Viime vuoden lopulla Stone Sour julkaisi ensimmäisen osan kokonaisuudesta, joka kantaa nimeä “House Of Gold And Bones”. Nyt julkaisuvuorossa on paketin toinen puolikas. Odotin suurella mielenkiinnolla, onnistuisiko se täyttämään ensimmäisen osan herättämät odotukset.

Kuten odottaa saattaa, jatkaa “Part 2” samankaltaista tunnelmaa kuin ensimmäinenkin puolisko. Kuitenkin edeltäjäänsä verrattuna tuntuu tämä osa uivan syvemmissä vesissä. Materiaali on kautta levyn entistä polveilevampaa, mikä saa sen tuntumaan monipuolisemmalta kuin kaksi edellistä Stone Sour -levyä. Ja jos “Part 1” oli raskas “Audio Secrecyyn” verraten, lähentelee tämä levy hetkittäin jopa Slipknotin helpommin lähestyttävää tuotantoa.

Vaikka monet biisit alkavat balladinomaisesti, päädytään synkempiin sävyihin monessa kappaleessa jo ennen ensimmäisen säkeistön loppua. Raskauden ja synkeiden sävyjen alavireenä on kuitenkin läpi levyn surumielisyys ja luopuminen. Tämä tunteiden monisyisyys saa levyn tuntumaan huomattavan ailahtelevalta, ja se vaatiikin useamman kuuntelun, jotta alkaa erottaa kaikki harmaan sävyt värien seasta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Erinomainen esimerkki balladina alkavasta mutta jonnekin aivan muualle päätyvästä kappaleesta on levyn avaava “Red City”. Biisi alkaa hitaasti, mutta muuttuu askel askeleelta raskaammaksi, kunnes se puolivälin jälkeen räjähtää silmille suoranaisella raivolla, josta kuitenkin palataan uudemman kerran surumielisiin sävelmiin. Tätä seuraava “Black John” on kauttaaltaan raskas, mutta kuitenkin aivan luonnollinen jatkumo “Red Cityn” luomalle tunnelmalle.

“Sadist” on nimestään huolimatta herkkä, kuuloelimille lähes hellä kappale, joskaan sekään ei ihan puhdasverinen balladi ole. Moista ei “Part 2” pidä ollenkaan sisällään, joten täydellistä suvantovaihetta ei missään vaiheessa levyä pääse muodostumaan.

“Stalemate” herättää ajattelemaan, kuinka monet oikeasti taistelevat itsensä ja tuntemustensa kanssa päivittäin. “The more I fight, I stay the same”, vaikka toive muutoksesta on vahvasti läsnä kaikessa. Muutostarinan taustaa valottaa parin biisin päästä kuultava “’82”, joka tuntuu huomattavan henkilökohtaiselta kertomukselta. Toisaalta, tämä ei liene ihme, sillä “House Of Gold And Bonesia” on kokonaisuutena kuvailtu Corey Taylorin henkilökohtaisimmaksi sanoitustyöksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

“The Uncanny Valley” tuntuu tiivistävän jo aikaisemmilla levyillä esiin tulleen vastenmielisyyden Hollywoodin rahaa palvovaa ahneuden kulttuuria kohtaan. Tämän voisi toki laajentaa kattamaan suurinta osaa koko pallosta. Levyn ainokainen hieman tasapaksulta tuntuva hetki tulee vastaan sinkkubiisin “Do Me A Favor” kohdalla. Se on muuhun levyyn verrattuna niin suora ja helposti lähestyttävä, että sen valikoituminen sinkkubiisiksi on hieman turhan ilmeistä. Kyllä biisi siitä huolimatta saa pään heilumaan, joten on siinäkin vetoa.

Toiseksi viimeinen biisi ”The Conflagration” on ehkä lähimpänä tyypillistä balladia, pianon ja jousien ryydittämänä. Vokaalit tässä biisissä kuitenkin ovat sen verran tuskaiset, ettei ihan kevyestä kuultavasta taaskaan ole kyse. Tästä palataan kuitenkin vielä levyn nimeä kantavassa viimeisessä biisissä monipuolisempaan ja raskaampaan ilmaisuun. Kokonaisuutena “House Of Gold And Bones Part 2” on koskettava ja vahva levy, joka täydentää ensimmäisen osan nostattamat odotukset ja vähän ylikin.

9/10

Kappaleet:
1. Red City
2. Black John
3. Sadist
4. Peckinpah
5. Stalemate
6. Gravesend
7. ’82
8. The Uncanny Valley
9. Blue Smoke
10. Do Me A Favor
11. The Conflagration
12. The House Of Gold & Bones

http://houseofgoldandbones.com

Kirjoittanut: Nina Hurme