Steven Wilson – Hand. Cannot. Erase.

Pakko tähän heti alkuun myöntää, että  tunnen Steven Wilsonin soolotuotannosta todella vähän. Porcupine Tree on ollut soittimessani kovassa soitossa ja Blackfieldiinkin olen kevyesti tutustunut, mutta muulta osin on Wilsonin ura minulle melko tuntematonta. Joten esimerkiksi kolme aikaisempaan sooloalbumia ovat minulle täysin tuntemattomia. Ehkäpä alan työstää näitä tämän neljännen albumin ”Hand. Cannot. Erase.” kautta. Ehkäpä.

Albumi on lyriikoiltaan teemalevy. Sanoituksia on inspiroinut tositarina brittinaisesta nimeltä Joyce Carol Vincent, joka kuoli yksin kotiinsa. Viranomaiset löysivät hänen ruumiinsa vuonna 2006, vaikka hän oli kuollut jo kolme vuotta aikaisemmin. Tapahtumasta on tehty myös ”Dreams of a Life” -dokumentti, joka ilmestyi kolmisen vuotta sitten. Tarinalla on mielenkiintoista peilata nykyaikaamme, jolloin tarkoitus on olla esillä niin paljon kuin mahdollista, mutta enemmänkin bittiavaruudessa kuin oikeassa ihmiskontaktissa. Ihminen on nykyään yksinäisempi kuin koskaan. Karmiva ajatus onkin se, mitä usein yksinäisyydessä pyörittelee päässään: huomaako saati välittääkö kukaan, kun kuolen?

Levy lähtee liikkeelle mystisellä ja unenomaisella, hieman epävireisellä pianonsoitolla. Se antaakin loistavan yleisfiiliksen albumille. Vaikka aiheesta saisi yltiösurullisen ja raskaan, musiikki on kuitenkin päällisin puolin haikeaa, kevyttä ja toivoa täynnä, jopa iloista. Vaikka levyllä kuullaan koukero jos toinenkin, on progressiivinen ilme täyttä vintagea. Albumi kumarteleekin eniten 70-luvun progen suuntaan. Hyvin setämäinen progerock-albumi!

Kakkoskappale ”3 Years Older” on mukava musiikkihuvitelma, joka soljuu korvissa kuin öljytty vanutuppo. Ehdoton suosikkini on jopa Manic Street Preachersmäinen nimikkokappale, jonka haikea ja katkeransuloinen kosketus tuntuu sydämessä asti. Kyllä, setämieskin saa joskus vähän herkistyä. ”Perfect Life” meinaa jäädä skippausbiisiksi, mutta biisin loppupuoli pelastaa sen siltä. ”Routine” on myös kaunis kappalekokonaisuus. ”Home Invasion” proge-keppostelee alun, minkä jälkeen urkuhammondi lyö kappaleelle kruuvaavamman poljennon, joka jatkuu ”Regret #9:n” puolelle muuttuen urku- ja kitarasooloiluksi. Kappaleen nimi onkin melko osuva, sillä ilman tätäkin olisi pärjännyt, mutta antaa poikien soittaa, kun sille päälle sattuivat. Hitaan tunnelmanumeron jälkeen jatkuu taas rumpukoneella alustettu progemyllytys, joka ihastuttaa ja vihastuttaa. Päätös levylle kuljetaan ensin alun melodian kautta, jonka jälkeen olo on kuin vene irtoaisi rannasta ja kuljettaisi pitkin kauniita vesistöjä auringonlaskuun.

Huomaan itse nautiskelevani nykyään lyhkäisemmistä levyistä ja tiukkaan puristetuista kappaleista, jolloin viipyileville kädenliikkeille ei ole sijaa instrumenttien läheisyydessä. ”Hand. Cannot. Erase.” onkin täysin päinvastainen tuotos. Sen reilun tunnin mitta huokuu ajattomuutta, kiireettömyyttä ja kärsivällisyyttä, mikä nykyajan musiikinkuluttajalla on hyvin vähissä. Siksi väliajoin albumi tuntuu enemmänkin työltä kuin huvilta. Tämä on ennemminkin semmoinen urheilusuoritus, jonka aikana katselija kerkeää käydä tekemässä voikkarin ja vaikkapa pikaisella paskalla menettämättä hirveästi mitään oleellista. Jos kuitenkin osaa suvantokohdat ottaa eräänlaisena aikalisänä, jolloin kerkeää kerätä itsensä ja herätellä taas albumin musiikkimaailmaan, niin tilanne on varsin otollinen.

Loppupeleissä tästä levystä jää hieman ristiriitaiset fiilikset. Välillä albumin anti ei jaksa pitää kiinnostusta yllä johtuen kaiketi omalla kohdallani siitä, että vanhan koulukunnan progeilu tuntuu vähän läpikolultulta jutulta. Yhtäkkiä kuitenkin musiikki nappaakin korvasta kiinni urakalla, etkä halua sen otteesta irti. Loppupeleissä arvio lipsahtaa positiivisemman puolellesilti. Ehkäpä itse pidän Porcupine Treen bändilähtöisemmästä ja tiukemmasta ulosannista, tässä Steven Wilsonilla tuntuu olevan vähän liian vapaat kädet. Saatan toki olla väärässä tässä kaikessa, eivätkä asiat ole niin huonosti kuin vaikkapa Mariusz Dudan (Riverside) Lunatic Soul -sooloprojektin uusimmalla. ”Hand. Cannot. Erase.” -albumilla on niin hyvätkin hetkensä, että se kannattaa ottaa kuunteluun, vaikkei Wilsonin tuotoksiin olisi juurikaan tutustunut.

7/10


Kappalelista:
1. First Regret
2. 3 Years Older
3. Hand Cannot Erase
4. Perfect Life
5. Routine
6. Home Invasion
7. Regret #9
8. Transience
9. Ancestral
10. Happy Returns
11. Ascendant Here On…

https://www.facebook.com/StevenWilsonHQ

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Kommentit