Steelfest avasi festarikesän erinomaisella äärimetallitarjonnalla – festivaaliraportti osa 1/3

Suomen festarikesä sai jälleen komean aloituksen, kun Hyvinkään Villatehtaalla 18.-20. toukokuuta järjestetty Steelfest Open Air toi mukanaan täyslaidallisen laadukasta äärimetallia. Siinä missä viime vuonna vietettiin juhlavuoden kunniaksi peräti nelipäiväiset äärimetallibakkanaalit, päästiin tällä kertaa kolmen päivän aikana todistamaan kaikkiaan 46 esiintyjää ympäri maailmaa aina koto-Suomesta Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Kun black metal -painotteinen ohjelmisto tarjosi niin kiinnostavia ja odotettuja vetonauloja, kuin vähemmän tunnettuja laatuyhtyeitä, ei genren ystävänä tarvinnut kauaa miettiä ilmaantuuko paikalle vai ei. Ensimmäisenä festaripäivänä omaa rienaansa jakelivat mm. ruotsalainen black metal -suuruus Marduk, sensaatioksi noussut Lord Satanachian johtama Azazel sekä kokemukseni mukaan aina rautaisessa iskussa olevat Horna ja Deströyer 666.

Villatehtaalle saapuessani pääsin heti alkumetreillä todistamaan huippuluokan palvelua, kun rannekkeenvaihtopisteen työntekijät tulivat oma-aloitteisesti tarjoamaan rannekkeita jonottaville ihmisille jo ennen porttien avaamista. Sutjakas sisäänpääsy oli mukava alkusoitto vallan komealle festaripäivälle, jonka ensimmäisistä soinnuista vastasi kotimainen Coraxul kello 14:30 aikoihin alkaneella keikallaan. Itse en ole kyseiseen orkesteriin ennen törmännyt, vaikka kotimaisesta black metalista pidänkin.

Ensivaikutelma oli onneksi pääosin väkevä. Yhtyeessä vaikuttaa muusikoita mm. sellaisista kokoonpanoista kuin Curse Upon a Prayer, Riivaus, Sacrificium Carmen ja Licht des Urteils, joista jo kaksi ensimmäistä nostivat odotukseni korkealle. Yhtyeen perinteikäs black metal soi pääosin komeasti, ja varsinkin Curse Upon a Prayerin laulaja-kitaristi Ari XIII osoitti kuuluvansa kotimaisen black metalin parhaisiin esiintyjiin tätä nykyä. Niinkin vahvasti, että toinen solisti jäi jossain määrin hänen varjoonsa. Välillä mietin, mihin yhtye tarvitsee kahta laulajaa, mutta monessa kohtaa heidän tulkintansa tukivat upeasti toisiaan. Lopulta jäin kuitenkin miettimään, kuinka omaperäistä Coraxulin materiaali on, ja että muusikoiden muista yhtyeistä ainakin Curse Upon a Prayer ja Riivaus ovat enemmän omaan mieleeni.

Seuraavaksi ulkolavalle nousi Mäntän black metal -ihme Azazel, jonka ura alkoi 90-luvun alkuhämärissä. Vaikka yhtyeen materiaalissa ei sinänsä ole mitään vikaa, tätä nykyä he lienevät tunnetumpia aivan muista asioista kuin musiikista. Taannoinen Steelfest-veto ei mennyt kaikilta osin nappiin, vaan toinen kitaristi putosi lavalta, kuten surullisen kuuluisa ja internet-hitiksi noussut tallenne todistaa. Televisiostakin tuttu kokoonpano teki myös pioneerityötä esitystekniikan saralla, kun korona-ajan Steelchaos-striimissä vokalisti Lord Satanachia esiintyi videoyhteyden välityksellä omalta kotisohvaltaan. Viime vuonna Steelfestissä keikka huipentui yllätysnumeroon, kun Lapinpolthajat-yhtyeen solisti saapui lavalle esittämään ”Vittu mä vihaan punkkia!” -kappaleen, joka lienee Satanachian kuuluisan toteamuksen inspiroima.

Näihin lähtökohtiin nähden tällä kertaa ei nähty samanlaista spektaakkelia, vaikka ei kyllä musiikillinenkaan puoli aivan priimaa ollut. Sen verran sekavaa soitto oli, että oli vaikeaa sanoa, kuka tässä soittaa väärään tai oikeaan tahtiin. Rumpali sentään toi hyvää energiaa esitykseen ja piti sitä jollain tapaa kasassa. Siltikin tämä oli ensimmäinen kerta, kun Azazelin keikalla koen edes hetkittäisen välähdyksen siitä, että yhtyeen musiikki voi oikeasti kuulostaa hyvältä. Sääli, että se ei soinut tämän komeammin.

Seuraavaksi suunnattiin Bergenin kasvattien messuun, kun sisälavalle asteli vuonna 2010 uransa aloittanut black metal -pumppu Nattverd. Itselleni yhtye oli ennestään tuntematon, mutta osoittautui hienoksi uudeksi tuttavuudeksi. Riivaavat laulut ja raudankova rumputyöskentely olivat erityisen kiitettäviä. Kun soppaan lisättiin vielä vahva ja uhoava lavakarisma, nousi Nattverd yhdeksi päivän kohokohdista. Harvoin pääsee kokemaan jotain näin hienoa sokkona. Kyllähän tämäkin musiikkityyli on jo kuultu, mutta päällimmäinen vaikutelma oli, että Nattverd kuuluu vanhan Gorgorothin rinnalle jos ei omaperäisyytensä, niin silkan laatunsa vuoksi. Kukaan yksittäinen muusikko ei ollut samanlainen peto lavalla kuin vaikkapa Taake-pomo Hoest, mutta tämä ei menoa haitannut ainakaan omasta mielestäni. Bonuksena oli hienoa huomata viimein ymmärtävänsä norjankielistä lyriikkaa edes jossain määrin. Nattverdin veto oli helposti päivän paras tähän mennessä.

Kolumbialainen Utuk Xul sen sijaan edusti festivaaliohjelmiston vaisumpaa puolta. Jos ei tyylinsä, niin ainakin esiintymisensä puolesta. Vuonna 1997 perustetulla yhtyeellä on takanaan jo yli parinkymmenen vuoden taival ja viisi kokopitkää albumia, mutta Steelfestin ulkolavalla heidän ilmaisunsa tuntui lähinnä puuduttavalta. Musiikki oli valitettavan yksitoikkoista jopa black metalin kontekstissa, eikä eleetön esiintyminen ainakaan piristänyt kokemusta. Pikemminkin se sai keikan tuntumaan ankealta. Yksitoikkoisuuskaan ei olisi niin suuri ongelma, jos musiikissa olisi ollut enemmän koukkuja, mutta nyt tällä orkesterilla ei ollut minulle mitään mainitsemisen arvoista tarjottavaa.

Onneksi seuraavaksi oli tarjolla kotimaista herkkua, nimittäin mm. Hooded Menacen, Horse Latitudesin sekä Ride For Revengen riveistä tuttu multi-instrumentalisti Hail Conjurer omalla keikallaan. Kyse oli siinäkin mielessä soolokeikasta, että Hail Conjurer tunnetusti esiintyy lavalla yksin taustanauhojen avittamana. Yksinkin esiintyessään Hail Conjurer täytti koko lavan häijyllä energialla. Rääkylaululla ja kitaralla varustautunut köriläs toi minimalistisen, mutta mahtipontisen musiikkinsa upeasti eloon. Ride For Revengen tavoin materiaali oli hyvin kimuranttia, mutta punainen lanka pysyi koko ajan artistin hyppysissä. Toistoa ja minimalismia hyödynnettiin niin suvereenisti, että laatu lähentelee jo parhaita tietämiäni ambient black metal -teoksia, kuitenkin pörinävetoisemmalla soundilla. Keikan päätyttyä jäin ihmettelemään, miten yksi ihminen voi saada lavalla aikaan noin vahvan tunnereaktion. Välillä mietin musiikin kuulostavan ontolta ilman ”oikeita” rumpuja, mutta toisaalta konerummut toivat kolkkoa industrial-tunnelmaa. Sikäli ratkaisu esiintyä yksin vain korostaa sitä, miten upeasti Hail Conjurer valjastaa minimalismin käyttöönsä. Erityistä kiitosta ansaitsee myös riipivä ärinälaulu. Hail Conjurer kuului ylivoimaisesti päivän parhaimmistoon ainakin minun kirjoissani.

Hail Conjurerin jälkeen ulkolavalla öistä noituuttaan kanavoi niin ikään kotimainen Nocturnal Sorcery, kirkkaassa päivänvalossa. Vuonna 2011 perustettu yhtye on julkaissut tähän mennessä kolme demoa, yhden splitin sekä viime vuonna ilmestyneen debyyttialbumin nimeltä ”The Holy Law in Total Ruin.” Itselleni muusikot ovat tutumpia muista yhtyeistä, kuten Sadokist ja Warmoon Lord. Perinteikäs black metal soi häijysti erityisesti energisen vokalistin osalta, ja niittien täyteinen ulkoasu vei suoraan 90-luvulle. Rumpali sen sijaan kantoi sotakypärää sekä aurinkolaseja, antaen hiukan humoristisen vaikutelman. Vaikka Satanic Warmasterin mieleen tuova musiikki oli sinänsä pätevää, päivänvalo söi voimaa yhtyeen taioilta. Jos jokaisella muusikolla olisi ollut käytössään samanlainen vimmattu energia kuin vokalistilla, ei tämä välttämättä olisi häirinnyt niin paljon. Selväksi kuitenkin tuli, että heille jotka kaipaavat lisää kotimaista black metalia, voi Nocturnal Sorcerya suositella.

Lahtelainen, vuonna 2006 rienauksensa aloittanut Sacrilegious Impalement juhlisti seuraavaksi uutta ”IV – Infinite Victor” -albumiaan sisälavalla. Tarjolla oli odotetusti hyvää raakaa mutta melodista, perisuomalaisen kuuloista black metalia. En ole juuri tutustunut yhtyeen tuotantoon, mutta keikkalavalla yhtye valjasti käyttöönsä mukaansa tempaavan ja raivokkaan energian. Tiukka ryminä tarjottiin häikäilemättömällä ja uhoavalla karismalla, ja luulenkin, että sen ansiosta Sacrilegious Impalement on parhaimmillaan nimenomaan livenä. Kyllä materiaali itsessäänkin toimi, varsinkin kun mukana oli myös tunnelmoivampia osuuksia. Hienot kosketinraidat toivat nekin oivallisen lisän musiikkiin. Niitä ei tosin soitettu livenä, kuten kaiketi asia usein menee tässä genressä. Keikasta ei jäänyt käteen yksittäisiä tykkivetoja toisin kuin vaikkapa Hornalla, mutta Sacrilegious Impalement veti tästä huolimatta erinomaisen keikan.

Ulkolavalla siirryttiin toisenlaisiin tunnelmiin, kun virolainen melodista ja rokkaavaa black metalia esittävä Loits hurmasi äidinkielellään lauletulla materiaalillaan. Loitsin juuret vievät vuoteen 1996, josta viiden vuoden kuluttua lyötiin ilmoille ensimmäinen albumi ”Ei kahitse midagi.” Tällä albumilla Loits kuulosti vielä enemmän black metalilta kuin nykyiseltä black’n’roll-henkiseltä meiningiltä, eikä ollut vielä täysin löytänyt omaa ääntään. Steelfestissä päästiin kuitenkin nauttimaan myöhemmistä teoksista, joissa terävä särmä ja melodinen rokkaavuus kulkevat käsi kädessä, toisinaan yllättävän hilpeästi. Johtohahmo Lembetun Master’s Hammer -tyylinen nariseva ääni erottuu genressä edukseen. Yhtye villitsi yleisöä komealla energialla, ja Lembetun ohella varsinkin nuorempaa sukupolvea edustava rumpali Simo Atso toi keikkaan ilahduttavaa iskevyttä. Sotateemoissa liikkuva yhtye omisti myös erään kappaleen Ukrainalle, mikä oli tässä maailmantilanteessa hieno veto. Jos Loitsin keikasta pitää jotain moitittavaa löytää, niin upeat kosketinmelodiat olisi ollut hienoa kuulla livenä soitettuna, ja ”Must”-kappaleen kaltainen äärimmäisen rokkaava materiaali jätti muut vedot varjoonsa. Tämä oli kolmas kerta kun yhtyeen näen, eikä onneksi tarvinnut pettyä.

Sisälavalla siirryttiin toisenlaisiin maisemiin, kun kasvonsa peittävä kansainvälinen black ja doom metal -kokoonpano The Committee tunnelmoi vakuuttavasti. Yhtye oli yksi vuoden 2019 Steelchaoksen kirkkaimpia helmiä, joten odotukset tällekin keikalle olivat korkealla. Minimalistinen esiintyminen toi jälleen black ja doom metalin ristisiitoksen täyteen kunniaansa. Yhdellä hetkellä yhtye imi syvälle omiin maailmoihinsa tunnelmoinnillaan ja toisella rokkasi kuin viimeistä päivää. Omituinen ja jollain tavalla kammottava kosketinmelodia kruunasi kaiken. The Committeen keikasta tuli monella tapaa mieleen puolalainen Mgła, mutta ilmaisultaan yhtye ei ole yhtä räväkkä. Kappaleet olivat samanaikaisesti sekä minimalistisia että monisyisiä, ja jäävät ainakin omassa mielessäni vaille tismalleen samanlaisia verrokkeja. Omaperäinen yhtye veti tälläkin kertaa erinomaisen keikan.

Seuraavaksi päästiin todistamaan kotimaisen black metalin historiaa. Satanic Warmaster -pomo Werwolf kaivoi vanhan Pest-yhtyeensä haudasta vain tätä yhtä keikkaa varten, joten luvassa oli todellinen harvinaisuus. Itselleni Pestin materiaali ei ollut tuttua, mutta keikan perusteella tämä 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun hämärissä vaikuttanut yhtye vaikuttaa pätevältä. Werwolfin pääbändiin verrattuna ilmaisu oli huomattavasti rujompaa ja riisutumpaa, vailla jylhyyttä ja majesteettisuutta. Meikitkin oli jätetty odottamaan sunnuntain keikkaa. Pestin musiikki oli rokkaavampaa, ja siitä löytyi toisinaan samankaltaisia doom metal -vaikutteita kuin Barathrumista. Oli sympaattista nähdä vaihteeksi black metal -yhtye, jonka esiintymisasuun kuuluu pikemminkin lippalakki kuin mikään mahtipontinen niittikokoelma. Olipa riffeissä aistittavissa vanhaa Bathoryakin, ja ylipäätään mukana oli paljon koukkuja. Bassosoolo ei tosin tuntunut olevan kotonaan black metal -keikalla. Muutoin Werwolfin bassokuviot ja ärinalaulu tarjosivat taattua laatua. Keikka ei ratsastanut pelkällä nostalgialla, vaan kappaleet olivat oikeasti hyviä. Ei kuitenkaan ole vaikeaa nähdä, miksi tämä bändi sai väistyä Satanic Warmasterin ja muiden pumppujen tieltä.

Äskeisen harvinaisuuden jälkeen luvassa oli jotain tutumpaa, nimittäin Suomen black metal -tapahtumien vakiesiintyjä ja -tuuraaja Horna. Vaikka olen nähnyt yhtyeen monta kertaa, se jaksaa yhä sytyttää ja vetää puoleensa räjähtävällä live-esiintymisellään. Vokalisti Spellgoth ja kitaristi Infection kuuluvat epäilemättä kaikkien aikojen parhaimpiin esiintyjiin tässä genressä, eikä muukaan bändi jää kauas. Kotimaisen black metalin kulmakiviin lukeutuva Horna esitti jälleen raivokkaat tunnelmat hiteistään, kuten ”Kuoleva lupaus”, ”Kun lyömme Jumalan kodin liekkeihin” sekä ”Örkkivuorilta”, mutta sai energiallaan nämäkin vedot tuntumaan arvaamattomilta ja vaarallisilta. Eikä kyllä uudempikaan tuotanto jäänyt näiden helmien varjoon. Ykkösluokan soittajat ja esiintyjät vetämässä näin hyvää materiaalia kelpaa aina, ja Horna oli jälleen yksi päivän parhaita esiintyjiä. Spellgothin välispiikit kruunasivat keikan ja antoivat kontekstia rienaaville kappaleille. Edellinen ”Kuoleman kirjo” -albumi ei ehkä yllä kokonaisuutena yhtyeen parhaimmistoon, mutta siltä poimitut ”Saatanan viha” sekä upeilla puhtailla lauluilla varustettu ”Haudattujen tähtien yönä” istuivat joukkoon niin hienosti, että ainakin jälkimmäisen soisi jäävän yhtyeen settiin pidemmäksikin aikaa.

Horna ei ollut aloituspäivän ainut totuttu Steelfest-vieras. Australiasta lähtöisin oleva black/thrash-messias Deströyer 666 on ravannut täällä moneen otteeseen ja veti viime vuonna erinomaisen pääesiintyjäkeikan isompien nimien peruuntuessa. Kun uusin albumi ”Never Surrender” on omaan makuuni ihanan räväkkä teos, olivat odotukset korkealla. Valitettavasti tämän lempiyhtyeisiini lukeutuvan kokoonpanon keikka jäi pettymykseksi. Räväkkä energia oli kyllä havaittavissa, mutta äänentoisto oli sellaista luokkaa, että minulle tuotti vaikeuksia tunnistaa edes suurimpia suosikkejani. No, kyllähän “I Am the Wargod (Ode to the Battle Slain)” -tyyliset helmet toimivat tälläkin tavalla paremman puutteessa. Saatinpa aikaan myös vallan komea pitti, joka ei ole mikään tavallinen näky tässä tapahtumassa. Erityisen komea oli myös Motörheadilta lainattu ”Iron Fist”, joka todisti mielestäni, että kyseisen yhtyeen ja Lemmy Kilmisterin asenne ja energia elävät yhtä keskuudessamme ainakin niin kauan kuin tässä bändissä pihisee henki. Kokonaisuutena keikka jäi kuitenkin heikommaksi kuin viime vuonna samaisessa tapahtumassa. Minkäs sitä lavalla mahtaa sille, jos äänentoisto ei pelitä kunnolla.

Ensimmäisenä päivänä pääesiintyjän paikkaa piti ruotsalainen black metal -panssarikolonna Marduk, jonka oli määrä juhlistaa Steelfestissä uutta ”Memento Mori” -albumiaan. Albumi ei kuitenkaan ennättänyt vielä ilmestyä tapahtumaan mennessä, mutta saatiin siltä sentään maistiaisia. Marduk ei ole erityisen tunnettu monipuolisuudestaan, vaan pikemminkin armottomasta kohkauksesta, jossa kappaleita on kieltämättä välillä haastavaa erottaa toisistaan. Siitä ei kyllä pääse mihinkään, etteikö yhtye soittaisi tiukasti yhteen. Ennen koronapandemiaa Marduk vieraili Suomessa niin tiheästi, että oma mielenkiintoni ehti lopahtaa, mutta nyt pienen tauon jälkeen tästä black metal -pataljoonasta jaksoi taas innostua. Settiin mahtui kaikkea ”Baptism by Firen” äärimmäisestä kohkauksesta ”Materialized in Stonen” melodisempaan ilmaisuun. Uusi kappale ”Blood of the Funeral” oli sekin ärhäkkä veto, vaikka ei jäänyt muutoin mieleen ensimmäistä kertaa kuultuna. Etenkin rumpali Simon Schilling ja vokalisti Mortuus ansaitsevat kiitosta ensiluokkaisesta työstä.

Toisaalta yhtye saapui Suomeen hankalaan aikaan. Basisti Joel Lindholm oli juuri saanut kenkää törttöilynsä vuoksi, eikä hänen tuuraajansa ennättänyt mukaan tälle keikalle. Kaikki kunnia Mardukille Lindholmin ulos potkimisesta, mutta musiikki jäi kuulostamaan ohuelta ilman bassoa. Siihen pisteeseen asti, että uskoisin jopa taustanauhan olleen parempi ratkaisu kuin ei ollenkaan bassoa. Tästä syystä panssarikolonna ei tällä kertaa päässyt aivan maaliin asti, vaikka muutoin pätevän keikan vetikin. Verrattuna edelliseen Steelfest-keikkaan, jolloin yhtye esitti ”Panzer Division Marduk” -klassikkoalbuminsa kokonaan, tämä veto tuntui liian tavanomaiselta jäädäkseen sen koommin mieleen.

Ensimmäinen Steelfest-päivä avasi festivaalin hienosti, vaikka mukaan mahtui myös pieniä pettymyksen aiheita. Seuraavana päivänä festivaali lähti käyntiin täydessä mittakaavassaan, kun vannoutuneimmat äärimetallifanit pääsivät nauttimaan musiikista yli kaksitoista tuntia putkeen. Lavalle nousivat mm. norjalainen Carpathian Forest, kokeellinen black metal -pumppu Ride For Revenge sekä Behexen, joista voit lukea lisää raportin toisessa osassa.

Kuvat: Niko Sihvonen / Rocktografia.

Teksti: Teemu Esko