Taake - Steelfest - 2022

Steelfest tuli, näytti ja voitti, osa 4

Kirjoittanut Rudi Peltonen - 24.5.2022

Steelfest-sunnuntai: bakkanaalien kautta loppuhuipennukseen. Taake sinetöi Steelfestin juhlavuoden.

Sunnuntaina olisi aamusta alkaen ollut mahdollisuus nauttia Steelfestin oheisohjelmasta. Villatehtaalle pystytettiin Steel & Fire Festival, jossa useat sepät esittelivät taitojaan. Valitettavasti oma sateen väistelymme johti siihen, että päivä alkoi hotellin baarin pimennossa. Iltapäivällä ryhmämme kuitenkin saapui paikalle sunnuntain bakkanaaleihin eli grillijuhliin, joissa jo toista kokonaista sikaa kannettiinkin pöytään. Tarjolla oli hyvää ruokaa ja juomaa sekä Satanic Warmasterin tulevan levyn ennakkokuuntelu itse artistin spiikkauksilla höystettynä. Villatehtaan sisähallin pöydät olivat täynnä niitä innokkaita, jotka paikalle olivat vielä neljänneksi päiväksi jääneet. Hyvin maistui niin ruoka, juoma, musiikki kuin seurakin.

Kun festarialueelta oli raivattu seppien kojut pois, sai huomata, että enää sunnuntaina ei väkeä ollut paikalla kuin kourallinen verrattuna pariin edelliseen päivään. Mutta ei tämä menoa yhtään haitannut, vaan päivän aloittanut Hellboozer Union sai heti hymyn huulille. Olivat ehkä bändin soittajatkin käyneet sahtisammiolla, sen verran iloittelua keikka oli. Thrashimmällä ulosannilla aloitettiin viimeinen Steelfestin rytistys, eikä verta tai alastomuuttakaan lavalla säästelty. Jo tässä vaiheessa tuntui, että vielä sunnuntaina paikalla ollut pieni mutta sitkeä festariväki oli myös sahtinsa nauttinut, sen verran ilakoivaa meininki oli niin lavalla kuin yleisössäkin.

Blood Chalice – Steelfest – 2022

Sisälavalla musisoinut Blood Chalice oli laittanut lavan oikein nätiksi. Lampaanpäitä ei ollut yhtä tai kahta vaan kunnon lauma lavan sivuille asetetuissa aidoissa. Mutta kun keikka pamahti käyntiin, ei siinä paljon kebab tullut mieleen. Olihan muuten tymäkkää menoa, jossa ei turhaan turinoitu tai muniin puhalleltu. Verinen Blood Chalice yksinkertaisesti tylytti koko Steelfestin kumoon. Tällainen black/death on minun mieleeni: hana auki heti ensisoinnusta ja siitä täysillä loppurääkäisyyn asti. Veriset artistit tarjoilivat korvakarkin lisäksi myös silmäniloa.

Alfahanne oli ehkä hiukan erikoinen valinta Steelfestiin, sen verran se eroaa muusta tarjonnasta. Mutta hyvinhän tämä punk-asenteella vedetty keikka upposi festarin kokonaisuuteen. Lavalla fiittaamassa nähtiin myös Hornan Spellgoth, jolle tämä taisi olla neljäs piipahdus lavalla festarin aikana. Porukassamme käytiin kyllä kiivasta keskustelua siitä, kuuluiko Alfahanne Steelfestiin, mutta eipä tämä rykäisy ainakaan minua haitannut. “Alfa krop, Alfa blod” -biisi nousi erityisesti esille kokonaisuudesta.

Kalmankantaja – Steelfest – 2022

Kalmankantajakin on tuttu Steelfestin kävijä, joka on tainnut useammin kuin kerran tulla hätiin, kun jokin bändi on perunut. Hyvin se on aina tonttinsa hoitanut, ja niin hoiti tälläkin kertaa. Bändi on äärimmäisen tuottelias julkaisuissaan, joten matskua kyllä piisaisi vaikka pidempäänkin keikkaan. Kalmankantajan tunnelmoiva black metal vaatii ehkä omanlaisensa tunnelatauksen, mutta toisaalta bändi sai sellaisen Steelfestissä luotua omalla esiintymisellään. Ehdottomasti tämä toimi sisälavan pimeydessä hienosti ja sai käsikarvat pystyyn, mikä on aina hyvä merkki.

Seuraavana ulkolavalla kaahannut Valkyrja on jäänyt pahasti esimerkiksi kotimaansa isojen nimien, Watainin ja Mardukin, jalkoihin, ja onpa sitä sanottukin joskus köyhän miehen Watainiksi. Mutta hyvinhän nämä ruotsalaiset tonttinsa hoitivat festarin päätöspäivänä. Ennen festaria bändi kiitteli omalla Facebook-sivullaan niitä, jotka peruivat esiintymisensä Steelfestillä ja antoivat näin Valkyrjalle mahdollisuuden palata Hyvinkäälle. Valkyrjan meininki lavalla on hyvin suoraa eikä siellä turhia kikkailla; riittää, kun painaa väkivaltaisesti menemään. Tai ainakin minulle riitti, ja kyllä harvalukuinen yleisökin siinä lavan edessä meiningissä mukana näytti olevan. Bändi keskittyi pääasiassa uusimman, vuonna 2018 ilmestyneen “Throne Ablaze” -levyn materiaaliin, ja keikka tuntui itse asiassa olevan ohi lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Antimateria – Steelfest – 2022

Antimateria jatkoi tunnelmointilinjoilla, ja etukäteen jo omassa porukassa varoiteltiin toisiamme, että saattaa mennä roska silmään keikan aikana. Kontrasti päivän ruotsalaisiin oli melkoinen, mutta ehdottomasti yhtye tarjoili jälleen kerran hienon kokemuksen. Antimateriaa voisi sanoa isojen tunteiden bändiksi, jonka tarjoama syntikkavoittoinen black metal saa mielen täyteen erilaisia ajatuksia – tai toisaalta tyhjentää sen täysin ja vetäisee mukaansa. Tällä kertaa ei mielestäni todistettu ihan parhaimpia näkemiäni Antimaterian keikkoja, mikä ei missään nimessä tarkoita, että bändi olisi jäänyt festarin häntäpäähän. Mahtipontisia melodioita ja maailmankaikkeutta syleilevää metallia tarjoiltiin jälleen kunnon annos. 

Sovimme sunnuntain alussa, että tämän kerran Taaken hehkutuspallo heitetään Teemulle, joten olepa hyvä!

Steelfestin viimeinen esiintyjä tänä vuonna oli tuttu Suomen-vieras Taake, joka juhlisti yli kymmenenvuotiasta “Noregs vaapen” -albumiaan. Tämä norjalaisen black metalin suurnimi on ollut aina erinomaisessa vedossa näkemilläni keikoilla, eikä tämäkään ilta ollut poikkeus.

Johtohahmo Hoest on niin majesteettinen esiintyjä, että yhtye olisi voinut soittaa tuotannostaan mitä tahansa kappaleita. Laulusuoritukset itsessään ovat jo erinomaisia ja tunnistettavia, mutta Hoestin todellinen valta piilee hänen hämmästyttävässä lavaenergiassaan. Hän osaa luoda uhkaavan mutta jylhän tunnelman ilman mitään ylimääräisiä shokeeraustemppuja ja elää musiikkiaan täysillä. Jotain hänen aurastaan kertoo sekin, että yleisöön suunnatut lentosuudelmat kantoivat nekin pimeää energiaa.

Taake – Steelfest – 2022

Mutta Steelfestissä ei kuultu mitä tahansa Taake-kappaleita, vaan vuonna 2011 ilmestyneen “Noregs Vaapen” -albumin teoksia. Vaikka kallistun itse hieman “Hordalands doedskvadin” suuntaan, on “Noregs vaapen” todellinen mestariteos. Samalla se on tietynlainen rajapyykki, jota Taake ei ole sittemmin onnistunut ylittämään. Kirkas äänimaailma ei liene kaikkien mieleen, mutta minua se ei ole ikinä häirinnyt. Varsinkaan, kun sen alle kätkeytyy toinen toistaan hienompia kappaleita, jotka ottavat 90-luvun black metalin perinnön ja tekevät siitä itsensäkuuloisen.

En ole täysin varma, soitettiinko “Noregs Vaapenia” kokonaan, mutta se oli luonnollisesti vahvasti edustettuna. Keikan aloittanut jylhä “Nordbundet”, Alfahannen laulaja-kitaristi Pehr Skjoldhammerin kanssa vedetty “Fra Vadested til Vaandesmed” ja viimeisenä esitetty “Myr” olivat silkkaa black metalin kultaa. Oli kyse sitten kylmäävistä ja kauniista riffeistä tai jälkimmäisen kappaleen kuuluisasta banjosoolosta, oli Taake täydessä elementissään. Hyiseen black metal -myrskyyn saattoi lentää myös muutama onnen kyynel.

Jos kappaleet olivat lähtökohtaisesti hyviä ja Hoest black metalin parhaita esiintyjiä, on kehuttava muutakin bändiä. Ainakaan itse en huomannut soitossa virheitä. Pikemminkin pienimmätkin nyanssit nostettiin ansiokkaasti parrasvaloon, ja musiikin energia välittyi koko bändin esiintymiseen. Jopa itselleni vähemmän tutut kappaleet “Doedsjarl” ja “Havet i Huset” kuulostivat livenä mainioilta. 

Keikkakokemustani häiritsi ainoastaan se, että ainakaan eturivissä äänentoisto ei ollut paras mahdollinen. Vaikka “Hordalands Doedskvadin” avausraita on yksi lempikappaleistani ikinä, en meinannut tunnistaa sitä kuin vasta puolivälissä. Alfahanne-solistin laulut taas eivät kuuluneet aluksi lainkaan. Eturivissä nyt harvemmin onkaan parhaat soundit, ja vieraileva laulaja pääsi pian näyttämään kyntensä. Taake lunasti joka tapauksessa paikkansa sunnuntain pääesiintyjänä ja veti yhden koko tapahtuman parhaista keikoista.

Mitä Steelfest tarjosi kokonaisuutena?

Kun Steelfest julkisti 10-vuotisjuhlansa ohjelmiston, näky vaikutti liian hyvältä ollakseen totta. Sitä se myös olikin, kun suuret nimet, kuten varhaista materiaaliaan esittävä Sodom, Deicide, Dismembered ja Moonsorrow, peruivat esiintymisensä. Osalla porukasta meinasi mennä maku koko festivaaliin. Mutta tässä oli myös hyvä puolensa, koska tilalle buukatut bändit olivat varsinaisia kulttuuritekoja.

Nyt jälkikäteen on todettava, että peruuntumistenkin jälkeen Steelfestissä oli neljän päivän aikana enemmän kiinnostavia yhtyeitä kuin muilla Suomen kesäfestareilla yhteensä. Tälläkin kertaa käteen jäi useita ainakin osalle ennestään tuntemattomia huippuyhtyeitä, kuten Corpus Christii ja väkevää industrial black metalia soittava Borgne. Koronaeristyksen jälkeen festivaalin sosiaalista puoltakin arvosti ihan uudella tavalla, ja neljään päivään mahtui lukuisia hienoja kohtaamisia uusien ja vanhojen ystävien kanssa. 

Järjestelyt sujuivat pitkälti moitteetta. Itse törmäsin lähinnä merchandise-tiskillä pieniin haasteisiin, jotka ratkaistiin pikaisesti. Tuttavani tosin valittivat välillä, että juotavaa sai jonottaa turhan kauan (Rudin huom! No eikä tarvinnut!). Mitä äänentoistoon tulee, erityisesti sisälavan miksausta soisi parannettavan. Ei se tosin pilannut yhtäkään keikkaa, kuten joskus on käynyt. Riihimäen suuntaan matkaavien kannalta olisi kätevää, jos aikatauluja aikaistettaisiin 20-30 minuuttia niin, että pääesiintyjän jälkeen ei tarvitsisi odottaa yli kahta tuntia seuraavaa junaa. 

Neljän päivän äärimetallikekkerit tekivät mielelle hyvää varsinkin tässä maailmantilanteessa. (Teemun) keho sen sijaan siirtyi varavirtaan jo ensimmäisen päivän jälkeen. Päällimmäinen tunne on kuitenkin se, että festarikesä avattiin Hyvinkäällä erinomaisissa merkeissä. Toivottavasti Steelfestissä päästään juhlimaan jatkossakin yhtä komeasti.

Kuvat: Niko Sihvonen / Rocktografia