Steelfest Open Air @ Hyvinkään Villatehdas, 15.–16.5.2015, osa 2/2

Kävellessäni [Riku] lauantai iltapäivästä kohti tapahtuma-aluetta radiojuontaja Klaus Flamingin kantapäitä hipoen tiesin olevani paikalla ajoissa heti ensimmäiseen bändiin, mutta en hetkeäkään liian aikaisin. Kellontarkkaa työtä tekevä tapahtuman kuuluttajaksi pestattu herra Flaming nimittäin myöhästyi perjantaisen avausbändi Axegressorin kuuluttamisesta ainoastaan siitä syystä, että yhtye aloitti soittamisen viitisen minuuttia etuajassa, mutta lauantaina mentiin sovitun aikataulun mukaisesti ja sekä minä että Flaming olimme paikalla klo 14 kroatialaisen Winterfrontin valmistautuessa aloittamaan Steelfestien toisen päivän esiintymiset. Valitettavaa tosin oli se, että vaikka minä, Flaming ja yhtye olimme paikalla ajoissa, yleisö sen sijaan ei. Oli kovin koomisen näköistä katsoa Klasun kuuluttavan yhtyettä lavalle, kun lavan edessä kahden paikalla olleen kuvaajan lisäksi oli yleisöä tasan nolla ihmistä. Mutta, kuten tapahtumanjärjestäjäkin asiasta totesi: jonkun täytyy aina olla ensimmäinen.

Winterfront oli kyllä siinä mielessä osuva valinta päivän ensimmäiseksi esiintyjäksi, että se oli niin musiikiltaan kuin esiintymiseltäänkin kovin tasapaksu: eleetön, virheetön, mutta samalla kovin väritön black metal -yhtye, jonka esiintymisestä heräsi hiukan epäilys, ettei keikkakokemusta taida vielä ainakaan liiaksi asti olla, sen verran arkaa oli toiminta lavalla. Toki tähänkin asiaan ja siihen valtavan innostumisen saamiseen varmasti vaikuttaa isolta osalta myös yleisön lähes täydellinen puuttuminen, vaikka loppua kohden bändin esiintymistä oli kuitenkin muutama kymmenen ihmistä saapunut ihmettelemään.

Ulkolavan sai lauantaina korkata porvoolainen Coprolith, jonka nimi tulee todennäköisesti olemaan tässäkin raportissa vähintään kertaalleen väärin, jos ei oikolukijamme ole tarkkana; Coprolith – ei Corpolith. Yhtye jatkoi oikeastaan Winterfrontin aloittamaa ”no jaa” -linjaa säväyttämättä sen kummemmin, mutta näin se vain tuppaa aina näillä päivän ensimmäisillä esiintyjillä olemaan. Coprolithia seuratessa hiukan huvitti yhtyeen laulajakitaristi Ben Pakarisen ja Children Of Bodomin Alexi Laihon lievä yhdennäköisyys, etenkin kun kitarakin taitaa miehillä olla tismalleen samanlainen tai ainakin hyvin lähellä sitä. No, ”jau jau”:ta ei sentään yhtyeen esiintymisessä kuultu, mutta paljoa muutakaan siitä ei käteen jäänyt. Perusvarmaa festaripäivän ensimmäisten yhtyeiden suorittamista, eli ei huono mutta ei vielä suuremmin herättänyt ”hurraa”-huutoihinkaan. Yleisöä oli paikalla vielä tässäkin vaiheessa hyvin harvalukuisesti – nähtävästi olojen korjailu venähti monelta festarivieraalta sen verran pitkäksi, ettei Coprolith kirvoittanut yleisöryntäystä Villatehtaalle. Kannattaisi ehkä jatkossa miettiä, saisiko avausslotiksi jonkin kovemman nimen, joka toisi mukanaan myös enemmän yleisöä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Sisälavalla jatkettiin ulkomaalaisvoimin tapahtuman ainoan norjalaisyhtyeen Svarttjernin päästessä lavalle suorittamaan omaa meuhkaamistaan. Yhtyeen vokalisti HansFyrsten mikkitelineensä kanssa rakastelu kaljamaha hytkyen paidattomana sai heteromiehenkin lähes kiihottumaan, mutta koska toimituksesta paikalla oli myös naispuolista toimittajaa, niin siirretään puheenvuoro hetkeksi toisaalle.

Rudi: Svarttjern oli itselleni yksi Steelfestin odotetuimmista akteista. Bändin viimevuotinen ”Ultimatum Necrophilia” on saanut melkoisen paljon kuuntelukertoja soittimessani, enkä ollut bändiä onnistunut aikaisemmin livenä muistaakseni todistamaan. Sisähallin soundit koituivat tämänkin bändin ongelmaksi, koska aika ajoin soitanta oli melkoista puuroa. Hyvän perusbläkkiskeikan norjalaiset kuitenkin heittivät. Svarttjern on siitä omanlaisensa norjalaisbändi, että se sekoittelee black metaliinsa myös rokkaavia riffejä – kaveri tokaisikin loppuvaiheessa keikkaa, että tämähän on välillä kuin ”Black metal meets Motörhead”, mikä oli oikein osuvasti sanottu. Bändin heikoin lenkki lienee (heteromiehen kiihottuneisuudesta huolimatta) vokalisti HansFyrste, joka lyhentyneissä hiuksissaan kuitenkin jaksoi pitää menoa yllä koko Steelfestin keikan ajan.

Torture Killerin gore death metal ei ehkä ole musiikillisesti lähimpänä sydäntäni, mutta hiukan yllättäen yhtyeen esiintyminen oli itselleni päivän ensimmäinen todellinen piristysruiske. Yhtyeen energisyys huokui lavalta, ja raivoisa esiintyminen etenkin yhtyeen nopeammissa ralleissa toimi kuin se kuuluisa junan vessa. Ei minulle yhtyeen musiikista vieläkään varsinaisesti suuria käteen jäänyt, mutta esiintymisestä sitäkin enemmän. Hieno meininki. (Riku) Täytyy vielä lisätä tähän, että Torture Killer todellakin täräytti menemään sellaisella voimalla, että Hyvinkäällä kaikuu varmaan vieläkin. Tässä bändissä vokaalipuoli on puolestaan suuri vahvuus, eikä soitannostakaan voi sen suuremmin valittaa. Six Feet Under -vaikutteet kuuluvat bändistä yhäkin vahvana, mutta kaipa sitä heikompiakin esikuvia voisi metallimusiikin maailmasta löytää. (Rudi)

Sisätiloissa siirryttiin taas black metalin mystiseen maailmaan, kun lavalle asteli itse Sargeist. Bändi tarjoilikin hienon kokonaisuuden, joka valitettavasti alkoi keikan loppuvaiheessa kuitenkin jo hiukan puuduttaa. Ehkä oma mielentilamme ei tässä vaiheessa ollut niin vastaanottavainen kuin olisi toivonut, syy on siis jossakin aivan muussa kuin bändissä.

Lauantaipäivästä näytti muodostuvan silkkaa death metalin riemukulkua, sillä seuraavana ulkolavan vallannut Sotajumala näytti heti ensimmäisistä kappaleista lähtien, kuinka lavaesiintyminen parhaimmillaan hoidetaan. Yhtyeen vokalisti Mynni Luukkainen esitti todellisia showmiehen elkeitä siirtyen tarjoilemaan janoiselle yleisölle hiukan juotavaa heti keikan alkumetreillä, niin että siinä saivat kameramiehetkin siirtyä miehen tieltä pois. Ja muistettakoon myös herran palopuheet etenkin ennen kappaletta ”Paratiisin Kutsu”, joka siis kertoo eräästä Eurooppaankin leviävästä uskonnosta. Jos Impaled Nazarene aikoinaan lanseerasi käyttöönsä ”Jeesus oli homo” -huudahdukset, niin annettakoon Sotajumalan yksityisomistukseen ”Muhammed oli pedofiili” -huudot. Sotajumalan esiintymisen ainoa miinuspuoli oli se, että yhtyeelle oli annettu vain puolen tunnin soittoaika, sillä olisihan sitä mielellään katsellut pidempäänkin. Sekä uusimman levyn kappaleet, kuten ”Sinä Et Ole Yhtään Mitään”, että vanhempi materiaali aina ”Kuolinjulistus”-biisistä lähtien toimivat lyhyessä setissä saumattomasti.

Häpeäksemme taidamme joutua toteamaan, että hyvinkääläinen Wyrd ei saanut kummaltakaan kirjoittajalta suurta huomiota, vaikka varmasti olisi sen ansainnut. Kyllä, ruoskikaa meidät! Pahoittelumme tästä.

Kreikasta Steelfestin ulkolavalle esiintymään saapunut Kawir ei välttämättä ollut odottanut aivan yhtä viileää ilmaa, kuin Suomen toukokuu viikonlopun ajan tarjoili, mutta rohkeasti yhtye lukuun ottamatta vokalisti Phaesphorosta esiintyi paidattomana noin 10 asteen ulkolämpötilassa (Rudin huom: Ei se nyt varsinaisesti haitannutkaan. Erikoismaininta myönnetään kitaristille, joka esitteli uhkeaa keskivartaloaan ilman huolen häivää.). Kreikkalaista mytologiaa black metalliinsa sekoittava yhtye toimi keväisessä viileydessä ja ulkolavalla joka tapauksessa yllättävän hyvin. Yhtyeen settilista koostui aina uudemmasta materiaalista yhtyeen ensimmäiseen ikinä julkaistuun kappaleeseen vuodelta 1993. Päätösraitana toiminut yli kaksi vuosikymmentä sitten julkaistu ”Sinn (The Blazing Queen)” omistettiin perjantaina esiintyneelle Satanic Warmasterille. Kawir kuuluu ehdottomasti festareiden positiivisiin yllättäjiin, sillä levyltä kuunneltaessa yhtyeen vahvuutena toimiva kreikkalaismytologian käyttö ei mielestäni pääse yhtä hyvin oikeuksiinsa kuin livenä nähtynä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Pientä pettymystä sen sijaan tarjoili seuraavana sisälavan vallannut tamperelainen erikoisuus Cosmic Church. Levyjulkaisuilla yhden miehen projektina toimiva yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa yli viiteen vuoteen livemuusikoiden kera, mutta se ei ollut mielestäni syy siihen, miksei Cosmic Church ainakaan omiin korviini livenä toiminut. Lähinnä yhtyeen hetkittäin varsin kaoottinen musiikki meni sisätilan kuminassa hiukan turhankin kaoottiseksi ja sitä kautta yhtyeen esiintyminen jäi kovin mitäänsanomattomaksi. Erikoisuutta Cosmic Church yritti esiintymiseensä saada perin omaperäisellä lavajärjestyksellä, jossa yhtyeen keulamies Luxixul Sumering Auter soitti ikään kuin esiintyen lavan toisessa reunassa seisseelle muulle bändille, mutta itse en ainakaan jutun juonta tässä ymmärtänyt.

Seuraava ulkolavan esiintyjä kreikkalainen Dead Congregation oli itselleni [Riku] entuudestaan yksi tapahtuman harvoista kysymysmerkeistä eli niin sanottu katsastamaton kortti. Sain kuitenkin jo perjantai-iltana kuulla yhtyeestä ja etenkin sen live-esiintymisestä niin valtaisaa hehkutusta ystäväpariskunnaltani, joka oli todistanut yhtyeen joskus aiemmin klubikeikalla Italian matkallaan, että mielenkiinnolla menin katsomaan, mitä tuleman pitää. Tästä esiintymisestä jäi kuitenkin lähinnä mieleeni, että yhtyeeseen olisi mieluummin tutustunut ensin levyltä kuunnellen. Sen verran kaoottiseksi yhtyeen nopeatempoinen death metal välillä muodostui, ettei se ensi kertaa livenä kuultuna tahtonut oikein koukuttaa. Oma häpeä siis, kun ei ole tullut tutustuttua aiemmin, mutta tällä tavalla törmättynä näkemäni oli lähinnä ”ihan OK” -tasoa. Tiedä sitten siitäkään, toimiiko yhtye kenties klubikeikoilla livenä paremmin, sillä ainakaan tällä tavalla en sitä valtaisan hehkutuksen syytä onnistunut yhtyeen esiintymisestä itse bongaamaan. Raivokas ja energinen yhtye toki oli.

Kotimainen pakanametalliylpeys Moonsorrow on vähän hassu yhtye festareiden esiintyjänä. Vaikka yhtyeelle oli varattu Steelfesteillä tunnin soittoaika, niin tälläkin kertaa tuntui siltä, että keikka oli lähinnä alkuvaiheessa, kun se jo loppui. Jotenkin koomiselta kuulosti myös yhtyeen vokalisti-basisti Ville Sorvalin ”illan viimeinen kappale” -huudot noin puolessavälissä keikkaa, vaikka huumoriahan se tavallaan olikin. Tosiasiassa yhtyeen viimeisenä kuultu kappale ”Tulimyrsky” kellottaa levyllä liki puoli tuntia eikä livenäkään paljoa sen vähempää. Joten oikeastihan siinä olisi ehtinyt käymään paskalla, röökillä, syömässä ja vaikka päiväunilla kyseisen kappaleen aikana. No, päiväunien tarvetta ei ainakaan tämän toimittajan [Riku] osalta ollut, siitä yhtye piti paremmin kuin hyvin huolen erittäin pirteällä esiintymisellään. Vaikka yhtyeen kappaleista valtaosa on pidempiä kuin nälkävuosi, niin tylsiä tai puuduttavia niistä ei saa. Ja vielä kun yhtyeen esiintyminen lavalla on niin valtaisan villiä, kuten nyt Steelfesteillä, niin kyllä täytyy nostaa Moonsorrow’n nimi ehdottomasti yhdeksi tapahtuman suurimmiksi voittajiksi. Rudi: Tässä täytyy kompata kollegaa. En välttämättä jaksa bändin eeppisen pitkiä kappaleita kovin usein levyltä kuunnella, mutta Steelfesteillä Moonsorrow osoitti jälleen olevansa todella loistava live-esiintyjä. Keikka oli ehyt kokonaisuus, jota olisi mielellään seurannut pidemmänkin aikaa. Ehdottomasti festarin parasta antia!

Silkkaa voittamista oli toki tarjolla vielä loppuillaksikin, sillä ulkolavan viimeisenä esiintyjänä toimi tänä vuonna, ei enempää eikä vähempää kuin Hollannin death metal -legenda Asphyx. Pakko myöntää, ettei Asphyxin levyt kuluta levysoitintani kovinkaan usein, ja oikeastaan tästäkin syystä yhtyeen esiintyminen oli todella positiivinen yllätys. Jos perjantain parhaan esiintyjän palkinto menee toimittajakollega Rudi Peltosen toimesta ruotsalaislegendalle Unleashedille, jonka keikasta toki itsekin nautin paljon, niin omasta mielestäni Asphyx jopa pyyhki Unleashedilla lattiaa tällä kertaa. Kerrassaan järjetöntä death metal -tykitystä, jossa kuultiin niin vanhoja klassikoita, kuten päätösraitana Ronnie James Diolle omistettu ”Last One on Earth”, kuin 2000-luvun materiaaliakin. Bonuksena vielä vokalisti Martin van Drunenin yleisön hauskuutukset suomalaisen lonkeron hehkutuspuheillaan: ”This stuff makes you win war against russians”, jep jep. (Riku) Asphyxista on mielestäni [Rudi] aina näkynyt myös suuri soittamisen riemu, joka oli havaittavissa myös Hyvinkäällä.

Tapahtuman viimeisenä esiintyjänä tänä vuonna sai kunnian toimia ukrainalainen Nokturnal Mortum, joka vihdoin ja viimein todella paikan päälle pääsi, sillä yhtyeenhän piti esiintyä tapahtumassa jo viime vuonna. Mutta kyllähän vetivät pojat semmoisen show’n, että oli se kaiken odotuksen väärti. Vaikka yhtye tunnetusti esittää valtaosan folkahtavasta black metalistaan ukrainan kielellä, ei se näyttänyt yleisöä paljoa haittaavan, vaan tukea annettiin laulamalla kappaleissa mukana sen verran, mitä kukin pystyi. Nokturnal Mortumin slaavilaiseen tunnelmointiin oli yksinkertaisesti loistava lopettaa jo niin paljon muutenkin hienoja esiintymisiä tarjonnut tapahtuma tältä vuodelta.

Lopuksi:

Olemme aikaisempinakin vuosina kiitelleet raporteissamme Steelfest Open Airia sen mutkattomasta menosta ja hommien sujuvuudesta. Samaa kiitosten vuolasta virtaa voimme jatkaa tänäkin vuonna. No, kyllähän sinne tiskeille jonoa erityisesti perjantaina pääsi muodostumaan – ja kun sitä kaljaa oli kitattu, niin vessaanhan sitä jonotettiin sitten seuraavaksi. Mutta tämä nyt kuuluu asiaan silloin, kun porukka kokoontuu yhteen paikkaan (ja jos ei tarvinnut posliinia persuuksien alle, niin bajamajaan pääsi kyllä melkeinpä jonottamatta). Steelfestin henkilökunta oli tänäkin vuonna oikein mukavaa ja palvelualtista, kiitoksia siis heille! Ei voi sanoa muuta kuin jatkakaa samaan malliin. Ainakin me olemme paikalla ensikin vuonna.

Voit lukea raportin ensimmäisen osan tästä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Teksti: Riku Mäkinen ja Rudi Peltonen
Kuvat: Jani Kormu (Svartjjern 2/2, Torture Killer & Kawir – Riku Mäkinen)