijyrkät pudotukset sekä säikäyttävät rakettimaiset nousut. Puuttuu turpakäräjät ja märät rakastelut, ja tilalla on vain tyynysotaa kikattelulla. Tuntuu kuin ottaisi jonkun itäeurooppalaisen hullun valmentajan roolin huutaen raivokuola suunpielissä pururadalla juoksijaihmeelle ”nopeammin, rajummin, herkemmin, enemmän!”, kunnes juoksija antaa potkut, joka johtaa masennukseen ja pään pehmenemiseen kuolleen mummunsa kotimökissä yksinään. Nykyään kun tarjonta on niin suurta metallimusiikkirintamalla, joten ei enää pelkkä kiva tuttu ja turvallinen riitä, vaan tarvitsee jotain elämän muuttavaa kokemusta, jos sellaista enää nuoruuden jäädessä pystyy kokemaan. Haluan elää ja tuntea pelkoa, kipua, vaaraa sekä rakkautta, mutta turvallisen etäisyyden päästä omalla kotisohvallani.

Status Minor ei ole oma juttuni, mutta olihan tässä omat hetkensäkin, jolloin huomasi löytävän itsensä nytkyttäen päätään musiikin tahtiin, ja eihän tasaisen laadukkaalle tavaralle voi ikinä olla vihainen. Uskon yhtyeen löytävän suuremman metalliyleisön korville. Bändi on kuitenkin miltei vasta perustettu, mutta jo valmis valloittamaan maailman. Pakko sitä seikkaa ihastella, harvemmin näin valmista pakettia tulee käteen. ”Ouroboros” on selkeä parannus jo laadukkaaseen debyyttialbumiinsa nähden, ja tästä on yhtyeen hyvä jatkaa kohti tähtiä. Sillä välin itse siirryn muihin levyihin/bändeihin…

6/10

Kappalelista:
01. The Wind
02. Hollow
03. Glass Wall
04. Like a Dream
05. Confidence and Trust
06. Stain
07. Smile
08. Flowers Die
09. Sail Away
10. Verge Of Sanity 2011 (Bonus)

http://www.statusminor.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä